»Niin. Miksi odottaisimme? Kaikki omaiseni haluavat sitä hartaasti.
Minä olen luonnollisestikin malttamaton; mutta he kaikki toivovat sitä.
Saahan se tapahtua ensi kuussa, Lenore?»
Neito katsahti häntä silmiin. »Kyllä, se sopii hyvin», myönsi hän
hiljaa.
Leycester kumartui hänen puoleensa ja kietoi käsivartensa hänen
ympärilleen; hänen kasvoillaan oli melkein epätoivoinen ilme, kun hän
katsoi neitoa. »Lenore», kuiskasi hän, »toivoisin, taivaan nimessä
toivoisin, että olisin sinun arvoisesi.»
»St!» kielteli Lenore. »Olet liian hyvä minulle. Olen täysin
tyytyväinen, Leycester — täysin tyytyväinen.» Nojaten sitten päänsä
nuorukaisen olkaa vasten hän jatkoi: »On vain yksi asia, Leycester,
jota toivoisin —»
»Mikä se on, Lenore?» keskeytti Leycester.
»Se koskee vihkimispaikkaamme», selitti neito. »Sinustahan on
samantekevää, missä se tapahtuu, eikö olekin? Minä en haluaisi, että
meidät vihittäisiin Wyndwardissa.»
Se kävi niin hyvin yhteen Leycesterin oman toivomuksen kanssa, että hän
säpsähti. »Ei Wyndwardissa?» hän toisti empien. »Miksi ei?»
Lenore oli hetkisen vaiti ja huudahti sitten: »Oikut ovat sallittuja
tällaisissa tapauksissa, kuten tiedät.»
»Niin, niin», myönteli nuorukainen. »Mutta tiedän, että isäni ja äitini
toivoisivat, että meidät vihittäisiin siellä — tai Lontoossa.»
»Ei Lontoossakaan», torjui Lenore nopeasti. »Leycester, miksi ei
täällä? Minä haluaisin, että häämme olisivat hiljaiset.»
»Sinä!» huudahti Leycester epäilevästi. »Sinä, jonka avioliitto joka
tapauksessa herättää niin paljon huomiota siinä maailmassa, jonka
valtiattarena olet ollut!»
»Yhtenä haaveenani on aina ollut hiipiä kirkkoon rakastamani
miehen kanssa ja mennä avioliittoon ilman tavanmukaista hälyä ja
muodollisuuksia», kuiskasi Lenore.
Leycester katsoi häneen, ilon ja huojennuksen väike silmissään,
aavistamatta että neito oli keksinyt ehdotuksensa juuri hänen tähtensä.
»Kuinka omituista!» hän mutisi. »Se — niin, se on toisenlaista kuin
mitä sinusta kuvitellaan Lenore.»
»Kenties», hymähti neito, »mutta totta se on yhtäkaikki. Jos minä
saisin määrätä, niin tahtoisin, että menisimme tuonne pieneen kirkkoon
ja että minut vihittäisiin kuin talonpojantytär tai jollei nyt juuri
niin, niin kuitenkin niin hiljaisesti kuin mahdollista.»
Leycester nousi seisomaan ja katseli miettivänä ulos ikkunasta. »En
ikinä opi sinua ymmärtämään, Lenore», hän huudahti; »mutta tämä on
minulle tosiaankin hyvin mieluista. Se on aina ollut haaveeni, kuten
sinä sitä nimitit.» Hän tukahdutti huokauksen. »Totisesti pitää
toiveesi täyttyä! Miksi ei saisi käydä niin?»
»Juuri niin», säesti Lenore, »se on siis päätetty. »Ei kuulutuksia,
ei ollenkaan hälyä, ei mitään Pyhän Yrjänän kirkkoa Hannover-aukion
varrella eikä piispaa!» Lenore nousi seisomaan, herttaisesti nauraen.
»Sinä näyttäydyt joka päivä uudessa valossa, Lenore», ihasteli
Leycester. »En itsekään olisi voinut paremmin ilmaista ajatuksiani ja
toiveitani. Mitähän äiti sanoo?»
Kreivittärellä oli tästä asiasta koko paljon sanomista. Hän julisti,
että se oli järjetöntä, että se oli pahempaa kuin järjetöntä; se oli
nurinkurista. »Käy mainiosti päinsä puhella talonpojan tyttärestä,
mutta sinä et ole talonpojan tytär; sinä olet lady Lenore Beauminster,
ja Leycester on lähin Wyndwardin kreivi. Ihmiset sanoisivat, että te
olette molemmat järjiltänne.»
Lenoren violettisilmissä näkyi äkillinen välähdys. »Luuletteko, että
minä siitä välitän?» hän kuiskasi — Leycester ei ollut saapuvilla.
»Minusta on yhdentekevää, menisimmekö koko hovin saattamina Westminster
Abbey-kirkkoon, jossa itse arkkipiispa meidät vihkisi, vai tapahtuisiko
toimitus jossakin kyläkappelissa. Älkää virkkako siitä enää mitään,
rakas lady Wyndward, se on meistä kummastakin parempi.»
Niin saatiin kreivitär vaikenemaan.
Kreivi taas ei estellyt eikä vastustanut lainkaan. »Mitäpä sillä
on väliä?» hän huomautti. »Paikka ei merkitse mitään. Vihkiminen
on pääasia. Sinä päivänä, jona Leycester on naimisissa, vierähtää
sydämeltäni raskas huolten ja pelon taakka. Menkööt he taivaan nimessä
naimisiin, missä haluavat!»