"Onko se siellä?" kysyy mummo Rosinalta uteliaasti ja kiukkuisesti
piha-aidan takaa, johon hän nojailee selkä kumarassa.
Rosina murahtaa jotain, josta ei saa selvää, onko se myöntämistä
vai eikö hän ole äitinsä kysymystä kuullut. Kiuluihin vedetyt
maitosuihkutkin soittavat niin, etteivät korvat oikein erota puhetta.
Kuitenkin luulee Rosina käsittäneensä, että äiti tähtäsi Juutasta, se
riidankärhän nostaja, joka pistää paitansa alinomaa toisten pyykkiin.
Siksi murahtaa Rosina vastaan jotakin epäselvää ja välinpitämätöntä.
"Makaako se siellä yhä?" jatkaa mummo pisteliäästi, tarttuen korvansa
lehteen ja kääntäen sitä eteenpäin, kuullakseen mitä Rosina sanoi. Ja
mummo kurottelee ruskeaa ja punasuonista kaulaansa aidan ylitse.
"Mitäpäs se muuta tehnee", hymähtää tytär äskeistä lyhyemmin ja
nopeammin. Mutta tämäkin vastaus on onnettomuudeksi huomattu
sellaiselta taholta, jolla sitä ei olisi tarvinnut huomata. Joskaan
sitä ei ole juuri kuultu, niin suurin ja levein korvin se on huomattu:
itse Käkriäisen korvin.
Käkriäinen on näet juuri tullut saunasta kotaan, ja seisoo vielä vähän
kodassa, nuhjailee, ulos aikoessaan. Hänen terävät silmänsä keksivät
nyt, kuinka mummo on kumartunut veräjän takaa puhelemaan Rosinalle. Ja
siksi hän tarkastelee mummoa ja koettaa erottaa hänen sanojaan. Sillä
hän on hirveän epäluuloinen, varsinkin mummoa kohtaan, joka aina parjaa
häntä. Ja hän kun ei sellaista kielenpieksämistä siedä!
Vaikka Käkriäinen on toisella puolella pihaa ja karja-aitausta eikä saa
ollenkaan selvää mummon sanoista, epäilee hän kuitenkin mummon puhuvan
hänestä. Ja huomaa nyt vielä Rosinan vastaavan jotain mummolle.
Juutas Käkriäinen on paitsi epäluuloinen myöskin kovin pikavihainen.
Nyt tulee hän harvinaisen ripeästi ulos kodasta, se karvareuhka
kallellaan toisella korvallisella. Vaalea ja hiukan ruosteenpunertava
tukka pörröttää päälaen oikealta puolelta karkeana ilmassa, tuon
karvalakin ylös sysätyn reunan alta. Avonaiset liivit, joihin on
napeiksi vuolaistu katajapuisia tikkuja, näyttävät housuista ulos
pullistuvan paidan. Paidan rintamusaukko on revennyt vaaksaa pitemmäksi
kuin se on ollut alkujaan. Ja paidan aukeamasta rehottaa ylen karvainen
rinta koko leveydeltään, puolen metrin laajuisena. Rintakarvat ovat
tiheät ja varsinkin keskikohdalta, rintakuopasta, mustan ja punertavan
kirjavat. Siitä jatkuvat ne kahtiajakautuneena vakona vatsalle. Pää,
joka kääntelehtii milloin Rosinaan, milloin mummoon päin, on iso ja
pyöreähkö. Niskasta on tukka niin pitkä, että se harjaa liivien
kaulusta sekä ulko- että sisäpuolelta. Suuren äkänystyrän takaraivossa
erottaa kuitenkin tukan sisästä. Otsaluiden alta ja pystynenän päältä
pälyilee kaksi pientä ja kummallisesti sädehtivää silmää. Otsa on
vankka, mutta vielä vankemmat ovat leukaluut, kulmikkaat ja lujat kuin
mitkä kääntöauran kädensijat. Leukojen toisesta pielestä tempaisee hän
juuri pois piippunsa, halukkaana juttelemaan. Hänen käsivartensa
ulottuvat raskaina sivuilla riippuessaan melkein polvien kohdalle asti,
nuo kyynärpäistä koukkuiset käsivarret. Nyt on piippua pitävä käsi
ylhäällä ja näkyy kokonaisuudessaan olkapäästä alkaen, koska toinen
paidanhiha on revennyt halki, ja se näkyy pelottavan paksuna: väkevät
ja kiinteät ovat olkavarren lihakset. Kyynärvarsissa kiiltelee sakeassa
kellertävää ja punertavaa karvaa. Karvaiset ovat leveät ranteetkin ja
valtavan isojen käsien selkämykset, käsien, jotka ovat kuin tummat
puunjuurikot.
Jalat ovat lyhyet ja näyttävät huopakengissä vieläkin lyhyemmiltä, kun
hän, vähän matkaa Rosinaa kohti onnuttuaan, pysähtyy hiukan ja seisoo
siinä toinen polvi koukussa, se vioittunut polvi.
Niin, hänen muotonsa muistuttaa hiukan sitä olentoa, jota kuumissa
etelämaissa nimitetään metsänihmiseksi.
"Mitäh?" ärähtää Käkriäinen leveästi ja astuu jälleen pari askelta
Yömin komeain utareiden kohdalla kyyköttävää Rosinaa kohti. Sitten
seisahtuu hän taas pää nuukassa kuuntelemaan. Riekaleet, jotka
riippuvat hänen housujensa takalistosta melkein maata hipoen, asettuvat
jälleen heilahtelemasta.
Rosina ei vastaa, katselee vain eteensä, hiukan tuijotellen. Sillä hän
pelkää, että nyt tästä taas täytyy tulla riita. Tänä päivänä, jolloin
sen ei varsinkaan sopisi tulla, sillä ennen kaupunkiin menoaan on hän
ajatellut koettaa vielä kerran suostutella Juutasta siihen uuteen
viinoja koskevaan järjestelyyn. Siksi tahtoisi Rosina olla kiihtymättä.
Mutta hän ei tiedä vielä, millä tavalla vastata Juutakselle tarpeeksi
lauhkeasti, koska näet Juutas taisi jo kuulla, että Rosina sattui
sanomaan hänen makaavan.
Se Rosinan vastaamattomuus saattaisikin lauhduttaa Käkriäisen. Siihen
ei tarvittaisi tuskin lempeää selittelyäkään Rosinan suusta, nyt, kun
Juutas ei ole varmasti kuullut, tokko hänestä puhuttiinkaan pahaa.
Mutta silloin pitää Rosinan äidin ennättää vastata ennen Rosinaa! Ja se
vastauskos ärsyttää Juutasta.
Juutas Käkriäisen valtaominaisuuksia on, ettei hän voi kärsiä
vastarintaa, ei koskaan, ei ainakaan omassa kodissaan. Ja myöskin
muualla on hän, etenkin murjotustuulella, yksinpä erilaisista
mielipiteistäkin niin niskoittelemaan nouseva olento, että hän on
yleensä kaikessa vasten kaikkea, mitä hän ei ole itse ensin ajatellut.
Jos joku esittää asian omanaan, ei hän kenties vieraiden ihmisten
joukossa sitä vastustele. Mutta sitten, kotoistensa parissa, nousee hän
kumoamaan sitä vääränä, vaikka hän aikaisemmin olisi yksikseen ollut
siitä samaa mieltä kuin nuo muutkin, joita hän nyt vastustaa.
Tuota luonnonlasta ikäänkuin kiusaa muiden ajatusten yhtyminen hänen
omiinsa. Ne ahdistavat häntä samaan tapaan kuin vieraat ihmiset
puristavat kulkijaa hartioista markkinatungoksessa.
Ja useinpa hakee Juutas Käkriäinen kotonaan riitaa pelkästään sen
vuoksi, että kaipaa riidellä, päästäkseen siten aivan erilleen
ihmisistä, niistäkin vähistä aikuisista, joiden kanssa hän elää kylki
kyljessä, nimittäin kotoisistaan, vaimostaan ja isommista lapsistaan.
Riideltyään hän saattaa juosta metsään yksikseen taikka lähteä kylille
vieraampien ihmisten pariin, joille hän puhuu silloin paljonkin ja
kaikenlaista, mutta pääsee puhumasta kotoisista seikoistaan: kalvavista
huolista, jotka eivät helpotu puhumisella. Joskus herkimmillä
hetkillään avaa hän sydämensä Rosinalle, mutta ei saa sanoilla
kuitenkaan oikein ajatuksiaan ja salaperäisiä kiusojaan kevennetyksi.
Vetäytymällä kodista ja kotoisista erilleen ne keventyvät.
Siksi riita. Se on välttämätöntä kuin ukonilma, että kaunista ja
mukavaa ja iloista ja rauhallista tulisi jälleen. Nyt se ukonilma on
kasautunut hänessä jo monia viikkoja, joiden kuluessa hän ei ole tehnyt
mitään muuta kuin syönyt ja maannut hirveästi. Syönyt leivän ja
kolmisenkymmentä perunaa kerrallaan, ja juonut neljä tuoppia piimää
aterialla. Ja sitten maannut. Niin on yhä nukuttanut.
Lujille hän olikin yrittänyt sitä ennen, ei täällä Putkinotkossa
peltoja möyrien, sillä onhan hänellä mielestään ikäänkuin renkejä, on
viime vuodet ollut; pojat, Ananias ja Malakias ja Topikin. Ja ilmaisia
renkejä, ne pojat. Mutta kauempana hän oli kierrellyt, ulapan takaa
näkyvien vaarojen kylissä, missä häntä ei niin paljoa tunneta,
Käkriäistä viinoineen. Kierrellyt näennäisesti velttona vetelehtien,
mutta päässä eli hänellä alinomaan se viinanmyyminen, siinä määrin,
ettei hän siihen jaksoon nukkunut paljoa öisinkään. Se oli hänen
virkkua aikaansa.
Ja rahaa lähtikin Käkriäiselle. Seteleitä niinkuin allakanlehtiä. Onhan
sitä maailmassa rahaa miehelle, joka osaa sitä hankkia! Enemmän ei
korpi-oravillakaan käpyjä kassassa kuin hänellä rahaa! Eikä Käkriäisen
Juutasta siepattu kiinni. Ei hän vain niin itseään anna! Kerran tuli
itse vallesmannikin vastaan veneellä, Käkriäisen soudellessa
kilisevissä kevätjäissä. Käkriäisellä oli monta putelia veneensä
kokkalaudan alla. Nimismies pysähdytti hänet, pyysi tupakkaa pistämään,
tarjosi tupakan. Ja hän otti. Siksi se ei ruununherra häntä
epäillytkään, kun hän seisahtui ja otti: hänen rohkeutensa tähden. Tahi
ehkä se ei häntä tuntenut, Juutas kun oli nylkenyt pois tuon parran
ylähuulestaankin, ja puhui muutetulla äänellä, pitäen kielensä päätä
toisessa poskessaan. Ja se oli iltahämärä, melkeinpä pimeä.
Mutta ihmekös, jos sellainen nukuttaa sitten perästä! Nukuttaa niinkuin
muukin työ. Eikä tuosta ole ollut virkuksi tekijää tästä kesästäkään.
Sellainen tuo on ollut kesäkin. On sataa rätkinyt melkein kokonaan,
juhannukseen asti.
Vähitellen on sitten Käkriäisen aivoissa alkanut kuitenkin herätä
ikäänkuin ajatus, että ne rahat rupeavat loppumaan siitä hänen suuresta
ja vanhasta kukkarostaan. Ja loppuvat eväät pennuilta.
Ja sitten on tullut hieno halu, että pitäisi tästä ruveta hommaamaan
uusia rahoja.
Pitäisi mennä ottamaan lankomieheltä sitä korpijoonia myytäväksi.
Rosina on tyrkyttänyt hänelle, että hänen olisi ruvettava polttamaan
itse, mutta...
Mutta ... se sitä tyrkyttää!
Ja nuo kotirengit pitäisi neuvoa työhön, joskaan ei itse isä vielä. Ei
vielä, vaan ... sitten. Hänellä on nyt muuta ajattelemista. Sitä oli
hän ajatellut tänä aamunakin, silloin kun sanoi mummolle tupakoita
katsellessaan, että hänellä on tässä katselemista. Ei hän silloin ollut
katsellut pelkästään tupakoita, vaan oli tuuminut, että pitäisi mennä
hankkimaan jauhoja jostakin, vaikka velaksi ensimmäiseen hätään, koska
entiset ovat loppumaisillaan, eikä hänellä ole rahaa ostaa uusia. Hän
oli ajatellut, että tuolta Könösen sahalta ja myllyltä niitä saisi,
Kenkkuinniemen päästä. Sieltä on annettu ennenkin velaksi. Kaupungissa
ei häntä tarpeeksi tunneta puodeissa.
Mutta viime kerralla Kenkkuinniemen sahalla käydessään niinikään
jauhoja ottamassa, vaikka silloin rahalla, oli hän tullut olleeksi
koppava. Ja siksi ei hän nyt tiedä, kuinka ilkeäisi pyytää sieltä
velaksi. Sahan konttoristi oli näet silloin vihjaillut jotakin, jota
Käkriäinen arveli pistelyksi hänen tienioihinsa, niihin viinoihin. Se
oli sanonut, että hätäkös Käkriäisellä, onhan hänellä niitä
kapitaaleja. Ja konttoristi oli hymyillyt. Ikäänkuin leikitellen
hänellä, Käkriäisellä! Silloin oli Juutas yhtäkkiä pistänyt reuhkan
päähänsä ja karjaissut niin, että konttorihuone kumisi:
"Hyvästi!"
Ei hän muka tarvinnut Könösen jauhoja. Hänellä oli silloin rahaa. Ja
käreällä äänellä örähtäen oli hän lähtenyt rahapussi kädessä ulos.
Niin pistätti häntä se hänen asioihinsa sekaantuminen.
Kun se konttoristi antaisi nyt hänelle anteeksi. Mutta tiettävästi se
nauraa hänelle, muistellen hänen viimekertaisia hyvästejään.
Minkätähden pitää ihmisten olla sellaisia? Etteivät voi unohtaa, antaa
anteeksi! Tuollaista ... leikkiähän se oli.
Tänä aamuna tupakoitakin katsellessaan on Käkriäinen tuuminut, kuinka
siistiksi hän pukeutuisi sinne sahalle ja myllylle mennäkseen. Muulloin
ei hän paljoa välitä, mitä ihmiset hänen vaatteistaan ajattelevat, kun
hänellä kerran on rahaa matkassa. Mutta nyt on ... toinen liikutus
asiassa...
Sitten hän on ajatellut, kuinka lupsakka mies hän olisi siellä sahan ja
myllyn konttorissa käytöksensä puolesta. Ja jos tarvittaisiin, niin hän
puhuisi katumisestaankin muka.
Tällä tavoin miettien on hän pistäytynyt nurkan takaa vielä vähän
saunaan. Aprikoimaan asian ihan selväksi. Ja kahviakin hän on siellä
odottanut.
Mutta silloin alkoivat nuo akat puhua hänestä, juuri kun hän tuli
takaisin ulos, mietittyään kaiken selväksi. Siltä tuntui hänestä mummon
saunalle päin vilkumisesta päättäen. Ja sen arvaa, mitä mummo hänestä
puhuu!
Käkriäinen on ollut kodassa jo hieman hyvillään siitä, että hän aikoo
nöyryyttää itsensä sahalla, olla kohtelias ja aneleva ja siisti
vaatteiltaankin, mutta yhä on hänen mielessään toimettomuudessa
kasautunutta ukkosen raskautta. Vielä on hän päättänyt, että hän rupeaa
tekemään kohta heinää, aikaisemmin kuin eilisaamuna. Tekee siihen asti,
kunnes sahan konttoristi voisi ottaa hänet puheilleen, kello
kymmeneltä, aamiaisen syötyään.
Nyt ... nuo akat siinä sotkeutuvat. Vaikkei Käkriäinen oikein
tarvitsisikaan riitaa ... enää.
Rosina on ihan hiljaa. Ja aikoo sitten vastata sukkelasti jotain
selitykseksi. Silloin ehtii mummo ennen Rosinaa. Hän kivahtaa terävällä
kielellään, joka myrkyttää Juutasta ihan mahan pohjaan asti, että
hänestä, Juutaksesta, tässä on sietänyt puhuakin. Käkriäisestä, joka
makaa, makaa! Ei opeta lapsiaan töihin, pässien kanssa ne kaiken aamua
teluavat. Häntä ei kannattaisi pitää talonhoitajan kirjoissa, tuon
Muttilaisen nimittäin...
Niin myrkyttää mummo Juutasta. Ja pakenee aidan luota kiireesti pois.
Minkäpä tekee Juutas? Hän on hirmuisen pikavihainen. Mutta mummoa
vastaan ei hän voi oikein karata puheillakaan, vieraampaa ihmistä, joka
oleksii hänen luonaan ainoastaan näin tilapäisin. Ja jos Juutas ärjyy
hänelle, niin lähtee hän kohta köntystämään täältä kylille,
vaivaistalolle muka. Mutta kylillä hän mennessään kertoo taas,
minkälainen hänen vävymiehensä on.
Juutasta suututtaa kovasti. Johonkin hänen nyt täytyy saada puskea
vimmaansa siitä, että hänen elämäänsä sotkeudutaan. Ettei anneta hänen
olla rauhassa, mennä ja olla missä milloinkin haluttaa!
Mihinkä hän puskisikaan muuhun kiukkuaan kuin Rosinaan, lähimpäänsä?
Rosina sattuukin nostamaan päätänsä ja kääntämään kasvojaan, ja kun
näkee Juutaksen suuttuneet kasvot, niin hänkin suuttuu. Rosina on kuin
tuli ja leimaus.
Rosinan jäykistä kasvoista ja synkistä kulmista huomaa Käkriäinen, että
eukko on kiukkuinen. Nytpä tulee sittenkin riita, hautuvan ukkosen
helpottaja.
"Mitäh?" sanoo Juutas. "Mikä se on...?"
"Häh", vastaa Rosina. "Kas, kas ... nyt posket punottavat!"
"Häh?" kysyy Juutas tiukemmin.
"... kuin punatulkun vatsa!" jatkaa Rosina. "Niin, sinun poskesi,
hyvänkin tuomioherran...!"
Nyt on riita valmis.
"Ja mikä se on?" kysyy Käkriäinen. "Että minä ... mummo ... makaan.
Mutta... Missä se on se kahvin-kurri? Ei suinkaan tässä töihin ... kun
maha huutaa kurria! Siihen kun minä en rupea!"
"Voi helvetti", huudahtaa Rosina. "Se huutaa. Mutta minun mahani ... ei
pitäisi huutaa...! Aamun kaiken olen juossut. Mitenkä tässä on
ennättänyt sitä keitellä? Kymmeneen kappaleeseenko tässä olisi pitänyt
revetä? Eikä ole kahvia heti aamulla kurkkutorveen kaadettu. Anna
huutaa. Anna huutaa mahasi kuin posetin, monella äänellä. Äh. Ähä!"
Niin kiivastunut on Rosina, että hän kiihdyttää kauheasti Juutaksen
vastarintaa ja voittamis- ja isännöimishalua. Käkriäinen tulee niska
jäykkänä ja tuikein silmin yhä lähemmäksi Rosinaa, paisuvin ja
vapisevin sieraimin. Ne sieraimet paistavat punertavina. Ja piippukin
kädessä vapisee.
"Mikä... Pysyykö se..." alkaa Juutas.
"Mikä, pysyykö?" kimmahtaa Rosina. "Minunko turpani kiinni? Ii!
Odotapas. Mikä ... mikä kuningas sinä tässä luulet olevasi! Komentaja!
Kämpyräjalka. Minä ... minä kun otan tuosta seipään kappaleen ... ja
lyön tuon kompurasi poikki...!"
"Kuuletko ... kun minä setvin!" ärjähtää Käkriäinen. "Kuuletko, kun
sanoin, että pysyykö, niin minä meinasin..."
Hän oli tosiaan tarkoittanut, että pysyykö se Rosinan suu kiinni. Mutta
nyt hän ei keksi minkäänlaista pientä veruketta, jolla kääntäisi ne
sanat tarkoittamaan jotain muuta.
Rosina on noussut pystyyn. Hän on taisteluun valmis vastustaja. Hän
säksättää. Hän laskettelee sanoja sellaista vauhtia, ettei Juutas saa
suunvuoroa. Ja silloin miehen vimma yhä kiihtyy. Niin, hänen tekisi
mieli käydä käsiksi Rosinaan ja nipistää häntä niskasta niin kauan,
että kyllä se tottelisi. Niin tekee mieli. Sen hän tekisi, ajattelee
hän, jos ei Rosina olisi akka.
Niin on Juutasta aina ennenkin haluttanut Rosinan kanssa riidellessään.
Mutta eihän sitä ... akkaa voi! Ja sitäpaitsi on Rosina vahva. Auta
armias, jos se antaisi takaisin, kun se on noin silmille lentämässä! Se
on sellainen ... kuin mikä vihainen kana.
Eikähän Juutas Käkriäinen toki ole Rosinaa koskaan lyönyt, enemmän kuin
hän toteuttaa muitakaan julmia uhkauksiaan.
Mutta tällä kertaa hän kuitenkin ajattelee:
Kun se vain koskisi yhtä ainoaakin paikkaa hänessä, silloin hän...! Jos
se koskisi hänen näppejään! Tai hänen piippuaan. Silloin... Mutta sitä
se karttaakin tekemästä. Se ainoastaan säksättää:
"Vai ... kuningas. Liikkuu ... kuin sontiainen. Joka sontiaiseen
turvaa, se sontaan menee! Menisit tuonne lehmän rieskan alle ... tuossa
on ... kuningas!"
"Kuuletko sinä", karjaisee Juutas Käkriäinen niin että riihikin tuolla
kauempana tuntuu kumeasti mörähtävän.
"Juutas Käkriäinen lehmän-r-rieskan alle!" nauraa paksuposkinen Topi
kujan kiveltä.
Ja nyt huomaa Juutas, että muutkin lapset pilkistelevät kujalle
piha-aidan raoista. Vielä kerran huutaa hän niin kovalla äänellä kuin
väkevän ja leveän rinnan uumenista lähtee:
"Se on pidettävä suu kiinni, akka ... sen sanon minä...!"
"Minä kun otan tuosta tuon Yömin rieskan ja länttään, niin...!" huutaa
Rosina.
Ja samaa tulee Rosinan suusta loppumaton määrä.
Juutas-parka ähkii ja puuskuttelee. Hän on vihainen. Hän örisee. Tekisi
mieli lyödä akkaa, mutta nuo lapset... Ja joskin hän välistä lyö
hevostaan ja vielä harvemmin lapsiaan, niin hänkö ... akkoja!
Viimein hän ärjähtää, kun saa Rosinalta sananvuoroa:
"Kun ei ... kun ei minun anneta olla rauhassa!"
Sitten ryntää hän pihalle. Ei matalasta veräjänkohdasta, vaan kömpii
suoraan aidan ylitse. Hän harppailee kiireesti miesten aitan luokse. Ja
pujahtaa matalasta ovesta aittaan. Ja siellä alkaa hän penkoa
vaatekasaa, joka on lattialla, höyläpenkin tapaisen takana, sillä hän
on taitava puuseppäkin, jos milloin tulee ryhtyneeksi toimeen ja löytää
mistä sahansa ja höylänsä.
"Ei anneta ihmisen ... ihmisen olla rauhassa", äännähtelee hän edelleen
aitassa. "Missä nyt lienee se hattukin..."
Niin muristen hän tempoo jalastaan huopikkaat ja ottaa nurkasta
vaatekasasta ruskeat lapikkaansa, leveät ja kiveräkärkiset. Sitten
nyhtää hän rimsuhäntäiset housut jalastaan ja etsii sijalle toiset.
Pyhäiset housunsa hän etsii, tai paremminkin kylähousut, sillä arki- ja
pyhäpäivillä ei Käkriäiselle ole muuta eroa kuin että hän voi
sunnuntait pötköttää täydellisessä rauhassa, jos on makuutuulella. Eikä
Rosina saa houkutelluksi häntä kirkkoon juuri koskaan. Mutta harvoin
Rosina itsekään kirkkoon joutaa. Työpuuskan tullessa möyrii Käkriäinen
pellolla pyhänäkin. -- Mutta nämä housut! Näitä harmaita kylähousuja
täydentää hän nyt vielä kylätakilla, unohtaen siinä kiireessä kuitenkin
vaihtaa liivejä. Ja nyt työntää hän rajusti jo päähänsä parempaa
hattuakin, paiskattuaan karvaisen reuhkansa höyläpenkin alle. Se
ainoastaan juhlatiloissa käytetty hattu, joskin pojat anastavat sen
muulloinkin, jopa pienimmät äyskäröivät sillä vettä pois veneestä, se
hattu on hyvin leveäreunainen ja sinertävä. Se on huopahattu, Muttisen
entisen, lyhytaikaisen rouvan hattu, annettu pikku Lejalle tuuhealla
höyhenellä varustettuna. Mutta kerran kaupunkiin lähtiessään ei Juutas
löytänyt vanhaa hattuaan, jota penikat sitäkin kuljettelivat. Ja
silloin johtui hän katselemaan Lejan saamaa hattua. Kiukuissaan repäisi
hän silloin siitä irti sen kukon tai teiren hännän, kuten hän sellaisia
koristeita nimittää, ompeli toista liertä edestä vähän koholle, ettei
se ollut silmiä sokaisemassa, ja paineli pohjankin kuopalle niinkuin
miesväen hatuissa. Siten oli hän omistanut itselleen sen hatun
kylähatuksi.
Nyt hän on jo melkein valmis. Minnekä hän lähtee? Sahan hovilleko ja
myllylle?
Ei hän sinne lähde. Hän lähtee matkalle. Lääniin. Jonnekin hyvin kauas.
Sillä hän on ottanut orrelta ja asettanut viereensä myöskin ruudukkaan
kapsäkkinsä, saman, jota hän on keikuttanut mukanaan kävellessään
korpijoonia myymässä. Mutta eihän hänellä ole nyt viinojakaan
matkalaukkuunsa pistää?
Sitä ei mies kuitenkaan ajattele. Vielä ottaa hän rahakukkaronsa, jossa
on muutamia seteleitä, housujensa oikeaan taskuun. Ottaa vanhan ja
ruskean arkkunsa pohjalta, jonka hän teki muinoin renkimiehenä
ollessaan avioarkukseen. Mutta hänen jalkansa ovat paljaat, ja toinen
sukkakin puuttuu. Ei sitä löydy aitasta mistään. Perhanaankos se
sukka...?
Pennut ovat tulleet ovelta katselemaan. Etummaisina ovat pieni, musta
Sanukka, Topi ja Jopi. Heidän välistään kurkistelevat kynnyksen yli
Repekka ja Ester.
"Niin, niin, Jopi, isi lähtee nyt", puhuu heille Juutas Käkriäinen. "Ei
voi jäädä ... lehmänrieskalla paiskellaan. Pitää lähteä ... lääniin.
Jopi, työnnähän tupakkaa tuohon tupakkakukkaroon. Missäs perhanassa se
minun sukkani?"
Käkriäinen ojentaa Jopille tupakkakukkaronsa, harmaan ja pitkän,
pässinpusseista tehdyn. Jopi kokoaa siihen tupakkaa huhmaren pohjalta
ja sanoo, ettei siellä enää paljoa olekaan, tähän ne loppuvat.
Ja sitten muistaa Topi nähneensä jonkin sukan tuolla alhaalla
humaliston juurella, kivelle jätettynä. Topi aikoo käskeä Jopia sitä
hakemaan, mutta Käkriäinen ei anna Jopin juosta, vaan menee itse
rantaan päin, ajatellen, että rantatietä hänen onkin poistuttava
Putkinotkosta Kenkkuinniemen kannakselle päästäkseen. Ja rannalle
mennessään aikoo hän pistää sukat ja kengät jalkaansa.
Sinne hän katoaakin pian, saunan ja korsujen taakse, tyhjä kapsäkki
toisessa kädessä ja toisessa lapikkaat ja sukka. Kerran vilkaisee hän
haikeasti taakseen, mutta sitten hän menee päättävästi. Paksuposkinen
Topi ällistelee hänen menoaan, Jopi ja pieni Sanelma näyttävät
kummastelevan, Repekka ja Esterkin hätääntyneiltä.
Rosina melkein itkee kiukusta. Ja sitten katsoo hänkin, minne se Juutas
menee. Tuokioon ei Rosina muista edes lypsettävää Juotikkia, vaikka
Leja jo lopettaa toisenkin lehmän lypsämistä, punaisen Jertan, jonka
otsassa on valkea sydämenkuva. Ainoastaan muutaman suihkauksen on
Rosina vetänyt Juotikin nänneistä, ja vetänyt hihaansa. Nyt johtuu
hänen mieleensä, että Juutaksella on kaikki rahat, niinkuin ainakin. Se
köntäle on nyt sellainenkin, ettei se antaisi mitään Rosinalle, joten
Rosinalla ei tavallisesti olekaan muuta kuin mitä hän on hankkinut
itselleen salaa, myymällä akoille sikareen voita, ja jos oikein koville
ottaa, hiukan Juutaksen jyviäkin. Eikä Rosinalla ole nytkään rahaa. Ja
kaupungissa hän on aikonut ostaa paitsi niitä rohtoja myöskin hiukkasen
vaatteita lapsilleen, raukoilleen!
Mutta nyt tuo mörökki, Juutas, lähtee luppaisemaan kylille! Lähtee
melkeinpä aavistamatta, vaikka Rosina on kylläkin jo ennestään tottunut
näihin temppuihin. Siksipä tietää hän miehensä tulevan takaisinkin
sieltä. Mutta milloin? Ja rahamassi sillä on housujensa taskussa, se on
selvä.
Rosina keskeyttää yhtäkkiä Juotikin lypsämisen, ja huutaa lyhyesti
Lejalle:
"Katsokaa, tyssit, tuota Luukasta! Ja lypsä, Leja, Juotikki loppuun!"
Sitten alkaa hän päättävästi rientää Käkriäisen perästä, läävän ja
saunan välitse ja sieltä rantaan. Hän tapaa matkalaisen nuottakodan
luona kalliolla, sovittamassa jalkaansa jo toista, humaliston juurelta
löydettyä sukkaa sekä lapikasta, joka tahtoo repiä puolittain mädänneen
sukan poikki ennenkuin jalka menee pohjaan.
"Entä ... millä minä sitten siellä kaupungissa ostan?" kysyy Rosina.
Käkriäinen murahtaa jotain kyllästyneesti ja katselee maahan. Sitten
vääntää hän housujensa takataskusta mustan ja litteämahaisen kukkaron
ja työntää sen Rosinalle, torjuen kädenliikkeellä kaikki vastaväitteet.
Ja sitten nousee hän paikaltaan ja lähtee taas mennä jöröttämään,
heittäen kapsäkin selkäänsä. Kiipeää rantakallioilta ylös metsään.
Rosina katselee hänen menoaan, nytkäyttää niskojaan hiukan myhäillen,
ja rientää takaisin mökille hommiinsa.
Minne Juutas menee? Sitä hän ei ole tullut vieläkään ajatelleeksi.
Kaupunkiin hän ei ole aikonut mennä. Kylille vain, jonnekin. Lääniin.
Sinne tekisi hänen mielensä kulkea. Kulkea erilleen.
Ja jokin alkaa kaivaa rintaa kuin alakuloisuus. Äsken on kiukku siinä
voimakkaassa rinnassa lietsonut niinkuin pauhaavat ja pölisevät
pajanpalkeet. Yhä polttaa otsassa se suuttuminen... Ettei saa olla
rauhassa ... omine aikoineen! Että pitää tulla se rähinä!
Nyt vasitenkin, kun hän juuri oli rupeamaisillaan suosiolla taas
töihinkin ja aikoi lähteä ilomielin hankkimaan evästä niille
kasakoille, lapsille.
Kävelee, kävelee.
Johtuu sitten siinä vähitellen ajatuksiin, että nyt ne muut juovat
kahvia siellä mökillä, seinättömässä tuvassa. Kyllä se Leja oli kai
keittänyt sen varikon valmiiksi, ei siinä oikeastaan ollut
äkäilemistä... Ja tunnin parin päästä rupeavat ne kotona syödä
riuhtomaan. Riuhtomaan Putkinotkon isoja ja murakoita perunoita,
Käkriäisen omia viljelemiä, koko Kenkkuinniemen ja läänin parhaita,
sellaisia, että omenatkin niiden rinnalla ovat pelkkiä paskia. Mitäs
nämä nyt omenat... Muttisen, ennen ... ruuan rinnalla. Ei niistä oikean
ihmisen maha täyty. Ja voita ne syövät! Ja perkaavat eilisiä kaloja,
jos ei Ananias liene sattunut tänäänkin verkkoja nostamaan. Olihan
niissä eilen siianpoikia ja muuta. Ja piimää ne hörppäisevät päälle,
piimää, joka täyttää vatsan sihiseväksi ja poussahtelevaksi kuin käyvä
kaljatynnöri.
"Paskia", murahtaa Juutas Käkriäinen itsekseen, istahtaen karjapolun
varrelle vihantaan notkelmaan, tuskin puolen virstan päähän
Putkinotkosta. Ja hän kaivaa housujensa taskusta tupakkakukkaronsa, sen
toistakymmentä vuotta sitten ison pässin pusseista tekemänsä, Hiesun
myllärin tapetun pässin pusseista, hänen koko ikänsä kestävän ja
pojillekin perinnöksi jäävän. Ja piippuunsa hän pistää, ja imee kaksi
piipullista oikein kiukkuisesti, yhtä mittaa. Siten istuu hän keskellä
kirpeää savupilveä. Nyt hän sylkäisee ruosteenruskeain hampaittensa
särkyneestä kolosta ja sanoo itsekseen:
"Hyh ... tästä nyt yhdestä suuruksesta! Elää tuota ilmankin ...
ihminen."
Että saisi olla rauhassa, yksin. Miksi eivät ihmiset elä keskenään
rauhassa?
"Tahtovat olla yksinään ... siinäpä se aihe ja liikutus onkin."
Mutta nyt hän on yksinään. Hongikon rinne tuolla lämpenee. Petäjät
suhisevat hiljaisessa tuulessa. Kangas huokuu ja hengittää.
Siinä hän käännähtelee, työntää leveän naisenhattunsa takaraivolle ja
katselee maahan. Hän katselee pian muurahaisia, joista hän,
Kenkkuinniemellä ja muuallakin tunnettu parantaja, osaa valmistaa
voiteita kihtiin. Ja voiteita hän osaa tehdä muihinkin tauteihin. Ja
kuta kovempi on rohdon aihe, sitä paremmin se parantaa. Punatauti nyt
lähtee lehmistä helposti, vaikkei hän sano, millä se lähtee, kun häntä
kutsutaan taloihin lehmiä parantamaan. Mutta ei siinä tarvita sen
enempää kuin että panee venäjänlehteä puteliin korpijoonin sekaan, ja
sitä antaa lehmälle... Ja apteekkirohdoista hänellä on kokemus. Hän
tietää, mitä ovat keripukin rintatipat, kaiken syövän voide, kolmen
sormen linjamentti. Ja kuolleen vuoteen juuri. Mutta lasten yskään ei
pidä panna sievettä enempää kuin yksi pieni pisare ... niinkuin
siilaamalla, veteen. Kaikenlaista hän on oppinut muilta, vanhoilta. Ja
itsekin keksinyt uusia. Ja jos eivät ne rohdot aina auta, niin joskus
ne auttavat. Ja sen auttamisen ne ihmiset muistavat. Niille ei vain
pidä itse mainita, milloin ne eivät auta. Ja sen paremmin ne auttavat,
kun ei sano, mitä niihin on sekoitettu. Sellainenhan vie voiman...
Ja niin paljon hän on saanut ihmisiä ja elukoita voima-aiheillaan
paranemaan, ettei häntä Kenkkuinniemessä sanotakaan turhaan Putkinotkon
jumalaksi. Sillä jos siinä nimessä on pilkkaa ja leikkiä ihmisten
puolelta, niin on siinä toinen puoli tottakin. Joten se Rosinakin, jos
se ei olisi äkäpussi ja tulistuisi ... jospa se oikein tietäisi,
minkälainen mies hänellä onkaan! Sellainen jumala vaan on, poppa, muka.
Ja tietäähän nyt sen: pelätäkin häntä pitää...
Yhtäkkiä näkee hän maassa jotain uutta. Se on sellainen ... eluke. Hän
kaappaa sen sukkelasti isoihin sormiinsa ja katselee, haistelee sitä.
Voi hylky, kuinka haisee pahalta!
Siitä jos tekisi rohtoa johonkin! Kolotukseen taikka muuhun. Siitä
voisi tulla. Se on väkevää, ja tauteihin pitää olla väkevää. Ja sillä
voiteella kun voitelee, niin jos ei silloin vika lähde, niin ei
millään! Siinä on sellainen voima, koska se haiseekin kirpakalta.
Jos nyt kuka kysyy Kenkkuinniemellä tai muualla neuvoa, ja tahtoo
rehellisen puheen kuulla, niin kuulkoon, että maassa on sellainen ...
iso juoksija, kiiltäväkuorinen kuin messinki, taikka paremminkin
niinkuin kuparossi. Ja siitä jos keittää voiteen ... ja panee sekaan
pirtua, oikein väkevää ... se on tärkeä luokka siinä ... niin se auttaa
paremmin kuin apteekkarien keitokset. Ne sellaisten keitokset ...
paskia!
Viimein Juutas Käkriäinen ottaa matkalaukkunsa, jossa ei olekaan mitään
tavaraa, ja ontuu keveänlaisesti takaisin kotiaan kohti, vaikkakin
varaten silmäkulmiinsa Putkinotkon mökin lähistöllä vielä vakavan ja
suuttuneen ilmeen.