Porsas on ensin alkanut öristä, ja sitten, kun siitä ei ole lähtenyt
apua, kimeällä ja kiukkuisella äänellä rinkua. Nyt juoksuttaa Rosina
sille maitovatia aitasta. Ei se anna siivota edes allastaankaan, johon
se tipsuttaa napukastaan. Sellaisia ilkeitä ovat nämä urosporsaat. Nyt
porsas tunkee päänsä altaaseen, kun Rosina koettaa sitä kepukalla
puhdistella, haukkuen porsastaan kovalla äänellä koukkukärsäksi ja
karvaniskaksi. Se kapuaa emäntäänsä vastaan, ja tönkäisee hänen
jalkojensa alta ja hösii lämpöisellä kärsällään hänen käsiään. Eikä se
piittaa iskuistakaan, kunnes saa altaan asemasta koko ihmisten
maitovadin eteensä.
Sitten katselee Rosina vielä hetken, kuinka hänen mieleinen porsaansa
syö, imee maitoa niin, ettei malta nostaa edes päätänsäkään. Välistä se
vain hiljaa röhkäisee. Ja sen maha paisuu kuin puhallettu rakko.
Ja sitten se vilkaisee mustin silmin emäntäänsä, ja alkaa jälleen
syödä.
Mutta nyt kiiruhtaa Rosina kesken porsaan syönnin hakemaan lehmiä
metsästä. Hän juoksee ylös kapeaa ja viileää karjakujaa, jonka aidalla
roikkuu siellä täällä vanhoja ryysyjä, osaksi vielä kelpaaviakin,
pentujen sinne heittämiä. Ja tuvan kohdalla on seipäiden nenässä
puteleita, pestyjä ja siihen kuivamaan pantuja, joukossa joku
sellainenkin valkea ja neliskulmainen, joita sanotaan parrunpäiksi.
Jälleen hätistelee Rosina luotaan lampaita, jotka ovat lähteneet
juoksemaan hänen perästään. Kääntyy ja huudahtaa lampaille mutkaisen
kujan yläpäässä, muutamien pienien leppien ja vaivaisten koivujen
keskeltä. Niistä on oksat karsittu kerpuiksi ja saunavastoiksi, joten
ainoastaan latvoissa on laihoja lehtitupsuja.
Lampaat jäävät ällistyneinä seisomaan kujalle, ja Rosina tulee riihen
luokse kalliolle. Siinä hän pysähtyy sen verran, että vetää
jalkaterilleen nilkkoja suojaavat vanhat sukanvarret, sillä ruohikko
kujassa on kylmää: ihan jalkoja paleltaa. Kyllä on kastetta maassa.
Mainio tulee heinäpäivä, poudaksi aamukaste. Pitää joutua kaupunkiin ja
sieltä takaisin, että tulisi täällä edes vähänkin heinää tehdyksi.
Entistä pitemmin askelin juoksee Rosina alas notkelmaan, jossa mutainen
rapakko kiiltää leppien varjossa. Hän kulkee rapakon poikki heiluvia
pitkospuita myöten, ja kapuaa taas uudelle kalliolle vieläkin
korkeammalle kuin se, jonka takaa mökin pääty ja naavettunut katto nyt
näkyvät. Ja siinä hän ensi kertaa huihkaisee lehmilleen metsiä
kaiuttavalla ja voimakkaasti ulos puhaltavalla äänellä:
"Jertta, Yömi, Palmu, Juotikki, Poika! Tänn'se-ee!"
Vielä hän huutaa, venyttävästi:
"Jertta, Palmu...!"
Sitten hän kuuntelee, oikaisee kapeaa ja matalahkoa rintaansa ja hiukan
käyristynyttä selkäänsä, kääntelee kasvojaan oikealle ja vasemmalle
päin, suu hieman auki. Ei kuulu kelloja eikä lehmien ammumista. Vain
linnut veisaavat lehdossa.
Kaukaa jossakin laulavat kukot. Varmaankin Sahan hovilla.
Tuolla on pieni lahti metsän aukossa. Tyyni vesi kuvastelee saaria.
Rosina on melkeinpä lyhytkasvuinen. Hänen silmänsä ovat terävät ja
tummat, sukkelilta ja hieman tylyiltä vivahtavat. Tukka, josta näkyy
niskasta, vihreäjuovaisen liinan liepukan alta, ohut palmikko,
on samoin tumma, vivahtaen silloin tällöin auringon valossa
sinertävältäkin. Laihat ja lujapiirteiset kasvot ovat ahavoituneet ja
päivettyneet ruskean kellertäviksi.
Ja kun hänen nenänsä on heikosti haukkamainen ja ylähuuli sen juuresta
syvälle painunut, suu leveähkö ja ohuthuulinen, muistuttaa hän,
pälyillessään siellä metsän kalliolla terävän ja ovelan näköisenä,
jossakin määrin indiaaninaista.
Nyt oikaisee hän jälleen vartaloaan, suu avautuu hiukan ja kaula
kurottuu tuolta loistavaa metsäkumparetta kohti. Silmät aukenevat
pyöreiksi. Ja hän huutaa jälleen, kajahduttaa entistä kiivaammin ja
kiukkuisestikin:
"Jertta, Palmu, Poika, Juotikki...!"
Louhinen rinne lammen päässä kaikuu sanat takaisin. Mutta ei kuulu
hiljaistakaan lehmien ammumista.
Siinä se nyt taas on! Sinnehän ne ... jälleen ovat menneet
Putkinotkosta, kauas Kenkkuinniemen muiden talojen alueille... Korpeen,
josta ei mikään ota selvää.
Kun Putkinotkon raja-aidat ovat rikki! Joka kulmalta pitkin kangasta.
Kun ei tuosta Juutaksesta ole niiden korjaajaksi!
Ei nytkään, vaikka on noita jo kaksi isoa poikaakin, toinen ihan
aikamies, Malakias, Rosinan esikoinen, rakkaasti kohdeltava raiska, kun
se on Luojan luoma: hömmelö, liian aikaisessa synnytyksessä siellä
kievarin mökissä lienee verenvuoto sokaissut poloisen silmät, ja sitten
vielä lapsentauti, riisi, vääntänyt ne kieroon, katsomaan toisen
yhtäälle ja toisen toisaalle päin. Ja siinä se on tullut vika muutenkin
päähän. Mutta järjestyksessä toinen pojista olisi älykäs ja pystyvä,
joskin hän on heikko, köyhien ruuilla elänyt. Sen on pienestä alkaen
kivistänyt usein päätä. Jopa Rosinaa hiukan huolettaa, eikö siinä
komotuksessa ole vähän muutakin, nykyään: että se oppii makailemaan,
Ananias, niinkuin isänsäkin, oppii sellaisesta esimerkistä, ja
opettelee... Juutas nyt on sellainen köntys. On mitä on. Hidas
luonteeltaan. Ja itsepäinen se on kuin synti. Ei sitä saa liikkeelle
kangella kääntäenkään silloin, kun sille se puuska tulee. Eipä silti,
ettei hän tekisi työtäkin, milloin alkaa: silloin se kaivaa yölläkin
peltoa ja touhuaa muuta. Mutta se alkaminen on niin vaikeaa.
Ja ne alkamattomat puuskat ovat pitkiä. Kestävät joskus kokonaisen
vuodenkin.
Ja varsinkaan pahoilla ilmoilla ei se tahtoisi vääntäytyä ulos, tuskin
niille asioillekaan. Ei, makaa, röhöttää silloin kuukausittain.
Niinkuin karhu talvella. Ei muuta kuin makaa sikeässä unessa... Aivan
kuin horroksissa. Sellaisina aikoina etenkin, jolloin on ruokaa
perheelle, muutamaksi viikoksi, sillä kauankos sitä kerrallaan riittää.
Jos mies on makaamisen tuulella, saa Rosina juosta lainaamassa ja
anelemassa mökeistä ja taloista.
Tai kun Juutas Käkriäinen milloin valvoo, niin hän naureskelee vain ja
rallattaakin väliin, örisee. Ja sanoo, että onhan nyt talossa jauhoja.
Ja onhan kuoppa täynnä perunoita. Sellainen on hän enimmäkseen, milloin
päivä paistaa, ja milloin mökissä on ruokaa.
Mutta kun sitten huoli lähestyy, ja kauankos se on lähestymättä, sillä
säkki jauhoja viikossa menee tällaisen lapsilauman suuhun, niin on
Juutaksen hiton vaikeaa päästä hommaamisen alkuun, uutta sapuskaa
hankkimaan. Eikä hän usein pääsekään. Yhä se vain istuu, sängystä
penkille kohonneena, jöröttää piippu leukapielessä, jos on mitä
polttaa. Tupakatkin nimittäin unohtuvat joskus hakkaamatta. Silloin se
työntää niitä poskeensa hakkaamattomina, ja syljeskelee kinaa
suupielestään, ja alkaa hiljaa murista. Niinkuin karhu se mormottaa. Ja
usein se siinä kiihtyy. Ja kaikki on siitä silloin pahaa. Mormotettavia
omat hommat, ja koko maailmankin hommat. Sellaisella tuurilla ollessaan
odottaa se Putkinotkoon Rosinan veljeä, Maunoa. Maunon olisi muka
tuotava hänelle aviisi, "Työmies", jota Juutas sitten lueskelisi,
vaikka se luku käy siltä niin vaivalloisesti. Ja pahat ovat hänestä
sitten valtakunnat, ja Turkin sodat, ja kaikki. Niinkuin se maailma nyt
siitä paranisi ... nuo naapurit, rikkaat porhot, joilla ei ole hätää
tässä maailmassa! Mutta Juutas motkottaa, ja paneiksen sitten ehkä
vielä makaamaan, sen viikkokauden istuskeltuaan. Ei valitse itselleen
edes makuusijaa, vaan heittäiksen rahille ja alkaa kuorsata siinä. Eikä
viitsi ottaa lakkiakaan päästänsä. Niin, ei suostu silloin muuttamaan
paitaansa, sellaisella makaamisen kaudella, vaan tahtoo pitää samaa
paitaa pesemättä puoli vuotta. On kuin mikäkin jänis, joka vaihtaa
karvaa kahdesti vuodessa. Ja Juutas suuttuu, jos tohtii sanoa hänelle
jotain esimerkiksi paidasta. Hän ärähtää, ettei ole tarpeen paitaa
muuttaa, päältään repiä: kelpaa se tällaiselle ihmiselle aina sama
paita. Köyhälle, muka.
Mutta jos se pääsee alkuun, niin on se iloinenkin. Pellolta kuuluu
silloin yöllä möreä hyräily. Ja Rosinan mieli tulee hyväksi, sillä
Juutas on taas ahkera. Ja joskus kajahtaa ahkeroivan suusta vakojen ja
kiviraunioiden välistä kimeä vihellyskin. Mutta eipä se aina pääse
alkuun sittenkään, kun on jo alkuun päässyt. Tässä äskenkin sai Rosina
hänet lähtemään lääniin ... viinoilla täytettyine pulloineen, kun
hänestä ei muuhunkaan ollut. Ja lähtiessään kehui Juutas joutuvansa
takaisin jo päivän, parin kuluttua, tulevansa täydet jauhosäkit ja
rahaa mukanaan. Mutta kuinkas kävi?
Juutas ajeli partansa, joka oli mörötyspäällä ollessa kasvanut jo niin
pitkäksi, ettei silmiä sen sisästä näkynyt, ja harjoitteli kipeää
jalkaansa astelemaan notkeammin, ettei häntä kylillä tunnettaisi
liikkaavaksi Juutas Käkriäiseksi. Ja sitten Käkriäinen pukeutui
parempiinsa. Ja kehotti poikia hakemaan metsästä kiiruusti hevosen.
Hevosta odotellessa hän itse söi. Sitten hän kapusi hevosen selkään ja
ratsasti Putkinotkosta kuin kuningas, viinakontti selässä. Ananias
saattoi häntä kylän ja valtamaantien haaraan, jossa Käkriäisen
ajokärrit ovat Sinikanteleen mökin vajassa. Sellainen oli alku. Mutta
kaksi viikkoa se sillä matkalla viipyi.
Missä lienee ollut. Kai se oli ajanut johonkin mökkiin, samoin kuin
viime joulukuussakin, mentyään hakemaan lapikkaitaan suutarista.
Silläkin hakumatkalla viipyi hevosineen viikon. Istahti Sinikanteleen
mökkiin, sanoi olevansa kiireissään, ja sitten rupesi siinä turpaansa
pieksämään, kehumaan, miten täällä Putkinotkossa eletään hyvästi, miten
on suuret karjat, ja oivalliset asumukset, hihii. Ja ennustamaan
ihmisille maailman asioita: kuinka muka käy vielä sille jollekin Turkin
vai minkä lienee keisarille, josta sanovat aviisien tietävän, mitä
tiennevät. Ja kuinka käy koko maailmalle. Siinä se Juutaspoloinen istui
koko sen päivän, syömättä ... ihmisten naurettavana. Ja kun sitten
viimein otti ne lapikkaansa, niin eipäs ajanut kotiin, vaan oli nähty
seuraavana päivänä vielä hevosellaan toisessa kylässä. Niin se ajoi,
lupitti. Mökeissä ja taloissa. Istui tarinoimassa. Osteli vähillä
penneillään ruokaa, tai lienee saanut ilmaiseksikin, ei edes hävennyt
ottaa. Taikka näki nälkää sen viikon. Ajoi, lupitti. Sellainen se on,
lupittaja. Lupittaja mennä lupittaa...
Mutta tällä viimeisellä viinamatkalla: olihan se toki silloin myynyt
viinat. Ja niillä rahoilla tässä nyt taas eletty.
Ne rahat kuitenkin jo loppuvat. Ja viinatkin ovat talosta loppuneet.
Rosina menee kaupungista hakemaan Mauno-veljeltään viinojakin,
pannakseen Juutaksen jälleen myymään ... ellei saa häntä parempaankin
ansioon.
Sillä eipä Juutaksesta ole edes noutamaan viinoja kaupungista, nyt, kun
hänellä on yhä se torkkumisaikansa. Siitä torkkumisesta täytyisi se
toki vanutella hereilleen, koska viimeisessä jauhosäkissäkin on enää
vain pohjassa syömistä.
Aina on Rosinan elämä ollut tällaista Juutaksen hereilleen
vanuttamista. Sama on Juutas ollut ikänsä. Eikä sille nyt mitään voi,
ei tosiaan ... ilman pyssyä varsinkaan, hihii! Melkein yksinään on
Rosinan heiluttava, kestettävä ja keksittävä keinot.
Sillä hän ei nyt ole se ihminen, joka panee penikkansa vaivaistaloon
taikka huudolle ja eroaa heistä, omasta verestään ja lihastaan. Erota
penikoistaan! Kissakin toki tappelee pennuistaan, vaikka onkin
luontokappale.
Ei Rosina ole päästänyt heitä kylille palvelukseenkaan, joskin niitä on
täällä kotona niin paljon. Minkäs niille ... kun niitä tulee... Tulee
köyhille. Jumala köyhiä muistaa...
Tätä ajatustaan Jumalasta Rosina kuitenkin hätkähtää, sillä hän pelkää
Jumalaa, pelkää pahemmin kuin enteitä ja taikamaisia ennustuksia.
Ei, rakkaitahan ovat lapset, Jumalan lahjat.
Mutta kun niitä tulee niin paljon, että sen taakan alle nääntyy! Ja
nälkä uhkaa.
Onpa hän koettanut, ettei niitä tulisikaan. On kysellyt neuvoa
Sinikanteleen akalta ja Mauno-veljen Pertalta. Mutta Sinikanteleen akka
on puhunut ainoastaan niistä tipoista, jotka ... eivät auta. Ja
kuitenkin aikoo Rosina niitä tänäänkin kaupungista ostaa!
Sillä taaskin tuntee hän niinkuin hän olisi sinnepäin. Hän huokaisee.
Ja ne Maunon Pertan neuvot ovat nyt sellaisia, että Rosinaa sekä
naurattaa että iljettää!
Pitää vain niitä tippoja taas!
Mihinkäs tässä muuten jouduttaisiin? Lapset! Palvelukseen ... siihen
rääkkiin kun hän ei lapsiaan pane! Emäntiä taikka jopa rikkaita rouvia
passaamaan, jotka ilkeävät kannattaa piialla pellolle vetensäkin,
pyttyyn lotisuttamansa, niin emännät kuin hyvätkin rouvat. Jos ei juuri
se emäntä, jota Rosina oli nuorena tyttönä palvelemassa, saaden raataa
aamusta iltaan laiskalle, pöyhkeälle ja lihavalle emännälle,
rikastuttaa rikasta, niin kyllä sen sijaan toiset. Sellaisetkin, jotka
ovat kaukana rouvasta, koska eivät osaa edes ruotsiakaan, niinkuin on
Matti Muikkusen akka, jolle Rosina erehtyi toissa vuonna antamaan
Saaran palvelukseen. Mutta heti otti hän Saaran Aina Kustava
Muikkuselta pois, kun tyttö valitti sellaista orjana olemista. Mitä on
sitten tuo Matti Muikkusen akka, jolle toisen pitäisi kantaa pyttyjä ja
punttuja? Ihmisen lihaa se on niinkuin hänkin, Rosina Käkriäinen. Mutta
köyhemmän pitäisi sellaisia passailla. Ei, niihin koiranketjuihin ei
Rosinan pentuja kahlita, tarjotkoot hänelle heistä mitä tahansa. Ja
pilkatkoot, että hän laskee Saaran mieluummin vaikka halkolotjaan kuin
antaa hänet herrastaloihinkaan.
Ja olihan sillä Saaran lotjaan laskemisella toinenkin tarkoituksensa,
jota ilkeät ja irvistelijät eivät tiedäkään: Saara oli tervahöyryssä
Pietarin-matkoillaan toki kaupinnut viinaa. Kunnes päämiehet ajoivat
tytön lotjasta pois.
Miksi ne ajoivat?
Rosinan sydäntä kouristaa ajatella, että jos sille tytölle olisi
siellä, yksinään lotjamiesten joukossa, tapahtunut jotain, vaikka se
sanoo ainoastaan joutuneensa kiinni viinoista. Mutta ei Rosina vielä
ainakaan ole mitään erikoista Saarassa jaksanut huomata.
Nyt se Saara makaa täällä. Makaa aina. Vaikka on lähes aikaihminen.
Makaa niinkuin muutkin, isommat ja kipeämmät, Malakias ja Ananias.
Sillä mitäpä nuoremmista: jos heillä onkin kakkaraa niukemmalta, niin
onhan unta viljemmältä. Mutta Saaran pitäisi liehua, ja Ananiaksenkin
koettaa, vaikka vähän koskisikin päähän... Liehua niinkuin Rosina
itsekin liehuu. Kun ovat saaneet pieninä maata, eikä ole tarvinnut
ketään palvella, niinkuin hänen.
Sellaisiako heistä tuleekin, huonoja ja köntyksiä?
Mutta ihmekös se, kun ovat nämä tekoaineet Rosinalla olleet tällaiset,
tuo Juutas-raiska. Lupittaja se on, ja lupittaa.
Ei tullut Rosina alussa huomanneeksi, kuinka se lupitti. Jo matkalla
pappilaan, tällä samalla tammalla, jonka Juutas oli hankkinut siihen
aikaan ja joka on heillä yhä vieläkin, niin, matkalla vihille Juutaksen
solmuiset nuoraohjakset katkesivat keskellä maantietä. Ja se oli
sitonut niitä puolen tuntia. Ja kun oli ajettu uudestaan, niin rahkeet
repesivät ... ikäänkuin se olisi ollut mikä enne. Eikä siitä matkasta
tahtonut mitään tulla. Mutta mikä lienee silloin ollut Rosinalla:
Juutas oli niin veikeä ja lystikäs jutuissaan, niinkuin lapsi. Ja oli
paljon lupaillut. Kuten se nytkin lupailee hyvällä tuulella ollessaan.
Ja Rosinaa oli niin säälittänyt, tuo lupittaja, jolle oli lupautunut.
Ja lapsistahan se pitääkin. Ja luja se on kuin karhu työssä ... jos se
vain milloin rupeaisi työhön.
Rosina juoksee mäkiä ylös ja notkelmia alas, sananjalkaisia laaksoja ja
päivänpaisteessa lämpiäviä kankaita. Joskus hän seisahtuu ja huutaa
lehmiään.
Ja sitten kajahtaakin Yömin ammuminen, harmaan ja louhisen kummun
takaa. Siellä on toki Yömi, siellä on koko karja. Rosina huudahtaa
lehmilleen:
"Mikäs teitä täällä pidättää ... kun ette kuule huutojakaan? Ja kun ei
edes Poika, vielä maitojuomat muistava, kuljeta toisia kotiin. Mutta
kah, toisetpa sillä onkin haluttavat. Älä yritä ... kun se Jertta ei
kerran anna."
Hetken katselee Rosina Poikaansa, nuorta ja mustanruskeaa härkää,
telmivää ja kähärätukkaista. Siinä vilahtaa hänen otsassaan lystikäs
ajatus, että sehän se oli tähän hänenkin elämäänsä syynä, ettei hän
silloin, kun Käkriäinen pyrki hänen kupeelleen, ollut antanut. Mitä
kummaa? Herra siunatkoon! Äitinsäkin tähden, joka oli tehnyt
ensimmäisen lapsensa, Mauno-veljen, ennen häitä, oli Rosina päättänyt,
ettei hän anna, ei anna ennen häitä. Sillä pitikö nyt sitten koko suvun
mennä alamäkeen? Mutta sen päätöksen tähden hän sitten lienee ollut
kuin metso soitimella, näkemätön, hihii. Ja nyt ... on niitä huolia.
"Jertta, Palmu, Yömi, Juotikki! Pois kotiin, noo-o!"