Ja pässi suuttuikin, katseltuaan hetkisen Topia saunan edustalla
ruohotukko suussa. Mutta kun Topi tuli kämmenineen ihan lähelle sen
kuonoa, niin se perääntyi, otti vauhtia, juoksi vähän, pysähtyi, ja
vihdoin paiskautui kiivaasti loikaten päin Topia, etujalat koholla ja
leuka rintaa vasten. Mutta se lensikin nurin kujan lastukasoille, sillä
Topi heittäytyi syrjään. Topi nauroi tätä makeasti, ja päkkyytti
pässillä vielä leppiä ja kiviä. Ja sitten nauroi hän taas puun takana,
kun pässin kiemuraiset sarvet rusahtivat. Ja naurussa väänneskellen
Topi kirosi itsekseen:
"Voi per-rkele."
Sitten tuli pihalta Malakiaskin, verkalleen liikuskellen ja katsellen
pää kallellaan poutaiseen aurinkoon, ja tuumien, missähän se isä
viipynee, ja että kamaloita hän ei rupea syömään, jos ei äiti tuo
kaupungista muita rohtoja hänen mahansa käärmeille. Sillä Mauno-enonkin
täytyi täällä yhtenä kesänä olla ilman illallista ja murkinaa niiden
kamaloiden tähden.
Silloin huomasi Malakias Topin härnäämässä pässiä. Ja hän aikoi jo
tempaista aidasta seipään ja ärähtää Topille, koska hän on muita
veljeksiä vanhempi ja aikamies:
"Älä sinä sitä eluketta... Tai kun pusketan sillä sinua itseäsi!"
Mutta samassa teki pässinlento kahdelta jalalta häneen niin hupaisen
vaikutuksen, että hänessä virkosi halu yhtyä leikkiin. Malakias kiipesi
veräjän ylitse, ja sanoi Topille, ettei päkiä saa puskettaa puihin,
vaan sellaiseen, josta sille ei tule vahinkoa. Ja Malakias itse asettui
aittojen takana selin pässiin. Hän kumartui perä koholle sitä kohti, ja
nytkytteli pässille takapuoliaan, leveitä ja repaleisia. Sivuitseen
katsoi hän selkänsä taakse, suu iloisessa naurussa, toisella silmällä
maahan, toisella taivaaseen tähdäten. Siinä hän nytkytti ja rytkytti
itseään ja hoki verkalleen:
"Tseh, tseh, paiskaapas tuohon isomuotoiseen."
Kallion pykämällä Malakias ärsytteli pässiä. Pässin silmät kiiluivat
mustina päässä. Mutta äskeisestä kiviin päkkäämisestä oli se tullut
taas vähäksi aikaa viisaaksi. Se ei liikahtanut, se antoi Malakiaksen
takaliston lähestyä itseään, eikä perääntynyt vauhtia ottaakseen.
Kunnes se yhtäkkiä ampui Malakiaksen takalistoon koko ruumiinsa
painolla ja sarviensa voimalla, niin että Malakias syöksyi kalliolta
alas ja oli lyödä punoittavan nenänsä kiveen. Siinä käsiensä varassa
katseli Malakias hetken pässiä. Ja sitten hän kalpeni. Hän suuttui. Hän
kohosi pystyyn, repäisi lahosta aidasta tosiaan seipään, jota aikoi
äsken Topin varalle, ja lähestyi pässiä silmät jäykkinä. Tutisevin
viiksihaivenin seisoi hän hetken, ja löi yhtäkkiä seipäällä eläintä.
Löi osaamatta, mutta seiväs rusahti poikki. Ja Malakias karjaisi
kaikkien Putkinotkon mökin asukkaiden tavallisen uhkauksen:
"Minä tapan ... sinut. Minä kun en puskettanut sinulla kiveen..."
Topi katseli pelästyneenä Malakiaksen raivoa. Mutta kun pässi sitten
lähti lentämään pakoon, saaden loitompaa seurakseen muut lampaat, jotka
säikähtivät Malakiaksen seipään huiskausta ja karjuntaa, lähti pakoon
vilkaisten vielä taakseen pari kertaa ja lyöden jalkaa, kun taas pässin
perästä kulkeva Malakias jäi seisomaan jyrkän riihikallion reunalle,
silloin purskahti Topi ällistelevään nauruun ja kirosi riemuissaan.
Malakias seisoo nyt riihen nurkalla yhä. Topi katselee häntä kujalta,
ja raapii jalkoteriään, jotka ovat liasta ja ahavoitumisesta ja
haavoille vedetystä tervasta ruskeat ja karkeat kuin siannahka.
Aina, kun Topi ajatuksissaan näkee, minkälaisen tärskyn pässi antoi
Malakiakselle, nauraa hän uudestaan, nauraa makeasti ja hiljaisesti,
silmät sirrallaan taivasta kohti.
Mummo siunailee veräjällä. Hän vapisee. Ja hän syyttelee kiivasta
Malakiasta Juutas Käkriäisen pojaksi. Mutta Topia, kiroilijaa, sanoo
hän syntisen vesaksi. Repekka on juossut mummon luokse ja tähystelee
häneen pelästyksestä pyörein silmin, ja pillahtaa itkuun, kun kuulee
mummon voivottavan.
Mutta nytpä kajahtaa saunalta toinenkin itku, pienimmän lapsen avuton,
läähättävä ja valittava itku, yltyen pian kimeäksi kirkunaksi. Mummon
huivin reunat heilahtavat ja hän kuuntelee, eikö se Saara siellä
saunassa sitä lasta asettele. Taikka muut vanukat, onhan niitä ...
Sanukka ja Ester. Mutta mitäs niistä, pienimmistä, kun ei Saarukka! Kas
niin, nyt juokseekin Leja jo tuvasta, menee lapsen luokse saunaan
hätään. Se on toki riuska tyttö, vaikka onkin isänsä äidin näköinen,
täällä toissa talvena kuolleen. Niin hiljainen on Leja, ja eikö se
tulle ylpeäksikin, kovin on kunniallinen olevinaan, se Juutas
Käkriäisen äitiä muistuttava tyttö.
Mutta eipä nyt Lejan apua tarvitakaan! Jo tulee Rosina. Jo romisevat
lehmien kellot lähellä, nehän ne äsken kaikuivat kallioiden takana. Ja
nyt vaimentaa Rosinan huuto tuokioksi niiden äänen.
Sitten ryntää Rosina lehmiensä ohitse kujalle ja saunalle. Hän katoaa
sisälle kodan ovesta. Hetken hän siellä viipyy. Pieni poika herkeää
itkemästä.
Mutta sitten kuuluu saunasta karjaisu, Rosinan sekin. Ja se jatkuu
sellaisena huutona, siitä kasvaa sellainen räkätys ja rähinä ja
säksätys, moinen valtavalla rintaäänellä purkautuva räikkynä, että
lukemattomat kalliot metsissä kaikuvat ja kivet ja hongikot
remahtelevat virstan päähän. Rosina alkaa pitää järjestystä Putkinotkon
mökissä:
"Entä sinä, Saarukka ... makaat kuin hako! Niin, ... kuin lammin hako!
Märkänet siinä! Vaikka poika huutaa suu auki kuin kontti. Huutaa korvan
juuressa. Ja muut sanikat! Pitäneekö iskeä kivellä päähän... Mitä sinä
itket, Ester, mitä? Mikä siinä on sellainen: Yyyy-yy? Jopiko kiusaa
sinua? Mi-mikä se on Jopilla peli? Matkii? Saa matkiakin, kun suusi on
kuin ryssänlusikka. Pidätkö sinä turpasi kiinni! Etkö? Mene siitä
pihatantereelle ... Repekan kanssa juoksemaan. Etkö mene? Ja ole siinä
matkimatta, Jopi! Katsohan, kun vanuttaa toista tukasta kuin nuottaa!
Odotapas, kun repäisen sinua pääkarvoista. Sanelma Sanukka ... voi nyt
ihme! Halko tässä pitää ottaa ja lyödä pääkuori halki. Jopi ... nyt
minä...!"
Saunasta pujahtaa ulos pieni ja vikkelä poika paljain jaloin, ovelasti
taakseen katsellen. Se on Rosinaa pakeneva Jopi, pojista lähinnä
nuorin.
Mutta saunasta kaikuu Rosinan ääni paljon äskeistä kovempana:
"No se nyt on kumma, Ester, kun ei lopu tuo: Yy-yy-yy! Menetkö siitä
hyvällä toisten kanssa pihalle! Etkö muka mene? Että siellä ... onko
hevonen? Mikä... Eikös konkari siellä on, se nyt on ihme. Minä kun otan
seipään ja ajan sinut seipään kanssa hevosen p--siiseen."
Sitten räikähtää pajatus jo kodasta, josta mökin emäntä pian tulee
kalliolle, imetettävä lapsi rinnoillaan ja työntäen toista, vähän
isompaa, käsipuolesta alaveräjää kohti. Tälle isommalle jatkaa hän
äskeistä lempeämmällä äänellä:
"No, se on pidettävä suu kiinni, Ester! Kissan kanssa aittaan sinut on
pantava. Tai ... annan sinulle ... katsopas, tuolla on Jertta ja Palmu
ja Yömi. Mennäänpäs ja otetaan niiden tissukoista Esterille lilliä."
Aamu-uninen ja Jopin kiusaama Ester lakkaa itkemästä ja alkaa nauraa
tyrskiä. Repekka pilkistelee jo aidan raosta kujalle ja huutaa kohti
kurkkua, kutsuen lehmiä juomaan, huutaa niin, että kaiku kajahtelee:
"Tänn'se, Yömiä! Tänn'se, Palmua! Tänn'se, Poikaa!"
Jopi on kiivennyt saunan luona aidalle, kulkeakseen sitä myöten tuvan
nurkalle, aamuisen tapansa mukaan. Päässä on hänellä Muttisen vanha
knallihattu, jonka pohjassa on reikä. Sen päähineen on hän kaapannut
äsken kujalta, ja nyt se on kallistettu nojaamaan pienikasvuisen Jopin
hartioihin. Reiästä pilkistelee Jopin tukka. Jopin on vaikea pysyä
pykäläisellä aidalla, ja siksi hän huudahtelee itsekseen:
"Saakeli soi, saakeli soi!"
Kaiku pihan toisella puolella olevasta kallioseinästä tuntuu vastaavan
hyvin Jopin huutoon. Sentähden Jopi pysähtyy seipään varaan ja alkaa
siinä matkia kaikua. Se on hänen jokapäiväistä askarettaan, ja
varsinkin jokaisena uutena aamuna hän hihkailee ja toitottaa
elämänvoiman pakotuksesta. Nyt hän matkii kaikua. Milloin suu pyöreänä
ja möräkällä äänellä. Milloin hihkaisten leukapielet taivasta kohti
levällään. Jopi huutaa. Ja kaiku huutaa. Ja kun Ester yhtyy Repekan
lehmänkutsuntaan, ja Rosina huutaa ja mummo siunailee, niin on koko
mökki pelkkää kaikua ja hoihkausta. Saarankin ajaa moinen makuulta.
Hän kömpii röijynsä nappeja kiinni kuroen tuolla alaveräjän ylitse
ja motkottaa äidilleen, että kakaroita ei hän ole tänne tullut
imettämään ... hän on kotona kesälomalla... Mummo keskellä pihaa alkaa
silloin siunailla Saaralle ja sanoo, että Saara on kuin Maunon akka,
hänen miniänsä, muka, se maantieltä kopattu. Mutta mummon ääni hukkuu
Rosinan mekastukseen, Rosinan, joka seisoo karjapihan kalliolla, kiulu
kädessä. Hän on nostanut Esterin aidan ylitse pihaan, Lejan käsiin, ja
aikoo ruveta lypsämään, toista lasta rinnoilleen sulkien. Saaran sanat
kuullessaan hän käännähtää, ojentautuu pystyyn. Ja hän kohottaa oikeaa
kättään, jossa on kiulu, ja huutaa, kiljuu Saaralle, soimaavasti ja suu
pilkallisesti väärässä:
"Ai, ai!"
Sitten hän vaikenee silmänräpäykseksi. Ja jatkaa syvällä, sydämen
pohjasta tulevalla ja mielenkatkeruudesta änkkäävällä äänellä:
"Ai, ai...! Kunhan et itse ... omiasi imettäisi ... kerran. Kyllä olet!
Mutta ... nyt on hitto, kun ei saa enää ääntään kuuluville! Pennut
kiljuvat. Malakias, mitä sinä honotat siinä? Honottaa kuin honolulu! Ja
sinä, Jopi, huudat siinä kaiken päivää kuin kukko aidalla! Ja ne
heinät! Niin, menisit sieltä, Ananias, edes heiniä kaatamaan. Pässikö
on puskenut, Topi? Olet itse tainnut sitä härnätä... Olisi paiskannut
Malakiaksen kivikkoon niin, että olisi itselleen tullut sellaiset
sarvet kuin pässillä. Ja ... paholainenko sitä isoa pässiä täällä
pitääkin, kun ei vie noita eukkojaan metsään! Ihmisten kintuissa ne
pässin eukot... No, eikö tämä kuulu, yhäkö se Malakko seisoo siellä
riihellä? Seisoo, hojottaa kalliolla kuin mikä aminohvi... No, Leja,
tulehan nyt lypsämään. Työntäköön tuo Saarukka sitä varikkoa miesten
turpaan ... niin pääsevät lähtemään ... kuin juotetut vasikat. Hiiden
kattilaanko se toinen kiulu sitten? Ota, Leja, se kiulu saunasta, ja
huuhtele! Sanukka, juokse hakemaan. Tässä pitää lentää niinkuin kipuna
hännän alla! Ala lorottaa, heti, heti! Heti!... Mutta tuo pikkuinen
Luukas vieressä, maassa, sepä se nauraa ja rekottaa. Ja sillepä me
lauletaan lypsäessä: Tii, tii, tipukka..."