On varhainen aamu, heinäkuun viimeisinä päivinä. Mökin pihalla on
hiljaista. Ainoastaan pääskyset, jotka lentelevät aitan päätyyn
naulatun viiritangon ympärillä, ääntelevät terävästi. Ja pari
leppälintua tirahtelee mökin lahoneessa salvaimessa.
Metsistä kallioiden toiselta puolelta kuuluu rastaiden ja muiden
pikkulintujen hälinää.
Pienen lahden toinen sivu on tumma, sillä aurinko, joka on kotvan
sitten noussut ja paistaa kaljun mäen ylitse, ei sinne käy. Rannalla
läpisevät haavat aamuviluisesti. Ja vedestä nousee usvaa. Rannan
penkereellä kasvavat heinämättäät hohtavat paksussa ja kylmässä
kasteessa.
Jos kuka tulisi rannalta pihalle, seisoisi siinä, ihailisi ulapan
heräävää kauneutta ja nousisi mökin nurkalla kasvavan koivun luokse,
jonka latvapuoli paistaa aamun kellassa, ja katselisi mäeltä lammelle,
sen rinteelle ja niitylle päin, niin näkisi hän paikan sillä taholla
vieläkin kauniimpana kuin järven puolelta. Mykevät peltokumpareet,
joilla kasvaa millä rehevää perunaa, millä kellastuvaa ruista tai
pehmeää kauraa taikka sitäkin vihreämpää ja välkkyvää ohraa, luovat
painannekohdissaan tummia varjoja koko pieneen peltoaukeamaan. Niityllä
ovat raitojen, tuomien ja pihlajien varjot suunnattoman pitkiksi
venyneitä. Ne ulottuvat monen saran ylitse. Laihasta heinikosta on osa
jo katkeillut viikatteen edessä ja levännyt yötään karheille
unohdettuna. Mutta nopeasti lyhenevät puiden varjot auringon rientäessä
korkeammalle. Ilma lammin rannalla loistaa sinisenä ja punertavana
usvien yläpuolella. Lampi huuruaa moninverroin sakeammin kuin järvi.
Siinä väkevästi sinisessä ilmassa välkähtelevät auringon selkeät säteet
kuin mitkäkin kiiltävät teräslangat. Lammen kalvolla syntyy siellä
täällä hopeisia renkaita, joiden piirit laajenevat ulottumaan yli koko
lammen. Ne renkaat tyyntyvät ja hälvenevät. Mutta uusia tulee jälleen,
pieniä ja selväpiirteisiä, kun kalat pulahtelevat ulpukkain ja
lumpeiden keskellä.
Mökin pihalla ei vielä liiku ketään.
Nyt alkaa rannalta, ulkorakennuksilta päin, kuulua hiljaista ja kimeää
määkymistä. Se on pienen vuonan, joka mäkättää vapisevalla äänellä
emolleen, hämärässä kujassa läävän ja tallin välissä. Kujan lautaovet
on pönkitetty ulkoa kiinni puoleksi veistetyllä ja karjapihassa
tahrautuneella hirrellä.
Tämän mäkätyksen kuulee erinomaisesti mökin koira, siellä lintujen
jälkeen ensimmäiseksi heräävä olento. Sen nimi on Hurja, joskaan nimi
ei aivan vastaa sen luonnetta. Se on maannut tapansa mukaan yönsä mökin
rappeutuneiden portaiden alla. Nyt se vavahtaa, kun tuo hiljainen ja
valittava ääni sattuu sen korvaan. Se avaa pimennossa tihruiset
silmänsä ja nostaa nopeasti takkuista päätänsä. Sen mielessä herää kuva
karitsasta: kuinka se pieni lammas hoippuu pitkillä ja pakoon
pääsemättömillä jaloillaan sitä puolustavan emälampaan takana. Mutta
nopealla liikkeellä saisi Hurja sen ehkä kiinni, aivan kuin Hurja on
joskus metsässä tavannut kivenkolosta jäniksen pojankin, syönyt sitä
louhikossa täydessä rauhassa lapsilta ja varsinkin kissalta, joka
kärkkyy aina hänen saaliitaan, kärkkyy hänen myyriäänkin, saati sitten
jäniksiä. Ja puolen päivää jänistä syötyään on Hurja kantanut sen
pyöreän ja verisen pään näytteeksi kotiin, se on ollut komea
metsästyksen tulos, ja Hurja niin kylläinen, ettei se ole tullut pariin
päivään tietämään ruokaa muulta perheeltä. Eivätkä ne perheen ateriat
aina ole kovinkaan runsaita. Niinpä onkin Hurja tottunut pienestä asti
syömään paitsi joskus jäniksen yksinpä päästäisiäkin, kissalle
kelpaamattomia. Niitäpä se ajaa ja kaivelee useasti perunamaan vaoista,
touhuten lammenpuolisella rinteellä niin että selkä ja häntä vain
vilahtelevat perunanvarsien keskeltä. Ja sitten se tulee takaisin
pihalle lyhyet jalat juurta myöten mullassa ja laiha selkäkin rupaa
täynnä.
Nyt saa pieni vuona Hurjan pistäytymään nopeasti portaiden alta ja
nuuskimaan ilmaa kuonollaan, jonka kärki on mustanvärinen. Tuonne alas
läävälle se nuuskii. Se aikoo jo lähteä sinne juoksemaan. Se kohottaa
pystykorviaan.
Mutta silloin kuuluu saunalta kolahdus, ja Hurja näkee saunan ovesta
ilmestyvän jonkun mökin väestä. Se tunteekin ilmestyjän mökin
emännäksi, vaikka se onkin huononäköinen, joten kirjakauppias Muttinen
sanoi kerran, kun se haukkui häntä villitysti mökin töyryltä, että se
tarvitsisi päähänsä sankalasit erottaakseen, vihamies vai tuttavako
taloon on tulossa. Se sana oli lapsista hauska, samoin kuin aina on
hauskaa, että Hurja osaa haukkua.
Sitten muistaa Hurja epäselvästi seuraavan seikan: äskettäin, silloin,
kun tuo heikolla kurkulla ääntelevä eläin ilmestyi tänne, ja aina
myöhemminkin on emäntä ollut Hurjalle kova, jos se on tahtonut sitä
eläintä ahdistella. Sillä Hurja on ajatellut sellaisen syömistäkin. Nyt
pysähtyy Hurja yhtäkkiä pihalla, tuskin nähtyänsä emännän rannalla
saunan edustalla. Emäntä liikkuu alaveräjää kohti, Hurja pyörähtää
selin ja lähtee ryömimään vatsa maata vasten. Mutta kun sille ei
karjaista, emäntä kun näet ei ole sen aikeita huomannutkaan, niin se
kääntyy jälleen ja alkaa heilutella häntäänsä. Heiluttaa sitä pari
kertaa. Sitten se näkee, ettei siitäkään välitetä. Silloin laskee se
valkean häntänsä, katselee hiukan ympärilleen ja painuu vielä takaisin
portaiden alle, ensin vähäisen seinänviertä vesitettyään ja
pureskeltuaan ruohonlatvoja.
Sinne asettuu Hurja huokaisten. Portaiden koloon ovat lapset koonneet
kesän alussa sille ja itselleenkin heiniä, joilla on hyvä maata
aamukylmässä, sillä ne eivät ole vielä niin kirppuisiakaan kuin
talvella siellä olleet heinät. Hurja huokaisee ja painaa tihruiset
silmänsä umpeen.