Rosina eli Eufrosyne Käkriäinen katselee saunan nurkalla jalkojaan,
jotka ovat jälleen koko kesän olleet pahasti pöhöttyneet ja joita
kolottaa kipeästi. Varmaankin se tulee tuosta ainaisesta juoksusta,
sillä hän se melkein yksinään pitää tässä talossa elämisen vireissä. Ja
Rosina ajattelee:
No nyt sitä pitää tulla kaupungista sitä kolotiita ja korpinrasvaakin.
Sillä kaupunkiin hän on tänään lähdössä.
Ainakin kolotiita ja korpinrasvaa. Ja muitakin voiteita... Jos nuo nyt
sitten auttaisivat ... siihen muuhun.
Ja Rosina huokaisee.
Mutta ainakin näihin jalkoihin, jotka ovat pöhöttyneet paksuiksi kuin
pölkky, auttaa kolotii ja korpinrasva. Niitä ihmeellisiä voiteita ei
nyt enää ole kotona.
Niitä oli hän kerran saanut eräästä Kenkkuinniemen mökistä, suutari
Sinikanteleen eukolta, käytettäväksi silloisen nuorimpansa, Repekan
pään rupiin. Ja sitten ne olivat näyttäytyneet sellaisiksi, että niiden
pitää auttaa vaikka mihin. Jos Jopi saa hampaankolotuksen viimeisten
maitohampaittensa koloihin, ei hänen poskiaan enää tervata eikä kääritä
ratamonlehtiä poskelle, vaan pannaan hampaankoloon korpinrasvaa ja
poskelle putelista kolotiita. Niin on tehty silloin, kun sitä mökissä
oli. Jos Ananias on valittanut tavallista päänkivistystään tahi isä
Juutas pistävän kupeisiinsa, ja saattaahan se pistääkin, vaivaista
miestä, hän kun on aikoinaan, nuorena, katkaissut toisen jalkansa, niin
että hän liikkaa kuin lasten tekemä sahuriukko pöydän reunalla,
päreestä vuoltu; ja jos Rosinaan itseensä on sattunut paitsi tätä
monivuotista jalkojen pöhötystä joskus ruusukin, lyöden hänet täyteen
ikäänkuin rokkoa, ehkä paha-aikeisten tuttujen panemaa; taikka jos
vanhin tytär Saara on saatettu ihmisten pilkan esineeksi, silmäämällä
hänen takakannikkaansa iso paise, jotkut silmänneet, koska hän on ollut
menneen kesän ja osan tätäkin kesää halkolotjassa laivamiesten
huushollerskana, niin ei kuin pyyhkäise päälle korpinrasvaa ja
kolotiita: ne auttavat. Jo seuraavana aamuna on rietta poissa. Sen voi
uskoa se joka on nähnyt ja kokenut. Ihmekös tuo, kun on nimikin kolotii
ja korpinrasva. Kolotii on kolotusta vastaan, ja korpinrasva on
ruumiitakin syövästä otettu.
Sillä kolotuksen voiteella ja korpinrasvalla paransi Rosina viime
vuonna vielä pahemmin pöhöttyneet jalkansa kuin nyt. Sitä ennen ei
ollut tiennyt mitään näistä rohdoista, kunnes Repekan pää johdatti
hänet pääsemään käsiksi hyvään lääkkeeseen. Ei ollut sitä ennen
kolotiita eikä korpinrasvaa juoksemisesta pakottaville sorkillekaan,
vaan parannettiin niitä silloin muulla. Saunan tulisessa löylyssä
voidellun tervan rinnalla oli parhainta Rosinan oma rohto. Ei hänen
itsensä keksimä, vaan Juutaksen neuvoma ja joidenkuiden vanhojen
ihmisten Juutakselle opettama. Sitä käyttää hän nytkin, ja helpottaahan
sekin edes hiukan, tällainen ilman aikojaan vain kotiliritys, kun sillä
hautelee, varsinkin jos ottaa omaa, holaisee, saahan tuota. Ja vielä
paremmin se auttaa, jos käy talvella vesittämässä johonkin paikkaan ja
ottaa siitä paikasta multaa ja pitää mullassa jalkaansa päiväisen ajan.
Niin sanoo Juutas Käkriäinen, ja hänellä onkin niissä asioissa kokeneen
tietoja, vanhan kansan ihmisiltä saatuja. Ja tietää Rosinakin tämän
auttavan jonkin verran. Mutta kolotiille ja korpinrasvalle ei ole
voittanutta, joskin ne ovat liian tahmeita nielaista mahaan, niinkuin
ne nyt ehkä parhaiten auttaisivat Malakiastakin, sillä Malakiaksella on
varmaankin matoja, joille nyt niillekin täytyy tuoda rohdot
kaupungista. Ja itselleenkin rohtoja, ... muuta, ei pelkästään
kolotiita ja korpinrasvaa.
Ja vieläkin eräs homma on hänellä kaupungissa. Ei siinä nyt muu auta
tuon Juutas-raukan tähden!
Mutta nytpä tästä on jouduttavakin, kun kerran kaupunkiin aikoo!
Jouduttava ja lennettävä! Kiidettävä niinkuin palava taula hännän alla.
Ei ole aikaa pelata lampaidenkaan kanssa, jotka ovat juosseet kujan
suusta Rosinan luokse, nähdessään hänet siellä saunan nurkalla. Niitä
on viisi, kuusi lammasta, joukossa pari pässi-poikaa. Kilvalla ovat ne
parahtaneet määkimään, makuupaikaltaan kallion pykämältä, jossa ne ovat
viettäneet yönsä yhdessä laterissa, villattomat ja vasta kerityt,
lämmittävän kiven suojassa. Siitä ne ovat kepsahtaneet määkien pystyyn
ja kipottaneet Rosinan luokse. Nyt ne ympäröivät emäntänsä ja
tavoittavat hänen sormiaan. Ja hän antaakin ensimmäiselle lampaalleen,
antaapa toisellekin. Mutta kun ne kaikki ryntäävät häneen kiinni ja
hyppivät terävillä sorkillaan hänen paljaita polviaan vasten, niin että
ovat hänet kaataa, ei siinä ole lopulta muu edessä kuin täytyy suuttua.
Ja Rosina huudahtaa tänä aamuna ensimmäiset kivakat sanansa:
"On siinä nyt enkelit laulamassa! Ettekö mene! Tässähän teille nyt..."
Ja hän antaa lampaille läiskyjä kämmenillään, hätyyttäen niitä pois. Ja
nujuuttaa sarvista poikien vihaiseksi ärsyttämää isointa pässiä, joka
tahtoo häntä puskea, kun ei ole saanut mitään suuhunsa. Nujuuttaa
hiukan naurahtaen, niin että pässin otsaluut tuntuvat ruskavan.
Mutta sitten muistaa hän myöskin ainoan pienen vuonansa, jonka hento ja
vapiseva initys kuuluu kujasta, kuuluu emonsa pehmeän äänen ohella.
Sinne rientää nyt Rosina, kalliolle päin, rientää kipunsa unohtaen ja
minkä aamuisenjäykillä jaloillaan pääsee. Hän hätistelee takaisin muita
lampaita, jotka juoksevat määkivänä parvena hänen perästään. Paiskaa
hirsipönkän pois navetan välikön ovelta, säkättää vielä härnätylle
pässille, ja pistäytyy sitä pakoonkin oven raosta sinne välikköön.
Siellä antaa hän nyt lampaalle tuoreita leppäkerppuja, eilisiltana
metsästä kantamiaan. Täksi päiväksi niitä on siellä vielä. Sitten
puhelee hän lampaalle imettämisen huolista, sillä vuona on vasta parin
viikon vanha. Ja vielä hellemmällä äänellä pakinoi hän karitsalle,
jonka emo on saanut ajetuksi väkisin jalkeille, opettaessaan sitä
kävelemään, jo niin nuorena, vaivaista. Oppisipa ihme senkin lapsi niin
nopeasti! Eikä nyt pientä pikkoa uskalleta päästää edes metsään,
lepikkoon, lepänlehtiä näppäisemään, kun siellä on nähty susia: niin,
suu levällään juoksentelevia herrojen jahtikoiria. Eilenkin on nähty
suuri ja punainen kutale, Jopi oli nähnyt. Ovat niillä herroilla elukat
elätettävinään, köyhien lampaita syömässä ... tällaisia pieniä
pikko-parkoja! Mutta onpa Putkinotkossa rohkea pässi! Eiköhän se osaa
jo rutaista sarvillaan koiria? Ainakin se pitää töminää jaloillaan, kun
koira tulee. Se polkaisee jalkaa, ja iskee sinne, iskee tänne, ja
sill'aikaa pääsevät muut lampaat juoksemaan kotiin, ellei hukkia,
korvenhujeltajia, ole niin monta, että sittenkin lampaan tappavat. Niin
tekivät viime kesänäkin. Silloin se vuona, sellainen vasta luotu kuin
tämäkin, makasi metsässä kurkku auki, korahteli toista päivää, raukka.
Lopettaahan se viimein täytyi ja heittää suohautaan. Ei tullut
huomatuksi, että olisi vienyt vaikka kaupunkiin: aikaisemmin lopettanut
ja sitten lennättänyt herrasväkien kattilaan. Nehän ne näet syövät
sellaistakin kuin vastasyntyneet vasikatkin ovat. Phyi! Ammuttava olisi
nuo koirat. Kunhan tässä Ananias tapaa ne torvelo olalla, niin
herkeävät, herjat, sellaisia pieniä runtelemasta ... että pikko pääsee
metsään pikittämään...
Vuonaa hyväillessään ja emälammasta ruokkiessaan on Rosina sattunut
koskettamaan hameensa helmalla Putkinotkon ainoaa kanaakin, joka on
istunut yönsä ylisille nousevien tikapuiden alimmalla kapulalla, se kun
ei enää pääse korkeammalle, niin vanha se on. Siinä se on laulanut
aamuvirttänsä. Ja haarustellut siitä alas ja ollut joutua lampaiden ja
Rosinan jalkoihin, se puolisokea.
Siitä hameen huiskauksesta kana suuttuu. Se kipastuu kotkottamaan ja
avaa lyhyet siipensä kuin lentääkseen silmille. Rosina katsahtaa kanaan
ja huudahtaa:
"Mitäs sinä rotkotat, mokomakin...! Vaikkei ole takapäässä kuin
kynäntynkiä. Voi sinua, raiskaa! Niin sokea, ettei osaa enää nokkia
suoraan, jos mistä silmällään syömistä erottaisi, vaan toksii kupista
syrjään ja tyhjää maata. Ja niin liikkuu, pyrstötön kana, kuin kaalin
kerä. Jalatkin ovat kankeat ja paksut, ja valkeat kuin mitkä kaalin
kannat. Ja varpaat ovat venyneet hirmuisen pitkiksi. Ja kuhmuiset
ne ovat ... kihtikö heissäkin lienee? Mutta sisu on kuin vanhalla
akalla ... äidillä, hyvälläkin! Annas, jos paiskaan tuon kerpun
päällesi, niin märkä sija jää enää kanasta! No, enpä hennokaan
paiskata ... kun olet tämän paikan ainoa kana! Olihan niitä ennen
muitakin, joskin sodalla ja telmeellä. Päivät se Juutas-raukka vahti
niitä tupakkamaansa vieressä. Ja jos kana nokkasi yhtäkin
tupakankukkaa, niin silmät paistoivat punaisina tupakkamiehen päässä.
Ja hän uhkasi lyödä sorkista seinään jokaisen kanan, hihii. Ja hän
uhkasi polttaa koko mökin!"
Mutta sittenhän veivätkin ketut ja haukat kaikki kanat paitsi tämän
yhden. Eikä sitten ole maksanut vaivaa hankkia uusia, Juutaksen ja
kettujen vihattaviksi.
Mutta tästä ei ole tupakkamaan nokkijaksi, koska se ei pääse itse enää
aidastakaan ylitse, vaan etsii rakoja. Vanha on vanha.
Rosina muistelee, että viisitoista vuotta on tällä kanalla ikää. Se
ostettiin Vaskilahden Matilta, vanhaltapojalta, ennen tänne
Putkinotkoon tuloa. Ja sitten se on muninut täällä melkein koko ajan.
Sanovat, ettei kana muni muuta kuin kolmen vuoden vanhaksi. Mutta se
puhe painaa vanhan naulan ja ison kiven: tämä on muninut ihan ehjät ja
kovat munat toissa kesään asti. Siksi sitä ei ole tullut tapetuksikaan,
vanhaa palvelijaa, varmaankin satoja munia muninutta, ja miljoonia!
Ihme, että sen haukkakin säästi. Vai eikö sekään huoline näin vanhaa ja
homehtunutta: korvallisetkin sillä ovat paljaat ja höyhenettömät.
Ja sitäpaitsi on Rosina ajatellut, että ehkäpä se vielä rupeaisi
munimaankin. Ja että se pitäisi myydä jonnekin, jos tilaisuus sattuisi.
Johonkin kukolliseen taloon. Tulisi siitäkin silloin markka tahi pari.
Ja kyllä täällä rahaa tarvitaan.
Niin ajatellen menee hän ottamaan kanalleen aitasta hiukan jyviä. Ja
maitoa sianporsaalle, joka kuuluu alkavan öristä tallista.