Mutta nyt on Putkinotkon pihalla ääntä ja liikettä. Perheestä on osa
kömpinyt saunasta sinne. Ja pikku Repekka, lähinnä nuorin lapsi,
tanssii pihan kaltevalla rinteellä, saunakukkien reunustamalla polulla.
Tanssii, tepastelee ja hyppii alkavan elämän kuohuvasta ilosta ja
auringonpaisteen onnesta, paljain ja pyörein pikku jaloin. Ja nauraa
kirkkain äänin. Livertää kuin kiuru taivaalla. Ja laulaa, laulaa.
On lämmintä, onpa kuumakin eräistä. Hurja on venähtänyt portaitten
varjoon, joilla mummo istuu. Silloin tällöin pistää Hurja jo kielensä
ulos suusta, punaisen kuin kukonheltta. Missä lieneekin ollut Hurja
juoksemassa.
Hauskaa on mummosta nähdä viattoman lapsen iloitsevan ja hyppivän.
Repekka hyppii melkein alasti, sillä hänellä on päällään ainoastaan
paita, jossa ei ole juuri laisinkaan etupuolta: navan kohdalta asti on
etummainen helma revennyt pois. Veikeästi ja tyytyväisenä kellistelee
tyttö paljasta ja päivettynyttä vatsaansa. Mutta takana keikkuu helma
vielä melkein kokonaisena.
Nyt pysähdyttää pieni Repekka tepastelevan tanssinsa, ja keskeyttäen
laulunsa hän hengähtää hetkisen. Seisahtuu päivänpaisteessa istuvan
mummon eteen ja tirkistelee mummoon tukkansa läpi, joka riippuu pitkänä
hänen kasvoillaan, kätkien silmät niinkuin mikä esirippu, joten ne
kiiluvat hapsien lomista, Repekan ruskeat ja välkkyvät silmät. Ja
mummolle veikeiltyään nauraa Repekka jälleen katketakseen.
Sitten alkaa hän taas tanssia ja laulaa uutta laulua.
Ensimmäisenä mummon ja pienimmän veikon jälkeen heräsi hän saunassa.
Äkäili hiukan. Ja rupesi sitten tiukkaamaan lilliä Lejalta, joka
samassa kavahti istualleen lavon penkiltä. Lillin eli lypsymaidon
asemasta lupasikin Leja hänelle voilevän, sillä eihän Yömikään vielä
ollut tullut kotiin. Leja askaroi nyt tuvassa kahvia keittämässä. Ja
Repekalla on voileipä kädessä, ja hän on kirkastunut ja iloinen. Leja
oli nostanut hänet kujasta ruohoiselle pihatantereelle, ettei pässi
puskisi häntä. Sillä kun pojat heräsivät ja tulivat ulos saunasta,
rupesivat ne härnäämään pässiä. Repekka tirkisteli pihalle nostettuna
ensin aurinkoon. Ja sitten alkoi hän päivät pitkät kestävän laulelunsa.
Hän lauloi lapsen kielellä, joka ei osaa vielä sanoa s:ää:
"Lunta tattaa, vettä tattaa, taitaa tulla kee-tää...!"
Sitten rupesi hän pyörähtelemään, nopeasti kuluva ja posketkin rasvaava
voileipä toisessa kädessä. Ja hän lauloi ja tanssi.
Mutta nyt, levähdettyään mummon edessä, ryhtyy hän uuteen lauluun ja
uuteen tanssiin. Ja uuteen nauruun, remahtelevaan ja visertelevään
niinkuin pääskyset tuolla korkean viiritangon ympärillä. Äskeisellä
nuotilla laulaa hän uutta laulua. Se alkaa:
"Koila juokki tietä myöten..."
Sillä r:ää ei pikku Repekka myöskään osaa sanoa.
"Kissan häntä suussa", jatkaa Repekan laulua leikillisesti kiusoitellen
Ananias, joka on asettunut aitan kynnykselle, unestaan virkistymään.
Repekka pyörähtää ja vilkaisee Ananiakseen.
Mutta sitten unohtaa hän tuon lempeän matkimisen, ja laulaa ja tanssii
jälleen.
Nyt huomaa hän Hurjan ja sen punaisen kielen. Ja hän juoksee Hurjan
luokse ja ravistaa sitä niin, että se väistyy syrjemmälle. Repekka ajaa
sitä takaa ja koettaa heittäytyä poikittain sen selkään. Mutta Hurja ei
ole nyt leikkisällä tuulella; mistä lienee jo väsynyt ja kyllästynyt.
Se menee yhä edelleen Repekan edestä tiehensä. Ja kun Repekka ajaa
sitä, näyttää se hänelle viimein kelmeitä ikeniäänkin.
Mutta tuossahan on Moksi, mökin riippuvatsainen kissa, joka puolestaan
väistyy sitä kohti sattuvaa Hurjaa. Moksia Repekka nyt vanuttaisi.
Moksi raapaisee kimppuunsa heittäytynyttä Repekkaa paljaaseen vatsaan.
Silloin tulee Repekan suusta itku ja kiukkuinen kirkuna:
"Tapan tuon kittan!"
Mutta se kipu unohtuu, sillä mummo kutsuu Repekan luokseen ja puhaltaa
häntä tuohon pieneen navanpympykkään. Ja sitten alkaa Repekka jälleen
nauraa, laulaa ja tanssia. Hän laulaa nyt:
"Eikä te pukke, eikä te pökki, eikä te vettä vikkaa..."
Mummo on kietaissut huivin päähänsä, toisella tavoin kuin se oli
hänellä yöllä, nimittäin käärittynä pään ympäri moneen kertaan,
saunassa kuhisevien lutikoiden esteeksi. Nyt on huivi siten, että
korvat näkyvät. Huivi on kuin huntu, riippuen takana niskassa, mummo
naurahtelee lapsen lauluille. Ja siinä hän vilkuu taakseen, ja
ajattelee, jokohan Lejalla lienee se kahvi joutumassa, sillä Leja se
kaataisi hänellekin kahvia, kaataisi aivan auliilla mielellä, eikä
läikähdyttäisi niin jurosti kuin hänen oma tyttärensä, tuo Rosina, jota
äidin olo täällä alkaa varmaan jo kiusastuttaa. Kiusastuttaa mummon olo
täällä heidän kahvitilkkaansa silloin tällöin kaipaamassa, ja maitoa ja
leipääkin joskus, kun ei omaa milloin ole, vaikka mummo koettaakin
elättää henkeään itse, marjojen keräämisellä.
Mutta jos Rosina on mummolle köyhyytensä tähden tuskastunut, niin vielä
enemmän johtuu tyttären kiukku siitä, että mummo on täällä muka
sotkemassa Rosinan ja tuon Juutaksen välejä. Mutta eihän mummo ilkeä
nähdä tyttärensä miehenä mokomaa, joka tulee yhä kehnommaksi. Oman
tyttärensä, joka on riuska. Mutta Juutas Käkriäinen ... missä se nyt
yhä on? Samalla kuin kahvinhalu tuntuu mummon sydänalassa ja pitää
hänen ajatuksiaan vireillä itseensä päin, täytyy hänen väkisinkin
tähystellä huonoilla silmillään myöskin saunalle ja karjarakennuksille.
Eikö se Juutas sieltä jo tule? Missä se nyt taas kutvehtii? Eikö se
hommaa heinäntekoon Ananiasta, joka tuossa jo odottaa häntä, ja
Malakiasta ja Topia? Ai ai, eilisiltanakin antoi se kuivattujen heinien
jäädä niitylle karheille kastumaan. Tuollahan se Juutas äsken kävi.
Lieneekö taas mennyt makaamaan? Äsken tuli saunan eteen, karvareuhka
päässä ja huopikkaat jalassa. Ja piippuaan rassaten. Siinä seisoi ja
ravisteli noita luteita kulmakarvoistaan. Mutisi niiden olevan suuria.
Kuka tässä on syynä niiden suuruuteen? Sehän on tietty, että niitä
leviää vielä enemmän märkään saunaan kuin tupaan. Eikä näin paljojen
luteiden paikassa vanha ihminen voi nukkua. Näin paljoa ei niitä ole
vaivaistalolla. Sitäpaitsi mummo on ollut aina virkku, ja viime aikoina
on hän alkanut kuulla yöllä koiran pienimmätkin urahdukset, niin että
hän nousee täällä Putkinotkon sopukassa vähän väliä tirkistelemään ulos
saunan ikkunasta, olisiko mökillä varkaita. Sillä siitä viinahommasta
johtuu, että tänne pyrkii myöskin kaikenlaisia joutavia, muka
ostelemaan ... ja sitten varastelevat Käkriäisen ja Ananiaksen
verkkoja.
Mutta kun mummo sillä tavoin vartioi saunassa kaiket yöt, eivätkä
lutikat anna rauhaa, niin paha on olla sitten päivällä. Väsyttää
sellainen...
Ei, ei korjaa Juutas tupaa!
Mummo oikein rukoilee mielessään Jumalaa, että se Muttinen sittenkin
kävisi tänä kesänä täällä. Mutta ettei se suuttuisi. Vaan auttaisi nyt
perhettä, niinkuin on ennenkin autellut, ensi aikoina. Korjauttaisi
itse tämän tuvan. Pitäisi sitä köyhiä auttaa. Noiden lasten tähden.
Vaikkei tuon vävyn tähden tarvitsisikaan.
Niin, äsken seisoi Juutas Käkriäinen karjapihassa saunan edessä ja
sanoi pojilleen, kun mummo äännähteli jotain sinne päin, sanoi että
heinään tässä pitääkin lähteä. Niin lupasi Juutas. Mutta sitten mutisi,
että kahvia pitäisi saada ensin. Ja lisäsi, kelvoton, että menkööthän
nyt ensin Malakias ja Ananias. "Minä tulen sitten ... heti tulen",
sanoi. Oli ensin muka muuta katselemista... Poikiaan se yllytti
lähtemään! Mutta itse seisoi, ja katseli muka. Napit sillä olivat
varmaan auki, koskapa Topi karjapihassa huusi sille:
"Juutas hoi, tallin ovi on auki, hepo hyppää ulos."
Se on se Topi...
Mutta milloinkapa Juutaksella olisivat housunnapit kiinni näprätyt? Ja
sentähdenkö sitä aina nukuttaneekin. Sitä se jaksaa puuhata.
Niin huusi Topi isälleen. Isä käännähti silloin ja örähti jotain. Mutta
ei se sen virkeämmäksi tullut. Lieneekö saanut yhden napin pannuksi
umpeen. Sitten otti parisen askelta. Ja seisattui ja jäi tuonne
tupakkamaansa aitauksen viereen. Tupakat ovat niitä katseltavia,
parempia kuin parhain pelto. Ja sitten ... eikö liene taas mennyt
makaamaan saunaan.
Tuossa odottaa nyt Ananias! Ja mihinkäs se Malakias on mennyt? Entäs
Topi, ja Saara? Saara makaa...
Vain tuo on ripsakka, tuo Herran terttu, Repekka!
Mummo virkkaa Repekalle:
"Niin, niinhän se reppana tanssii ... reppaisee!"
Nyt kuuluukin Malakiaksen ääni aittojen takaa. Se on isän äänen kanssa
talon ainoa köreä ihmisääni. Niin, kuuluu kirous, ja kauhea karjaisu.
Ja aidanseipään rusahdus.
Kaksitoistavuotias Topi huutaa karjapihalla:
"Se oli pässin tär-rsky Malakolle!"
Topi on sorakielinen.
Mitä ne pojat sille pässille taas tekevät? Mummo köpittää hoippuen
aidan nurkkaukseen, veräjältä katsomaan.
Siellä istuu Topi isolla kivellä kujalla. Ja nauraa niin, että leveä
suu on taivasta kohti auki, paksu Topi. Tukka törröttää pitkänä Topin
päässä.
Topi se alkoikin ensin pässin kanssa leikitellä. Hän näytti sille
päkkäämistä matkivaa kämmentä, kaikessa hiljaisuudessa, niin etteivät
muut tietäisi mitään, ja mäkätti sille niin hiljaa kuin voi:
"Pä-ä-ääh."