Leycesterin kosinta tapahtui niin äkkiarvaamatta, että se melkein
yllätti Lenoren. Jumalien suuri lahja, jota hän oli odottanut ja jota
saavuttaakseen hän oli juonitellut, oli viimeinkin tipahtanut hänelle,
ja hänen riemunsa malja oli täynnä ääriään myöten. Mutta samalla hän,
kuten loordi Grayford olisi lausunut, »säilytti päänsä». Hän tajusi
varsin hyvin, kuinka ja miksi hän oli saavuttanut pyrkimyksensä. Hän
voi lukea Leycesterin ajatuksia kuin avointa kirjaa; ja hän tiesi,
että vaikka Leycester olikin kosinut häntä, ei hän kuitenkaan ollut
unohtanut tuota toista ruskeatukkaista, tummasilmäistä tyttöä — tuota
»Stellaa», maalarin veljentytärtä.
Se oli karvas pala hänelle, myrkkypisara hänen maljaansa; mutta hän
tyytyi siihen. Aivan samoin kuin Jasper oli väittänyt Stellasta, uskoi
hän Leycesteristä. — Minä opetan hänet rakastamaan itseäni! Tulee vielä
aika, jolloin hän ihmettelee, kuinka hän tuli mielineeksi tuota toista,
ja halveksii itseään siksi, että on sillä tavoin ajatellut häntä. —
Hän hoiti osansa hyvin. Jotkut naiset saattavat voitonhuumauksessaan
näyttää riemunsa ja siten väsyttää, kenties tympäistä sulhasiaan; mutta
niin ei lady Lenore Menetellyt. Hän suhtautui kaikkeen sanomattoman
maltillisesti ja tyynesti eikä milloinkaan näyttänyt, kuinka paljon
hän oli voittanut tuona tapausrikkaana iltana. Hänen käytöksensä
Leycesteriä kohtaan oli suorastaan lumoava. Hän ponnisteli voittaakseen
lemmittynsä sydämen antamatta toisen edes aavistaa ponnisteluaan.
Leycester oli kiitollinen Lenoren tahdikkuudesta. Hän ei olisi voinut
näytellä kiihkeätä rakastajaa juuri silloin. Hän vietti aikansa
suurimmaksi osaksi lukemalla tai kävelemällä yksinään ympäristössä.
Eräänä iltana päivällisen jälkeen — hän oli jonkun aikaa keskustellut
Lenoren kanssa — hän yllätti neidon kysymällä äkkiarvaamatta:
»Saanko ilmoittaa omaisilleni, että meidät vihitään ensi kuussa,
Lenore?»