»Tämä on varmasti luotu sata vuotta senjälkeen kuin muu maailma. Missä
ihmeessä kuulitte tästä paikasta, Jasper?» kummasteli herra Etheredge.
Taiteilija, Jasper ja Stella seisoivat pienen Carlyonin kylän edustalla
olevalla kaidalla, lakealla rantakaistaleella; kylän muodostivat
hakkaamattomista kivistä kyhätyt majat ja myrskyjen pieksämä kirkko;
asuntoja suojasivat Cornishin kalliot itätuulilta ja niihin murtuivat
rajut aallot, jotka niin usein myllersivät niiden juurella.
Jasper myhäili. »En osaa sitä tarkalleen sanoa», hän vastasi. »Jouduin
tänne sattumalta, ja minusta tuntui tämä mitä parhaiten sopivalta
paikalta nuorelle potilaallemme. Pidätkö sinä tästä seudusta, Stella?»
kysyi hän, kääntyen tyttöön päin, pehmeämmän hymyn levitessä hänen
huulilleen.
Stella, joka nojasi vanhuksen käsivarteen, katsellen merelle,
haaveksiva ilme tummissa silmissään, vastasi sävyisästi: »Kyllä; kyllä
pidän.»
»Stella pitää kaikista paikoista, jotka ovat kaukana kiehuvasta
ihmisvilinästä», huomautti herra Etheredge, silmäillen häntä
myötätuntoisesti. »Mutta vielä et näytä saaneen takaisin ruusuja
poskillesi, lapseni.»
»Minä voin oikein hyvin», selitti tyttö, enemmän välinpitämättömästi
kuin väsyneesti. »Frankhan on sairas, kuten tiedät, setä.»
»Niin», mutisi vanhus; hänen kasvonsa saivat totisen ilmeen, kuten
aina, kun poikaa mainittiin. »Hän on hyvin kalpea ja riutuneen
näköinen, poika-rukka.»
Stella huokasi, mutta Jasper puhkesi hilpeästi puhumaan. »Hän näyttää
paremmalta kuin tänne tullessaan. Huomasin erotuksen heti kun hänet
näin. Hän voimistuu mainiosti, saatte nähdä. Teidän on tehtävä
luonnoksia tästä rannikosta», hän jatkoi, ikäänkuin innokkaasti haluten
päästä tästä puheenaiheesta. »Se on hyvin maalauksellinen, erittäinkin
kalliot. Siellä on erikoisesti yksi kohta, jota ette saisi jättää
maalaamatta; se näkyy tuon kallion laelta.»
»Siellähän on vaarallista kuin vaappuvalla orrella», arveli herra
Etheredge, varjostaen kädellä silmiään ja tähystäen sinne.
»Kyllä, niin on», myönsi Jasper. »Olen koettanut teroittaa sitä seikkaa
Stellan mieleen. Hän sanoo sitä lempipaikakseen, ja minä vapisen
pelosta aina kun näen hänen kiipeävän sinne.»
Vanhus hymyili. »Teillä on pian oikeus suojella häntä», hän huomautti,
vilkaisten kirkkoon päin. »Onko kaikki valmistukset tehty?»
Jasperin kasvot punehtuivat, kun hän vastasi: »Kyllä, kaikki on
valmista. Pappi on miellyttävä vanha herra, ja kirkko on sisältäpäin
erittäin soma. Sanoin Stellalle, että kauniimpaa paikkaa emme olisi
voineet valita.»
»Kyllä se on hyvin sievä», myönsi Stella luontevasti, mutta käänsi
kasvonsa poispäin. »Emmekö mene sisälle nyt? Frank kai odottaa meitä.»
»Teidän pitää tietää», selitti Jasper, »että vietämme täydellistä
maalaiselämää — päivällinen keskipäivällä, tee kello viisi».
»Sepä mainiota!» huudahti herra Etheredge. »Kerrassaan Arkadian
esimakua! Mutta sittenkään», hän lisäsi, kenties muistellen pitkää
matkaa, joka hänen oli täytynyt kulkea, »en jaksa käsittää, miksi ei
teitä voitu vihkiä Wyndwardissa ».
Jasper hymyili. »Oi, sehän olisi ollut liian jokapäiväistä niin
romanttiselle miehelle, kuin halpa palvelijanne on, sir. Ja lisäksi
Frank; hän tarvitsi ilmanalan vaihdosta, eikä hän olisi lähtenyt ilman
Stellaa.»
He astuivat majaan, jonka pienoiseen arkihuoneeseen rouva Penfold oli
jo järjestänyt teen pöytään. Frank loikoili sohvalla, jonka kovalle
metallipinnalle oli levitetty patjoja ja pieluksia pehmikkeeksi; ja
jos hän todellakin voimistui, kuten Jasper väitti, niin se kävi perin
hitaasti. Hän oli laihempi kuin koskaan, ja hänen silmiensä ympärillä
oli mustat renkaat, minkä vastakohtana hivuttavan taudin aiheuttama
puna näytti vieläkin helakammalla. Hän tervehti tulijoita hymyilemällä
Stellalle ja luomalla kylmän, ynseän silmäyksen Jasperiin. Tyttö
meni hänen luokseen ja kohensi hänen päänalustaan, mutta ikäänkuin
kainostellen sitä, että toiset näkivät hänen heikkoutensa, hän nousi ja
asteli ovelle.
Vanhus silmäili häntä surumielisesti, mutta hymyili teennäisen
hilpeästi. »No, Frank, miltäs tuntuu nyt? Sinun pitää olla pirteä
huomenna, muuten et pysy etunenässä!»
Frank katsahti ylöspäin, käyden äkkiä punaiseksi. »Kyllä minä voin
oikein hyvin huomenna. Ei minussa ole mitään vikaa.»
Kuten tavallista pisti Jasper nytkin väliin jonkun huomautuksen
saadakseen puheen kääntymään muille laduille; mutta Stella istui vaiti,
katsellen auringonlaskua. Hänen korvissaan kaikui sana »huomenna»;
tämä oli viimeinen päivä, jota hän voi nimittää omakseen; huomispäivä
ja kaikki huomiset sen jälkeen olisivat Jasperin. Koko entisyys
suloisine toiveineen ja kiihkeine tunteineen oli mennyttä, ja huomenna
hän seisoisi alttarin edessä Jasper Adelstonen morsiamena. Se oli
niin katkeraa kohtalonivaa, että se tuntui unennäöltä, ja joskus hän
havaitsi tarkkailevansa itseään kuin jotakin vierasta henkilöä, jota
kohtaan hän tunsi vain syrjästäkatsojan myötätuntoa. Pieni huone
tukehdutti häntä, ja illallisen jälkeen hän, pyydettyään toisilta
anteeksi, poistui ja lähti kiipeämään jyrkkää rinnettä myöten kukkulan
laella olevalle pienelle tasaiselle paikalle. »Huomenna! Huomenna!»
soi yhtä mittaa hänen korvissaan. Oliko sen välttäminen mahdotonta?
Kun hän katseli allaan vyöryviä aaltoja, jotka kuohupäisinä murtuivat
kalliota vasten, halutti häntä melkein heittäytyä alas löytääkseen
rauhaisan turvapaikan laineissa. Tämä tunne oli niin voimakas, että hän
säikähtäen peräytyi taaksepäin ja vaipui vapisten kalliota peittävälle
kuivalle, näivettyneelle sammalelle. Siinä istuessaan hän äkkiä kuuli
rinnettä ylöspäin tulevan miehen askelia; ja luullen, että se oli
Jasper, hän nousi pystyyn, pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan ja koetti
rauhoittua.
Mutta tulija ei ollut Jasper; hän oli ryhdikkäämpi, jäntevämpi mies,
ja kun hän hetkeksi pysähtyi katselemaan merelle, tunsi Stella hänet.
Se oli Leycester! Päästäen hiljaisen, epäselvän huudahduksen horjahti
tyttö uudelleen taaksepäin ja jäi silmäilemään häntä. Leycester seisoi
jonkun aikaa liikkumattomana keppiinsä nojaten, selin Stellaan. Sitten
hän otti kiviliuskareen, pudotti sen jalkojensa juuressa ammottavaan
syvyyteen, huokaisi ja poistui samaa tietä takaisin, tytön suureksi
huojennukseksi. Mutta vaikka Leycester ei ollutkaan puhunut mitään,
niin rakkaan ilmestyminen niin likelle oli tärisyttänyt Stellaa sekä
sielullisesti että ruumiillisesti. Kalpeana ja hengittämättä hän
painautui kovaa kalliota vasten, pinnistäen katsettaan nähdäkseen
hänestä viimeisen vilahduksen. Sitten hän vaipui maahan, kätki kasvonsa
käsiinsä ja purskahti itkemään. — Oi, rakkaani, armaani! — hän
huohotti, ojentaen käsiään, kuten kerran enonsa puutarhassa. — Tule
takaisin luokseni! En voi antaa sinun mennä! En voi sitä! En voi!
Polttavan tuskansa kannustamana hän hypähti pystyyn ja riensi
alas kukkulalta. Lähellä vuoren juurta haarautui polku kahdeksi,
joista toinen vei kylään, toinen sen takana olevalle lakeudelle.
Vaistomaisesti hän kääntyi kylään päin ja häipyi siten Leycesteristä,
joka oli mennyt toista tietä.
Jos Stella olisi poikennut oikealle eikä vasemmalle, niin kuinka paljon
toisin olisikaan voinut käydä! Mutta hän riensi läähättäen vasemmalle
ja tapasi Leycesterin sijasta Jasperin, joka oli häntä odottamassa.
Hiljaa huudahtaen pysähtyi Stella äkkiä.
»Missä hän on?» pääsi häneltä melkein tietämättään. »Anna minun mennä
hänen luokseen!»
Aluksi Jasper tuijotti häneen tyrmistyneenä ja tarttui sitten hänen
käsivarteensa. »Olet nähnyt hänet», hän sanoi, ei raa'asti, mutta
hillityn raivoisesti. »Älä väitäkään vastaan!»
Sanoihin sisältyvä loukkaus palautti tytön jälleen tajuihinsa. »Kyllä»,
vastasi hän, katsoen värähtämättä miestä silmiin; »olen nähnyt hänet.
Miksi en sitä tunnustaisi?»
»Niin; tunnustat kai myöskin, että olit juoksemassa hänen jälkeensä,
kun minä — sinut pysähdytin. Myönnät sen, eikö niin?»
»Kyllä», myönsi Stella murhaavan rauhallisesti, »aioin seurata häntä».
Jasper päästi irti hänen käsivartensa ja painoi kätensä sydämelleen
ikäänkuin vaimentaakseen sen tuskaa. »Sinä — sinä olet hävytön», sai
hän vihdoin ähkäistyksi. »Tajuatko mikä päivä tänään on? Häittemme
aatto; kuuletko — häittemme aatto!»
Stella vavahti ja nosti kädet kasvoilleen.
»Olitko suunnitellut tämän kohtauksen edeltäpäin?» kysyi Jasper
katkeran pilkallisesti. »Myöntänet kai senkin. Pelkkää sattumaa saan
kiittää siitä, etten tavannut sinua hänen sylistään. Niinkö? Kirous
hänelle! Jospa olisin tappanut hänet, kun kohtasin hänet juuri äsken!»
Stellan luonto kuohahti, ja hän loi mieheen murhaavan halveksivan
katseen. »Sinä!» hän äännähti.
Muuta hän ei sanonut, mutta se näytti riittävän tekemään Jasperin
hulluksi. Hän seisoi hetkisen voimatta raivoltaan hengittää. Stellaan
koski, kun hän näki kuinka toinen suuttui ja kärsi. Hänen mielialansa
muuttui äkkiä; huudahtaen hän tarttui miehen käsivarteen.
»Oi, Jasper, Jasper! Sääli minua!» hän rukoili. »Sääli! Teet vääryyttä
minulle ja vääryyttä hänelle. Hän ei tullut minua katsomaan; hän ei ole
edes tietänyt, että minä olen täällä! Emme olleet puheissa keskenämme;
mutta kun katselin häntä, kun näin kuinka muuttunut hän oli ja kuulin
hänen huokaavan, niin tiesin, ettei hän ollut unohtanut, ja sydämeni
riensi hänen luokseen. Minä — minä en aikonut virkkaa mitään, en
seurata häntä; mutta en jaksanut pidättää itseäni. Jasper, ymmärräthän,
että meidän avioliittomme on mahdoton! Sääli minua ja päästä minut
vapaaksi! Oman itsesi tähden, päästä minut! Ajattele! Mieti! Mitä iloa
voit toivoa? Minä — minä olen koettanut rakastaa sinua; mutta — mutta
en voi! Koko elämäni on hänen! Päästä minut!»
Jasper melkein tyrkkäsi hänet luotaan, mutta tarttui heti uudelleen
häneen, kiroten. »Kautta taivaan, sitä en tee!» hän ärjyi
hurjistuneena. »Pidä varasi, sinä olet saattanut minut epätoivoiseksi!
Luuletko, että olen sokea ja järjetön, etten näe enkä ymmärrä, mitä
tämä merkitsee! Luuletko olevasi tekemisissä lapsen kanssa? Olet
odottanut aikaasi ja nyt arvelet ajan tulleen. Olisitko rohjennut
menetellä tällä tavoin kuukausi takaperin? Et, silloin ei pojan kuolema
vielä ollut varma; mutta nyt, kun näet,, että hän kuolee, niin luulet,
että valtani on lopussa —»
Stella parkaisi ja syöksähti Jasperia kohti. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat säikähdyksestä ja hänen silmistään kuvastui kauhea pelko
ja tuska. Kun parahdus pääsi hänen huuliltaan, kuului aivan heidän
vierestään toinen huudahdus ikäänkuin sen kaikuna, mutta kumpikaan ei
pannut sitä merkille.
»Frank — kuolee!» läähätti tyttö. »Ei, ei; eihän! Sano, ethän
tarkoittanut sitä; tahdoithan vain pelotella minua?»
Jasper työnsi syrjään hänen rukoilevan kätensä. »Sinusta tulisi hyvä
näyttelijätär», hän ivasi. »Koetatko uskotella minulle, ettet ole
perustanut laskelmiasi pojan kuolemaan? Koetatko uskotella, ettet
pannut alulle näyttelemistä pyytämällä lykkäystä voidaksesi päästä
vapaaksi, kuten sinä sitä nimittäisit? Sinä ajattelit, että kun poika
kerran on kuollut, niin sinä voit antaa palttua sitoumuksellesi ja
nauraa minulle! Sinä olet erehtynyt. Siitä pitäen kun sopimus tehtiin
olen minä ponnistanut, enemmän kuin kukaan ikinä on ponnistanut,
tehdäkseni sen pitämisen sinulle helpoksi, voittaakseni rakkautesi,
sillä pidin sinusta. Enää en rakasta sinua; mutta vapaaksi en sinua
päästä. Rakastaa sinua! Niin totta kuin yllämme on taivas, minä vihaan
sinua nyt — mutta sinä et pääse lähtemään. Kuule sanojani: huomenna
minä joko luovutan tämän paperin sinulle, vaimolleni, tai annan
lähimmälle viranomaiselle. Poika kuolee! Sinun vallassasi on, kuoleeko
hän rauhallisesti vaiko vankikopissa.»
Puhuessaan hän taittoi laskoksiin väärennetyn vekselin, jonka hän
kiihtymyksessään oli ottanut esille taskustaan ja jonka tuuli oli
puhaltanut levälleen, ja pani sen verkkaisesti takaisin taskuunsa.
»Lähdetkö nyt mukaani», hän jatkoi, »vai jäätkö tänne harkitsemaan,
miten aiot menetellä?»
Hänen kysymyksensä näkyi saavan Stellan suuttumaan, sillä tyttö nosti
päänsä pystyyn ja meni hitaasti hänen ohitseen, ikäänkuin ei olisi
huomannut hänen ojennettua käsivarttaan. Jasper astahti hänen jälessään
muutamia askelia, mutta pysähtyi sitten ja lähti pää painuksissa
kävelemään kukkulalle.
Kun hän oli saapunut jyrkänteen reunalle, kosketti joku hänen
käsivarttaan, ja kun hän nosti katseensa, näki hän laihan, hennon
Frankin seisovan polulla.
»No, mitä sinä haluat?» kysyi Jasper tylysti.
»Jasper, tahdon puhua kanssasi. Tulin tänne etsimään Stellaa ja kuulin,
mitä sanoit hänelle. Nyt sinun täytyy antaa minulle se väärennetty
vekseli ja päästää Stella vapaaksi», vastasi Frank huohottaen.
»Sinä nuori hupsu», mutisi Jasper, »saat olla varma siitä, ettet
näe sitä paperia, ennenkuin huomenna luovutan sen Stellalle tai
annan sen lähimmälle viranomaiselle, jonka eteen joudut syytettynä
väärennyksestä.»
Tuskin olivat nämä sanat lähteneet hänen huuliltaan, kun poika jo oli
hänen kimpussaan, kietoen pitkät, laihat kätensä hänen kaulaansa.
Sanaakaan ei lausuttu, mutta kalpeat kasvot ja hehkuvat silmät puhuivat
selvää kieltä. »Anna minulle se! Anna minulle se! Paperi! Paperi!»
läähätti poika vimmastuneena, ja hänen kätensä puristivat tiukalle kuin
teräskiskot.
Jasperilta pääsi tukahdutettu sadatus. Polku oli kaita; tietämättään
tai tahallaan oli raivostunut poika rimpuillut heidät kummatkin
jyrkänteen reunalle, ja Jasper seisoi selin sinnepäin. Äkkiä hän tajusi
uhkaavan vaaran; niin, vaaran! Sillä niin uskomattomalta kuin se
tuntuikin, ei hän kyennyt irtautumaan heikon, kuolevan pojan otteesta;
vaara uhkasi. Kauheasti kiroten hän nosti Frankin ilmaan ja kantoi
häntä taaksepäin. Mutta samassa hänen jalkansa luiskahti, ja poika,
joka kaatui päällepäin, pisti kätensä hänen taskuunsa ja sieppasi
paperin.
Jasper oli pystyssä silmänräpäyksessä, syöksyi pojan kimppuun
ja tempasi paperin häneltä. Poika päästi hurjan epätoivoisen
parahduksen, painui hetkiseksi kasaan ja karkasi sitten jälleen
vihollisensa kimppuun hokien rajua rukoiluaan: »Anna se minulle!» Tämä
epätasaisuudestaan huolimatta kammottava taistelu kesti minuutin ajan.
Jasperia hämmästytti vastustajansa voimakkuus siinä määrin, että hän
kokonaan unohti, missä he olivat; ponnistellessaan rajusti saadakseen
pojan torjutuksi irti itsestään hän huomaamattaan lähestyi kallion
reunaa. Mutta poika havaitsi sen raivostaan huolimatta, ja äkkiä
hän sai mielijohteen ja kiljaisi: »Katsos! Loordi Trevorne! Hän on
takanasi!»
Jasper hätkähti ja käänsi päätään; poika piti varansa, ja kapea
kieleke, jolla he olivat seisoneet, oli seuraavalla hetkellä tyhjä.
Kuului hurja, kaamea parkaisu, joka sekaantui alhaalla vyöryvien
aaltojen kumeaan pauhuun. Sitten oli kaikki hiljaista.