Emäntä seisoo karjapihalla kalliolla, keskellä lastuja, risunjätteitä
ja lehmänjälkiä. Hän seisoo kumarassa ja veltosti harallaan riippuvin
käsivarsin. Saunassa, josta hänkin on tullut nukkumasta, nukkuu vielä
koko Käkriäisen muu perhe, mies ja kymmenen lasta, jopa lisäksi miehen
vanha anoppi, tullut tapansa mukaan muutamiksi kesäviikoiksi tänne
oleksimaan. Saunassa niin ahtaassa, että kukin seinä täyttänee parin
sylen mitan. Siellä on heitä ollut yöllä kolmetoista henkeä,
seitsemänkymmenen ikäisestä pienimpään asti, joka on syntynyt
kevättalvella samaisessa saunassa, kitkerän savun keskellä, tuiskun
kohistessa ympärillä, minkään kylänakan auttamatta äitiä, sillä hän on
tottunut tekemään yksinään nämä ituisensa.
Mutta onhan mökki runsaasti isompi saunaa! Tuvassa on neljä ikkunaa,
kaksi päädyssä ja yksi kummassakin sivuseinässä. Miksi ovat siis
Käkriäiset sulloutuneet kaikki pieneen saunaan? Onko tuvassa,
mustankiiltävien seinien raoissa ja penkkien halkeamissa, niin
runsaasti luteita, ettei uni tulisi siellä aikuistenkaan ja nahkaltaan
karaistuneempien silmään ja että lapset siellä inahtelisivat sen kiusan
tähden kaiken yötä keskellä untaan, heittelehtisivät rauhattomasti
lavereillaan ja vongahtaisivat tuon tuostakin parkaisevaan itkuun? Ja
raapisivat itseään raivoisasti. Kyllä, tosinhan on niitä punaniskaisia
elukoita tuvassa, ja ruskeaniskaisiakin on muutama. Mutta juuri samoin
ja vielä enemmän on niitä täällä kaiken kesää asutussa ja viidesti
viikossa lämmitetyssä kylyssäkin, josta nyt kuuluu selvästi
miehenkurkun jyrisevä kuorsaus ja jonkun pienokaisen aamu-uninen itkun
yninä: "Yy-yy-yy-yyh". Yninä vaikenee jälleen. Lapsi on nukahtanut
uudestaan aamun hiljaisuudessa. Ja järven selkä sohisee yhä
aamu-unisesti.
Kas, nyt vasta alkaa mökissä kanakin laulaa.
Kana eikä kukko.
Vanha ja valkeapilkkuinen kana, mökin ainoa. Ei täällä ole ollut kukkoa
siitä saakka kuin kettu eräänä kesänä sieppasi Käkriäisen oman
hoidokin, komean ja punaisen kukon, vei juuri tuosta saunan nurkalta,
vaanittuaan sitä tupakka-aitauksen takaa. Se aitaus! Niinkuin
silloinkin kasvaa siinä, saunan päässä, nyt mökin isännän tuuheaa ja
lihavalehtistä tupakkaa, parhainta koko Kenkkuinniemen paikkeilla,
sanoo Käkriäinen. Ja parhain kukkokin hänellä oli, jotta hän suuttui
kovasti ketulle ja aikoi vääntää siltä niskat nurin, ja tappaakin sen
uhkasi hän. Ja sen ketun tähden jätti hän sitten pois koko kanojen
pitämisen, joskin myös siksi, ettei kanoista ole mihinkään, koska ne
repivät nokallaan ja jaloillaan tupakkamaita. Hän ei hankkinut enää
uusia kanoja, kun kettu ryösti niitä ruispeltoon ja metsään ja haukat
veivät toisia ilmaan. Eikä antanut eukkonsakaan hankkia.
Nyt on kanoista ja kukoista jäljellä enää ainoastaan se yksi kana, joka
laulaa aamuvirttä Putkinotkon mökillä.
Mutta tällä kertaa ei Juutas Käkriäinen muistele kettua eikä kukkoa.
Eikä hän ajattele tupakkamaitaankaan, joita on muuallakin, nimittäin
pihalla ja riihen takana. Eikä kuule kanan laulua. Hän nukkuu kuin
tukki. Hänen suunsa on auki, suu, josta kuorsaukset korahtelevat
mahtavasti, luteiden kuljeskellessa miehen punoittavalla naamalla.
Siellä hän kellottaa ylhäällä lauteilla, perimmäisellä paikalla, niin
sanotussa hevosnurkassa: takanurkassa nimittäin, missä löyly on kuumin.
Käkriäinen on tosin aukaissut melkein kaikki nappinsa, mutta takki ja
housut hänellä on yllään. Ja päässä on hänellä talvella pidettävä
karvalakki, savolainen reuhka. Jalassa jonkinmoiset varrelliset
huopakengät, mikäli voi päättää, sillä ne ovat kuluneet rikki melkein
pilalle.
Ja iso piippu riippuu hänellä maatessa toisesta suupielestä.
Toinen perälava on ollut hänen vaimonsa paikkana, yönsä vaatteissaan
nukkuneen, kuin muutkin. Siinä on päänalusena kylvetty saunavasta. Ja
vastan vieressä pesukaukalossa nukkuu pienin vauva, joka on levännyt
yönsä äidin rinnoilla.
Kuskipukilla eli lämpimän kiukaan puolisella lavalla makaa Käkriäisen
kaksi vanhinta tytärtä. He makaavat jalkapohjat vastatusten ja kovin
kyttyrässä, kun penkki on käynyt heille kahdelle liian lyhyeksi.
Nuorempi heistä, hentovartaloinen Leja, raottelee silmiään, ja hänen
huulensa, jotka ovat kuin hohtavat vaapukat, kiertyvät pieneen ja
virkkuun haukotukseen. Mutta Saara makaa sikeässä unessa. Hän hengittää
niin että tohisee ja että rinnat, joita ympäröi likaisenkeltaisilla
pitseillä koristettu paita, pullistuvat. Jalassa on hänellä punaiset
sukat, mutta nappikengistä, jotka hän asetti eilisiltana makuulle
ruvetessaan tuohon penkkinsä alle, on toinen pudonnut saunan lehtiseen
ja onkimatojen asumaan karsinaan. Pienet lapset ovat sen pudottaneet
sinne unissaan, maatessaan lauteiden jalkasillalla ja keikkuessaan
sinne tänne syöpäläisten nipistäminä ja toisiaan tuupiskellen. Siinä
heitä on niin monta, ettei oikein selvääkään saa. Isompia ja pienempiä
sikin sokin. Sängynpeiton seasta, jonka pumpulit ovat purkautuneet
ulos, näkyy paljaita sääriä, valkeita taikka mustanruskeiksi
ahavoituneita. Väri riippuu siitä, onko kuka tyttö vai poika,
hameellako polvensa suojannut vai paljain pohkein juossut. Säärien
joukossa, jotka ovat toistensa ylitse ristissä tahi toisiinsa
sotkeutuneet, on pieniä vartaloita ja päitä, suurempia tai vähäisempiä,
missä pitkätukkainen, missä vielä pitempitukkainen. Edellinen on jonkun
poikalapsen, jälkimmäinen tytön.
Ja siinä tuo lapsukaisten kasa kihnuttaa itseään, raapii pienin kynsin
sekavia päitään ja ruumiitaan, sillä paitsi punaiset ja karpalomaiset
lutikat raivoavat heidän pinnassaan nopsat kirputkin ja muut yhtä
kutittavat.
Lähinnä vanhin poika, kalpea ja solakka Ananias, jo melkein aikamies,
loikoilee alhaalla saunan permannolla, tuoreelta lemuavalla
lehtikasalla, vieressään joku lihava pikku veli, paksuposkinen Topi.
Mutta anopille on annettu paikaksi permantopenkin ovensuun puolinen
pää, koska näet saman penkin peräpuolella tohisuttaa nenäänsä vanhin
poika, vankkaluinen Malakias. Siinä makaa anoppi kuuman saunan
kylmimmässä osassa. Kyyryinen mummo. Polvet koukussa vihertävää ikkunaa
kohti, jonka takana lotisee aamuinen ranta ja jonka riepupaikkojen
välistä pilkistelee sisälle korkeita viholaisia. Sellainen on vanhan ja
heikon mummon kohtalo, Käkriäisen vaimon äidin. Hänen oikea
olinpaikkansa olisi pitäjän vaivaistalo, mutta tänäkin kesänä on hän
karannut sieltä, päässyt muutamaksi viikoksi Putkinotkoon. Joskin hän
kiusautuu Putkinotkossa huonommilla ruuilla ja melkeinpä huonommalla
kohtelulla kuin köyhienhovin akkaseurassa, niin saapa hän täällä toki
olla missä tahtoo: erillään, metsissä marjoja poimimassa, tarvitsematta
mennä määrätunnilleen ellei juuri työhön, jota ei näin vanhoilla kunnan
hoidokeilla juuri teetetäkään, niin ainakin syömään ja makuulle.
Mutta miksi nämä ihmiset eivät nuku avarassa pirtissä, vaan pienessä ja
tulisessa saunassa?
No, heitä ei kuumuus kammota. Nuo luonnonlapset, miehet, jotka
liikkuvat talvella hevostöissä tai halkoja hakkaamassa viiltävillä
pakkasilla ja syvässä hangessa, ja pojat, jotka hiihtelevät usein
hyvinkin ohuissa pukimissa katsomassa jäniksenpyydyksiä taikka
laskemassa mäkeä Putkinotkon töyryltä, ovat yleensä sisällä
vilunarkoja. Samoin nämä naiset, jotka rämpivät syksyisin kantamassa
vesikorvoa rannasta navettaan ainoastaan yksi ohut hame päällä ja sekin
korkealle käärittynä, niin että paksut pohkeet ja reidetkin vilkkuvat
punaisina. Siksi he eivät nuku nyt aitoissakaan, joita pihan
reunustalla on parikin, tummia ja vinoon kallistuneita. Vankka
Malakias, häntä pari vuotta nuorempi Ananias ja heitä vielä viisikin
vuotta nuorempi Topi koettivat kyllä asettua sinne, kun ilmat
juhannukselta lämpenivät, viimeinkin. Sinne he puuhasivat itselleen
pesän heinistä, ylemmän aitan vinnille, koska itse aitat ovat täynnä
kaikenlaista muuta: akkojen hameita, ruumenia ja Juutas Käkriäisen
työkaluja ja tupakoita. Mutta alemmassa aitassa jälleen on maitoja ja
hulikoita. Siellä ylisillä he makasivat, Malakias ja Ananias, pyöreillä
kattovasoilla tuetun pärekaton alla, jolla pikkuisten lintujen varpaat
aamuisin rapisivat ja jonka päädyssä viiritangon puikolla pääskyset
laskettelivat iloista tirunlirutustaan. Paksuposkinen Topi heillä oli
haarojensa välissä. Mutta nyt, heinäkuun loppupuolella tuli heillekin
siellä vilu. Ja sisään he muuttivat takaisin, toisten luokse
lämmitettyyn saunaan.
Ja joskin päivät nykyään ovat melkeinpä kuumimmillaan, niin öisin aamun
koitteessa on ulkona viiltävä vilu. Sellainen on pohjolan kesä.
Eikähän köyhillä ole liikoja vaatteita, joihin kietoutua paikallaan
maatessa.
Mutta voisi kai pirttiä lämmittää? Sillä onhan Putkinotkossa metsää,
suurta koivikkoa, on syltäkin paksuja ja uunin vankasti kuumentavia
koivuja. Miksi sitten sängyt tuvassa ovat tyhjinä, toinen ruskeaksi
maalattu ja toinen vesisateen harmaaksi värittämä, koska näet niitä on
silloin tällöin pidetty ulkona kalliolla, että ilma ja sade huuhtelisi
ja karkoittaisi niistä punaiset pois? Miksi on sängyt hylätty
pelkästään joidenkuiden vanhojen housujen ja hameiden olinpaikaksi? Ja
yksinään on heitetty tupaan mökin ainoa kukkakin, Lejan kalpea
turkinpalko.
No, kukka nyt on kukka!
Ja tupaa voisi kyllä lämmittää. Mutta siinä ei kestä lämmin.
Sillä siitä on takaseinästä kolme, neljä hirsikertaa olemattomissa.
Siinä ei voi elää muuta kuin päivisin.
Tässäkin eräänä aamuna, kun mökin emäntä, Rosina meni ensimmäisenä
tupaan, risukasa helmassa sytyttämään tulta kahvipannun alle, niin
istui siellä pankolla, karstaisen padan vieressä, iso kettu. Punainen
tulikettu. Mökin emäntä pelästyi, mikähän tässä vielä tulee, kun ketut
työnnäiksevät sisälle, padasta lihalientä haistelemaan. Ananias oli
edellisenä päivänä kalalla käydessään tavannut merrasta poikueen pieniä
sorsia, ja niitä oli keitetty, ja jos lienee kettu älynnyt sen
lintukeiton hajun. Vai mitä lienee tullut varoittamaan, pahaa aikomaan?
Siinä se pankolta hävisi kuin lentämällä. Pelästyneen Rosinan, joka oli
jäänyt paikalleen ovensuuhun ja tuijotti kettua, ei tarvinnut sitä edes
hätistää pois.
Niin, ketut pääsevät tupaan. Tupa on takapuolelta aivan avonainen, ja
päädyssä ja pihan puolellakin on puolitoista kyynärää korkea rako,
josta sekä aurinko ja kuu että pian taivaalla kuultavat tähdet pääsevät
hohtamaan sisälle.
Itse Juutas Käkriäinen otti viime keväänä seinistä kolme neljä
hirsikertaa irralleen.
Viimeinkin hän ne otti. Kun Putkinotkon herra, Aapeli Muttinen, oli jo
vuosia aina täällä maalla kesäisin käydessään niistä nurissut ja
nalkuttanut. Ja näkyttänyt siitä, että Käkriäinen oli antanut niinä
kymmenenä vuotena, jotka hän oli hoitanut Putkinotkon mökkiä, tupansa
ikkunoiden mennä rikki. Eikä ollut korjannut ruutuja muuten kuin ensin
päreillä ja sitten rievuilla, ja sitten heinillä täytetyillä pusseilla
ja viimein oljista punotuilla matoilla ja vanhoilla housuillakin. Joten
ikkunoista valui talvipakkasilla vesi puroina seinille ja mädännytti
pian honkaisetkin hirret. Muistakin asioista se oli nälkyttänyt. Mutta
eipä Käkriäinen ollut toppanaankaan Muttisen sanoista. Ei varsinkaan
ensi aikoina, jolloin se olikin ollut hyvä ja lauhkea mies, se
Muttinen. Lauhkea aivan kuin silloin, kun se oli antanut tämän
Putkinotkon mökin Käkriäiselle. Antanut omaksi, niin alkoi Käkriäinen
luulla, sillä Muttinen oli paitsi lauhkea myöskin varakas mies. Ja ne
suulliset vuokraehdot ne houkuttelivat Käkriäisen siihen hyvään
luuloon. Sitä ennen oli Juutas Käkriäinen asunut tuolla aivan korvessa,
vielä kauempana kaupungista kuin tämä Putkinotko. Kievarin mökissä hän
oli asunut. Siellä hänellä oli kahdeksankymmentä possakkapäivää
vuodessa, suoritettavia sellaisina aikoina, milloin isäntä vain halusi,
vieläpä puolet niistä hevospäiviä. Mutta silloin oli Muttinen ostanut
tämän Putkinotkon paikan ja rakentanut huvilansa tänne. Ja hän oli
tahtonut tänne Käkriäisenkin, vuokralaiseksi tai hoitajaksi taikka
voudiksi, vartioimaan talvisaikaan huvilaa varkailta, ja sen pensaita
ja puita jäniksiltä. Siitä velvollisuudesta oli hän antanut
Käkriäiselle Putkinotkon pellot ja maat vapaasti viljeltäviksi.
Hoidettaviksi ihan niin kuin Käkriäinen itse tahtoi.
Muitakin ehtoja oli vielä. Kiviaita olisi Käkriäisen ollut tehtävä
huvilan puutarhan ympärille, vähitellen, vuosien kuluessa. Ja vedettävä
muutamia kymmeniä kuormia talvessa mutaa sinne omenapuiden ja pensaiden
juurille. Mutta nyt on Käkriäinen melkein mielissään, ettei hän ollut
täyttänyt niitäkään vaatimuksia. Ja mitenkä hän olisi täyttänyt? Kun on
niin paljon noita penikoita, lapsia, elätettävinä! Ja joskin eräät
niistä ovat olleet jo vuosia suuria, niin eihän niitä tullut sellaiseen
työhön komennetuksi. On ollut omiakin töitä. Ja Käkriäisen on tässä
täytynyt levähtääkin, komentamasta ja touhuamasta, koska hän ei ole
itsekään saanut käsistään noita töitä.
Sillä Käkriäisellä on, kuten anoppi, -- tuo tungeksiva mummo, mutta
tässä asiassa kyllä totta puhuva, -- usein sanoo, sellainen merkillinen
nukuttamisen tauti. Tautia se saattaa olla: tauteja on monenlaisia.
Niin uskoo Käkriäinen itsestään, ja on ehkä oikeassa.
Ja senkään tähden ei Käkriäinen ole tullut näinä kymmenenä vuotena
noita velvollisuuksia täyttäneeksi.
Ja siitä nyt Muttinen vähitellen suuttui, ja rupesi lopulta möyryämään
paitsi kiviaidasta ja mudista myöskin muista aidoista ja rakennuksesta.
Että hänen, Juutaksen, olisi ollut hoidettava Muttisen mökkiä. Rikkaan
miehen, jonka Käkriäinen luuli lahjoittavan koko mökin hänelle: niin
huokeilla ehdoilla antoi hän sen hänen hoitoonsa, ja yksinäinen mies se
on. Oleskelee täällä ainoastaan kesillä, eikä aina kesilläkään. Nytkin
on vielä kaupungissa.
Ja sanoihan Muttinen aikoinaan, että jos Käkriäinen täyttäisi ne ehdot,
mokomat, niin hän antaisi Käkriäiselle oman palstan...
Siihen omistamisen unelmaan tottui Käkriäinen niin, että antoi mökin
rakennuksenkin rappeutua.
Ja silloin Muttinen rupesi komentamaan, että Käkriäisen olisi ollut
sitä hoidettava kuin omaansa. Siitä näki Käkriäinen puolestaan, ettei
se annakaan hänelle tätä mökkiä. Ja hänkö nyt hoitamaan vierasta
mökkiä! Ja korjaamaan vierasta rakennusta!
Kauan pullisteli ja keinotteli hän Muttisen vaatimuksia vastaan. Mutta
viimein teetti Muttinen hänellä kirjallisen kontrahdin: panetti hänellä
puumerkin paperiin, jota heillä ei ensin keskenään ollutkaan.
Sen paperin nojalla hän nyt on saanut Käkriäisen korjaamaan pirttiä,
tiukattuaan kolmisen vuotta sen kontrahdinpykälän täyttämistä. Toisena
syksynä kontrahdinteon jälkeen kaatoi Juutas Käkriäinen metsästä
tarvittavat puut mädänneiden seinähirsien tilalle, koska Muttinen
lupasi antaa hänelle jäniksenpassit, ja mökissähän Käkriäisellä olisi
kyllä muussa suhteessa kuin Muttisen kovennusten tähden parempi olla
kuin muualla. Seuraavana keväänä Juutas koloi sitten osan niistä
kaadetuista hirsistä, ettei toukka olisi päässyt kaivelemaan niitä
reikäisiksi. Aapeli Muttinen tyytyi sinä kesänä siihen. Mutta
seuraavana kesänä rupesi hän taas polttelemaan, että puut on kuorittava
kaikki, ja vedettävä kartanollekin. Ja veistettävä niihin salvaimet, ja
sitten sijoitettava ne vanhain seinähirsien paikalle, jotka olisi
revittävä pois. Ja täytyihän Käkriäisen totella viimein tuota alituista
hoputtamista, niin kiireellistä, ettei hän oikein ennättänyt päätänsä
raapia ennen työhön ryhtymistään. Ja sitten hän veisti hirsiä, jo
hiukan kovettuneita. Ja kun pääsi vauhtiin, repi hän viime keväänä
entiset lahoneet hirret seinistä pois ja pönkitti seinät vankoilla
vitaposkilla, jottei tupa romahtaisi ihmisten niskaan.
Mutta siihen se pirtin korjaaminen ja kengittäminen taas jäi. Siellä
tuvan takana sinistyvät nyt uudet hirret puolittain valmiina kehikolla,
korkean ruohon sisässä. Ja onpa joku niistä kulkeutunut, mitenkä
lieneekään ja missä tarkoituksessa, aina tuonne alas kujallekin, läävän
eteen, pönkäksi sen välikön ovelle, jonka takana vuona nyt aamun
hiljaisuudessa surkeasti määkii ja puolisokea kana laulaa kimeästi ja
lyhyesti.
Siksi on nyt kesä asuttu saunassa, ja kettu tulee istumaan tuvan
nokiselle pankolle.