Aurinko lämmittää. Leppien lehdet kiiltävät. Koivujen lehdistä kimpoaa
säteitä aivan kuin kastepisaroista.
Taivaalla on ainoastaan muutamia pilvenhaituvia. Ilmanranta punertaa.
Kaste herahtaa Rosinan hameenhelmoista selvänä vetenä, polviin
ulottuvassa ruohossa. Jalkoja jäykistää ja varpaat tulevat punaisiksi.
Tuolla metsäniityllä, jonka kulmauksesta Putkinotkon lampi kiiltelee,
sillä Rosina on tuonut karjansa jo vierailta alueilta pois, haihtuvat
usvat, leijuen niin ohuina, että niitty pääsee kuultamaan usvapeitteen
läpi. Mutta vielä näyttävät niityn takana metsä ja puut pelkältä
utuiselta seinältä ja varjoilta, joista ei erota lehteä eikä oksaa.
Koivut selvenevät usvasta latvapuoliltaan yhä enemmän, niinkuin mitkä
haamut. Jo kuumottaa heinälatokin harmaan aidan vierestä.
Paikoin on niityllä vieläkin vaaleampaa kuin usva. Se on kuin kuuraa
tai lunta: niittyvillat siellä kukkivat.
Tuossa lepikossa on oksissa leppäkerppuja, lasten pari viikkoa sitten
tekemiä.
Mutta sitten kiintyvät Rosinan ajatukset hienossa aamutuulessa
välkähtelevään ruispeltoon, joka on lähellä Putkinotkon riihtä. Lehmien
kellot kalisevat ja helisevät, ja yksi pömpöttää epätasaisesti: Yömin
kello, tuon vanhan lehmän kömpiessä ryteikössä rinteen alla.
Se pelto on pieni, ja ikäänkuin kolmikolkkainen, uusin niistä
kaistaleista, mitä Juutas on Putkinotkossa ollessaan avannut lisää sen
viljelyksiin. Innokkaasti ja mielihyvällä katselee Rosina sitä, hänen
ja hänen omiensa elatuksen antajaa. Usein on hän muistanut sitä, toissa
keväästä asti, jolloin se kaskettiin. Ja varsinkin viime syksystä,
jolloin se kylvettiin ja kynnettiin. On ollut toivova ja utelias siitä,
on tarkannut keväällä sen oraita ja nyt kesällä leivän paisumista
siinä. Hyvä onkin nyt vilja kallionkolossa. Kun ei vain pouta sitä
polttelisi.
Mutta samalla sekaantuu siihen pellon mieluiseen ajatteluun katkeruus
ja kiukku, ettei se pelto, joka on heidän, Putkinotkon mökin
asukkaiden, raivaama ja reuhtoma, ole oikein pohjiaan myöten hänen eikä
heidän. Se katkeruus on kurkussa kuin suola. Ja se panee Rosinan
puremaan leukaluunsa yhteen. Pohjiaan myöten heidän, oikein oma. Sillä
sellaisena oli Rosinakin oppinut pitämään vuosien kuluessa Putkinotkoa.
Mistä syystä?
Siksi, että Muttinen oli tosiaan luvannut heille oman palstan, jos...
Eikä Muttinen alkuvuosina sekaantunut tilan asioihin. Ja hän on rikas:
herra ... mikäs sellaisella hätänä. Ja tosiaan se Juutakselle lupasi,
jos Juutas... Mutta Juutas ... että sen juuttaan pitääkin olla
sellainen! Ettei ole korjannut tupaa, vaikka Rosina olisi kuinka
hoputtanut. Kun ei kerran herrojen sovi sen vertaa kustantaa. Eikä
Juutas ollut rakennellut aitoja, eikä varustanut talveksi puita
kartanolle, vaan kaatanut tuoreeltaan talvella metsästä. Ja siitäkin on
Muttinen vihoissaan, nuuskittuaan viimein mokomastakin selvän. Eipä
silti, ettei täällä olisi puita polttaa tuoreeltaankin, vaikka
paremmathan ne kesällä tehdyt ja kuivatut puut olisivat. Mutta eihän
tuo nyt paljon repisi Muttisen kukkaroa, rikkaan miehen...
Ja siitähän se vuosien takainen ja yhä tiukkeneva silmälläpito pääsi
alkamaan, ettei tuon Juutaksen passannut hoidella Muttisen omenapuita;
olisi noille nyt hennonut paiskata mutaa ja sontaa yli korvien,
mokomille koristuksille, jos se nyt muka oli ehtona. Mutta eipä
Rosinakaan saattanut ensin ymmärtää sellaista niin vakavasti, lauhkean
Muttisen puolelta. Ja kun sitten alkoi ymmärtää, niin Juutastako
silloin olisi saanut hommaan! Muttinen oli Juutasta käskenyt, eikä
Juutasta saa käskyllä mihinkään. Kuta enemmän Muttinen oli ruvennut
komentelemaan, sitä enemmän oli Juutakselta mennyt aikaa jurnottaessaan
sitä komentelemista vastaan. Ja kun hänen nyt viimein on täytynyt
taipua, ensin kiviaitaa tekemään ja sitten asuntoaan korjaamaan, niin
nyt on jo liian myöhäistä: Muttiselta ei heltiä lahjapalstaa. Ja
korjaileminen ja rakentelu on Rosinastakin nyt melkoisen katkeraa.
Vierasta maata hurja hoitakoon! Siinä on Juutaskin oikeassa... Pitää
sitä kuitenkin hoitaa sen verran, että leipänsä saa. Viisitoista vuotta
on heillä nyt vielä oikeus olla Putkinotkossa tämän kontrahdin nojalla.
Kontrahti on yhtä helppo kuin ennenkin. Mutta sittenkin ... tämä ei
vain ole omaa maata.
Rosinan mustien hiusten reunaama otsa laskeutuu ryppyihin ja huulet
työntyvät vihaisesti törölleen, kun hän katsahtaa nyt tuonne uudelle
ruispellollekin. Tekemättä olisi sekin tainnut saada jäädä ... jos he
joutuvat tästä pois. Kun ei Juutas ole vieläkään nurkkiaan paikkaillut.
Miksi pitää maailmassa olla rikkaita ja köyhiä?
Ja ei, ei kelpaa rikkaan antaa köyhälle! Kaikesta täytyy olla
vastineena passailu.
Tuossa on polun poikki maassa puu, aikamoinen koivu, jonakin talvena
polttopuuksi kaadettu ja metsään unohdettu. Siihen se mätänee.
Mädätköönpä jos! Mädätkööt kaikki puut! Jotain iloa tuosta
lupittamisestakin on.
Ja siitä, että on edes älytty ruveta myymään viinaa. Kun Juutas on
kerran sellainen, ettei hänestä ole jörötystuulella kotona hommiin ja
kun hän sitäpaitsi unohtuu muutenkin kylille kuljeskelemaan, koska
haluaa olla joko ihan yksinään tahi pakinoida vieraiden ihmisten
kanssa, niin onpahan niistä joutoajoista ja kylillä istumisista ollut
se hyöty, että hän on myynyt sitä. Veli Mauno sen ajatuksen Rosinalle
antoi viisi, kuusi vuotta sitten. Ja Rosinan avulla sai hän kuin saikin
Juutaksen vanutetuksi valveille sitä ajatusta toteuttamaan.
Mauno Kypenäinen onkin toki mies ja sen verran Rosinan verta, vaikka
lieneekin jollain tavoin tullut vikaan, ennen häitäkin kun on tehty.
Laiskanpuoleinen on Mauno. Mutta mies se on sen verran, että evästä se
osaa omilleen hankkia, vaikka asuukin siinä kaupungin etukylässä, jota
sanotaan Mesopotamiaksi: rikkaammat sanovat sen köyhien eläjien tähden.
Sellainen on Mauno, ettei rupea raatamaan isännille heidän
määräämistään ja usein pilkkahuokeista päiväpalkoista vuokramaksuja
asumuksistaan. Ja siksi ajavat rikkaat hänet mökeistään muualle, tuskin
hän on ennättänyt niihin asettua. Mutta Potamian maiden omistaja on
toista, ei se kiristä köyhiä. Ja sieltä saa Mauno viinaa; sitä
kuljetetaan sinne, ja siellä sitä keitetäänkin joskus. Mauno on antanut
sitä Käkriäiselle myytäväksi. Ja hän myy sitä itsekin, se pitkänhuiskea
Mauno. Mikäs tässä maailmassa, ettei köyhä saisi sitä myydä! Myyväthän
herrat itsekin. Hotelliherrat kaupungissa, juottavat herroille ja
talonpojille! Ja rikastuvat: monen maajussin mannut niillä on
taskussaan. Sellaisista laeista, ettei köyhempi saisi ansaita sillä,
millä toinenkin, ei Maunon tosiaan tarvitsekaan olla tuonaan. Eikä se
ole. Vinttasipa se tässä takavuosina kelpo lailla kuonoon sitä
poliisin-ketaletta, joka tunkeusi kaivelemaan viinaputeleita hänen
housunkauluksensa alta, vinttasi, ja pantiin sitten vedelle ja leivälle
linnaan. Niin hyvästi vinttasi. Mutta pilkatkootpa ihmiset Maunoa
viinarokariksi ja kunniansa muka menettäneeksi, viisipä sellaisista
kunnioista...!
Ja alkavat ne jo pilkata Juutastakin. Nuuskivat nokkaansa kaikki hänen
kuljeskelunsa. Ne kadehtivat ... vaivaisemmat ... kun Juutas on toki
jotain osannut hankkia: nämä lehmätkin on saatu sillä tavoin
karttumaan. Ennen veivät ryöstäjä tai manuuttaja aina heidän
maidonantajansa. Ruununmies otti ruunulle, kun heillä ei ollut työntää
rahaa sille ihmeen imijälle, tai menivät lehmät sitten ihmisille
veloista. Mutta nyt on useampiakin lehmiä, ja nuori härkäkin on, Poika.
Ja lampaita on. Ja pitäisi ostaa uusi hevonen.
Eikähän tuota Juutasta ole saatu kylillä viinanmyynnistä kiinni, niin
viisas se on, kun rupeaa hommaamaan. Ja täällä kotona on Rosina, joka
osaa kätkeä lekkerit ja putelit. Vähänkös täällä metsissä on
louhenkoloja! Ja isommat lapsetkin ymmärtävät lennättää piiloon, niin
etteivät poliisit tapaa mitään, jos tulevat, kuten pari kertaa ovat
tulleet. Eivätkä edes penikatkaan, ne heistä, jotka puhuvat, virka
poliiseille sanaakaan, vaan käsittävät ihan kuin vaistosta, miten se on
vaarallista. Se heissä toki on Rosina Kypenäisen ja isänsäkin älyä.
Eivätkä nuo ostajat liene tämän viinan tähden toisiaan verille
pieksäneet. Kaupungissa hotellissa taitavat pahemmin juoda ja tapella.
Ja etäälle se viina on mennytkin enimmäkseen, toisiin pitäjiinkin.
Varsinkin runsaimman edun tuottanut minne lienee mennyt, Pietariin,
Saaran mukana. Mennyt ... kuka tietää vaikka rohdoiksikin.
Mutta nyt ne niistä lähteneet pennit loppuvat. Ja vielä enemmän voisi
saada toisella tavalla!
Ei kannata tonkia toisen mäkeä muuta kuin sen verran, että ... lapset
edes oppisivat työhön.
Rosina on jo koettanut monta kertaa hyvin varovasti haastella
Juutakselle, kuinka se viinahomma nyt olisi järjestettävä. Mutta Juutas
ei ole suostunut, vaikka Rosina on koettanut olla puheissaan arka ja
herkkä. Pelänneekö Juutas sitä uutta tapaa, kun toinen sitä ehdottaa?
Tai hän ei ole siihen vielä ennättänyt selvitä.
Mutta mistä tässä nyt tulee leipä suuhun? Ja toista se on se
helpommalla saatu leipä: ikäänkuin makeampaa. Se sallii syödä
säästelemättä itseään. Joskin on paha syödä sitäkin kevytmielisesti,
niinkuin Juutas-parka ensi kerran tällaisia helpolla hellinneitä
rahoja. Riemuissaan toi hän silloin paljon kotiin vehnäsiä, joita
rikkaiden pöydillä on. Ja yhtäkkiä, paljon syötyään, ennenkuin Rosina
aavistikaan, käänsi hän iloissaan yhden korvapuustin alleen tuolille,
ja, Herra hyvästi siunatkoon, ampui siihen takalistollaan, nauroi
hyvillään. Se oli paha, josta Rosina torui niinkuin enteestä: ei tässä
tiedä, mitä vielä saa syödä...
Eikä tiedä, kuinka käy lopulta sen uuden hommankaan, jonka Rosina aikoo
tänään panna toimeen Maunon avulla, jos tapaa Maunon kotona.
Pääskysen pesäkin putosi toissa viikolla läävän orren alta. Mikähän sen
olisi pudottanut?