Leycester oli saapunut Carlyoniin jalkaisin. Hän oli lähtenyt kotoa
aamulla, sanoen vain, että hän aikoi kävelemään ja ettei pitäisi
odottaa häntä millekään aterialle. Viime päivinä hän oli tällä tavoin
kuljeskellut, nähtävästi haluten olla yksin ja osoittamatta vähääkään
kaipaavansa edes Charlienkaan seuraa. Lady Wyndward oli pelännyt, että
hänelle oli tulossa entisten tapainen synkkä puuska, mutta Lenore
ei näyttänyt olevan ollenkaan huolissaan, vaan koettipa päinvastoin
puolustella Leycesteriä.
»Kun mies tuntee vapautensa viimeisten tuntien lähestyvän, niin hän
luonnollisestikin haluaa vielä vähän käyttää siipiään», huomautti hän.
Niin sai Leycester jäädä yksin oman huiman päänsä ohjattavaksi, sillä
aikaa kun vaatturit ja verhoilijat hyörivät kuumeisesti juhlapäivän
valmistelupuuhissa.
Hän ei olisi voinut sanoa, minkä vuoksi hän tuli Carlyoniin. Hän ei
edes tietänyt sen pienen kylän nimeä, johon hän oli joutunut. Hänen
kauniilla kasvoillaan oli vakava ja väsynyt ilme, kun hän astui
majataloon ja vaipui penkille, jossa monet miespolvet Carlyonin
kalastajia ja monet rannikkomatkailijat olivat istuneet.
»Tämä on Carlyon, sir», selitti majatalon isäntä vastaukseksi
Leycesterin kysymykseen, silmäillen polvihousuihin ja metsästystakkiin
puettua solakkaa nuorukaista. »Niin, sir, tämä on Carlyon; oletteko St.
Michaelista, sir?»
»En; mutta olen kävellyt melkoisen matkan. Olkaa hyvä ja antakaa
minulle ruokaa.»
Nautittuaan isännän tuomia virvokkeita Leycester lähti kallioille, ja
silloin Stella näki hänet. Hän palasi kuitenkin vähän ajan kuluttua
majataloon, pysähtyen puhelemaan isännän kanssa, joka ylpeili osakseen
tulleesta huomiosta. Äkkiä vanhus huudahti: »Kuulkaa, mitä se on?»
Leycester katsahti sinne päin, mistä parkaisu oli kuulunut, ja
näki selvästi taivasta vasten miehen putoavan jyrkänteeltä. Mitään
virkkamatta lähtivät molemmat miehet kuin yhteisestä sopimuksesta
rientämään lahden rantaan, työnsivät vesille ensimmäisen tapaamansa
veneen ja soutivat minkä ikinä jaksoivat sille paikalle, johon Jasper
oli pudonnut.
Pian herkesi vanhus soutamasta ja osoitti aalloilla kelluvaa tummaa
esinettä. Leycester nousi ripeästi, mutta tyynesti, ja parin minuutin
kuluttua virui Jasper Adelstone veneen pohjalla.
Leycester ei päästänyt ääntäkään nähdessään ruumiin kalpeat,
jyrkkäpiirteiset kasvot, vaan vaipui istumaan ja peitti kasvonsa
käsillään. Kun hän nosti päänsä jälleen pystyyn, sijoitti vanhus
parhaillaan rauhallisesti airoaan hankaan. »Niin, sir», sanoi mies
vakavasti, vastaten Leycesterin kysyvään silmäykseen, »hän on kuollut,
aivan hengetön; soudetaan takaisin, sir».
Leycester ei tarvinnut enempiä kehoituksia, ja vene kiiti rantaan.
Heidän sinne saapuessaan, oli siellä jo väkeä koolla, ja Leycester
pikemminkin tunsi kuin näki, että eloton, liikkumaton ruumis, joka
veneen pohjalla viruessaan oli tuntunut hänestä niin kammottavalta,
kannettiin pois. Ja vasta sitten hän huomasi, että joitakuita
kalastajia oli keräytynyt toisen maassa pitkänään makaavan olennon
ympärille, ja kun hän kiiruusti meni sinne, tunsi hän Frankin kalpeat
kasvot.
Kymmenkunta kalastajaa oli kiivennyt kukkulan huipulle sillä aikaa kun
Leycester majatalon isännän kanssa oli soutanut noutamassa Jasperia, ja
he olivat tuoneet alas pojan, joka oli perin nääntynyt.
»Onko hän elossa?» tiedusti Leycester käheästi.
»Kyllä, sir», vastasi eräs miehistä; »mutta ilmeisesti heillä oli
riitaa ja —»
»Kantakaa hänet majataloon!» käski Leycester ja seurasi miehiä
nähdäkseen, että hänen määräystään noudatettiin. Majataloon saavuttuaan
Leycester vaipui oven edustalla olevalle penkille ja painoi kasvot
käsiinsä.
Äkkiä hän tunsi käsivarttaan kosketettavan ja hän nosti päätään. Hänen
edessään seisoi vakava, vanhahko mies, ilmeisestikin lääkäri.
»Pyydän anteeksi, sir, mutta te kai tunnette tämän poika-paran?»
Leycester nyökäytti päätään.
»Kun asianlaita kerran on siten, niin kenties tahdotte olla hyvä ja
käydä ilmoittamassa tapahtumasta hänen omaisilleen; he asuvat tuossa
talossa.» Niin sanoen tohtori osoitti maalarin ja Stellan asuntoa.
Leycester nousi, katseli jonkun aikaa ympärilleen kuin ymmällä ja
virkkoi sitten hiljaa:
»Kyllä ymmärrän. Niin, minä teen sen.»
Taloon ei ollut pitkä matka, mutta ennenkuin hän ehti sinne, näki
Leycester hennon, tyttömäisen olennon tulevan häntä vastaan maantiellä.
Tulija oli Stella. Nuorukainen pysähtyi epäröiden, mutta sillä hetkellä
ei Stella ajatellut mitään, ei edes häntäkään. Empimättä hän tuli
Leycesteriä vastaan, kasvot kalpeina, kädet ojossa.
»Leycester! Missä hän on?»
Harkitsematta mitään kiersi Leycester käsivartensa tytön ympärille.
»Stella, oma Stellani! Pysy uljaana!»
Stellalta pääsi heikko, epäselvä parahdus; hän painoi hetkiseksi kädet
kasvoilleen, mutta nosti sitten päänsä pystyyn ja katsoi nuorukaista
silmiin.
»Vie minut hänen luokseen!» hän vaikeroi. »Vie minut sinne! Voi
poika-raukkaa, poika-raukkaa!»
Molemmat vaikenivat; Leycester saattoi Stellan majataloon, ja tyttö
meni yläkertaan. Oven ympärille kerääntyneet kalastajat perääntyivät
ja katselivat muualle; heidät valtasi kunnioittava myötätunto, kun
hän seisoi katsellen merelle. Kului minuutteja; ne tuntuivat hänestä
tunneilta. Sitten hän kuuli tohtorin äänen.
»Suvaitsetteko mennä yläkertaan, mylord?»
Leycester säpsähti ja lähti hitaasti astelemaan portaita ylös.
Kalmankalpeana virui harhaantunut poika-raukka pienellä vuoteella;
kuoleman varjo lepäsi jo hänen kasvoillaan. Stella oli polvillaan
vuoteen ääressä, kasvot pojan kasvojen vierellä, käsi hänen kädessään.
Frank katsahti ovelle, kun Leycester astui sisään, ja viittasi
laihalla, valjulla kädellään häntä tulemaan lähemmäksi. Vaistomaisesti
Leycester polvistui hänen viereensä. »Sinä tahdoit tavata minua, Frank?»
Poika kohotti vaivaloisesti silmäluomiaan ja näytti ponnistavan
ankarasti kootakseen voimia.
»Leycester», hän sanoi, »minulla — minulla on jotakin sinulle. Sinä
— sinä ymmärrät, mitä se merkitsee. Juuri se lumous sitoi Stellan
Jasperiin. Minä mursin sen — mursin sen! Stella teki sen minun tähteni!
En tietänyt sitä ennenkuin tänä iltana. Kas tässä, Leycester!» Hän veti
hitaasti taskustaan väärennetyn vekselin.
Leycester otti paperin, luullen pojan hourailevan, mutta Frank
nähtävästi arvasi hänen ajatuksensa. »Kyllä sinä sen käsität», huohotti
hän. »Minä — minä väärensin sen; Jasper tiesi sen, ja sillä tiedolla
hän piti Stellaa vallassaan. Sinä pelastit henkeni, Leycester; minä
annan sinulle parempaa kuin elämän, Leycester; annan sinulle — hänet —
Stellan!»
Frankin huulet vapisivat, ja hänen voimansa näyttivät ehtyvän, mutta
hän ponnisti vielä viimeisen kerran. »Minä — kuolen, Leycester. Olen
iloinen, hyvin, hyvin iloinen. En halua elää. On parempi, että kuolen!»
»Frank!» pääsi Stellan kalpeilta huulilta.
»Älä itke, Stella. Jos olisin elänyt, niin hän — hän olisi pitänyt
sinua sidottuna. Nyt kuolen —» Hänen äänensä aleni kuulumattomaksi,
ja hänen silmänsä sulkeutuivat; mutta he näkivät hänen huuliensa
liikkuvan, ja kun Stella kumartui hänen puoleensa, kuuli hän sanat:
»Antakaa anteeksi, anteeksi!»
Parahtaen kiersi Stella kätensä hänen ympärilleen; mutta Frank oli jo
poistunut hänenkin rakkautensa ulottuvilta. Stella vaipui pyörtyneenä
vuoteelle, yhä painaen poikaa rintaansa vasten kuten äiti lastaan.
* * * * *
Tuntia myöhemmin asteli Leycester rannalla, kädet ristissä rinnalla
ja pää kumarassa, ristiriitaisten tunteiden myrskyn riehuessa hänen
sydämessään. Hän oli juuri saanut tietää, että Stella oli koko ajan
pysynyt uskollisena hänelle, sillä saattaessaan tyttöä harhaantuneen
poika-paran kuolinvuoteen äärestä hän oli Stellan omilta huulilta
kuullut yleispiirteisen selostuksen siitä, kuinka Jasper oli pitänyt
häntä vallassaan. Mutta nyt, kun tyttö oli vapaa — ei hän taas
ollut. Kunnia sitoi häntä Lenoreen. Käveltyään rannalla edestakaisin
tuntikausia hän teki päätöksen. Hän meni reippaasti majataloon ja
kirjoitti Lenorelle. Hän kertoi kirjeessään kaikki — selosti Jasperin
kuoleman ja mitä se oli tuonut ilmi; hän selitti, että vaikka Lenore
ei hänen mielestään jäänyt jäljelle kuin yhdestä naisesta, niin hän
ei voinut rakastaa ketään muuta kuin Stellaa. Hän rukoili Lenorelta
anteeksi ja pyysi häneltä vapauttaan. Kirjoitettuaan ja suljettuaan
kirjeen hän lähetti sen ja istuutui odottamaan.
Sinä yönä ei Leycester yrittänytkään nukkua. Hän istui huoneessaan,
ja hänen ajatuksensa harhailivat niissä molemmissa naisissa, joilla
oli ollut niin suuri osa hänen elämässään — siinä neidossa, jota hän
rakasti, ja siinä, jolle hän oli antanut sanansa. Vihdoin koitti aamu;
ja kun’ Leycester oli noussut pöydästä oltuaan syövinään aamiaista,
palasi lähetti, joka oli vienyt hänen kirjeensä Lenorelle.
»Saitteko vastauksen minulle?» kysyi Leycester.
»Kyllä, mylord», myönsi mies.
Hän repi nopeasti auki pienen kirjeen, joka kuului:
»Päästän sinut vapaaksi ja toivotan teille mitä parhainta onnea.
Selitän kaikki äidillesi. — Lenore.»
Niin kohosi Lenore Beauminster lopulta suureksi. Ponnisteltuaan
kaikin tavoin voittaakseen Leycesterin Stellalta hän antoi hänet
jälleen takaisin. Kenties hän tunsi menettäneensä pelin, kun Leycester
avoimesti kirjoitti, ettei hän voinut koskaan pitää hänestä. Mutta
palkkiotta hän ei kuitenkaan jäänyt; sillä Leycester ei ollut
milloinkaan ihaillut häntä siinä määrin kuin luettuaan hänen kirjeensä,
ja seuraavien vuosien aikana muisteli hän aina kiitollisena sitä
naista, joka oli antanut hänelle onnen. Hän ei koskaan saanut vihiä
Lenoren petollisesta menettelystä.
* * * * *
Vitkastelematta vaati Leycester Stellan omakseen; ja muutamien
viikkojen kuluttua, mikä aika oli odotettava Frankin kuoleman johdosta,
vihittiin heidät hiljaisesti Carlyonin pienessä kirkossa, jossa Stellan
olisi pitänyt vannoa uskollisuutta Jasper Adelstonelle.
Aluksi kreivi ja kreivitär olivat luonnollisestikin tyytymättömiä
sen johdosta, etteivät he sittenkään saaneet kaunista Lenorea
miniäkseen; mutta kun Leycester vei nuorikkonsa kotiin Wyndwardiin,
viehättyivät he hänen suloiseen ja viehkeään olemukseensa. Kreivitär
oppi pian rakastamaan häntä tyttärenään, ja kreivi suhtautui suopean
hyväntahtoisesti tyttöön, joka oli tehnyt hänen poikansa vihdoinkin
onnelliseksi. Ja lady Lilian sitten, niin, hän jumaloi Stellaa.