»Tarkoitan avioliittoanne», keskeytti hänet kreivi, ihmetellen miksi
hänen poikansa oli niin jäykkä ja kovin tuikea, »tietysti, tietysti
avioliittoanne. Kuta pikemmin, sen parempi, rakas Leycester. On
suoritettava valmistuksia, ja ne vievät aina aikaa. Jos saat Lenoren
suostumaan siihen, että häät vietetään pian, niin minä pistäydyn heti
Harbor & Harborilla — heidän toimistonsa hoitaa perheemme lakiasiat.
Minun tuskin tarvinnee sanoa, että teen ilomielin kaiken voitavani
saadakseni asiat hyvin sujumaan. Muistelen, että olet aina mielinyt
erikoisesti skotlantilaista kartanoamme — sinä saat sen; ja mitä taas
tulee kaupunkitaloon, no niin, jollet vielä ole katsonut itsellesi
paikkaa, niin aukion varrella oleva talomme —»
Leycesterin kasvoille kohosi puna hetkeksi. »Olet perin hyvä minulle,
sir», hän kiitti; ja ensi kerran oli hänen äänessään tunteellinen
sointu.
»Joutavia!» vastasi kreivi sydämellisesti. »Tiedät, että olen valmis
tekemään kaikkeni, mitä hyvänsä, taatakseni sinulle onnellisen
tulevaisuuden. Keskustele kaikesta Lenoren kanssa!»
»Teen sen, sir», virkkoi Leycester. »Mutta nyt taidan mennä Lilianin
luokse; hän odottaa minua.»
Kreivitär oli poistunut huoneesta, mutta Leycester tapasi hänet
vartomasta hänen tuloaan. »Hyvää yötä, äiti!» hän kuiskasi, suudellen
häntä.
»Oi, Leycester, olet tehnyt minut — meidät kaikki — niin onnellisiksi!»
»Niin», sanoi hän myhäillen. »Olen siitä hyvin iloissani. Jumala
paratkoon, olen niin kovin usein tuottanut sinulle surua, äiti.»
»Älä nyt», vastasi kreivitär, suudellen häntä. »Tämä korvaa kaikki —
kaikki!»
Leycester silmäili hänen jälkeensä, kun hän laskeutui portaita, ja
häneltä pääsi huokaus. — Ei yksikään heistä ymmärrä, ei ainoakaan, —
hän mutisi.
Mutta häntä odotti yksi, joka ymmärsi. »Leycester», tervehti Lilian
ojentaen molemmat kädet ja kohoten melkein pystyyn.
Leycester istahti sohvan pääpuoleen ja laski kätensä sisarensa
päälaelle.
»Äiti juuri kertoi minulle sen, Ley», kuiskasi Lilian. »Olen niin
hyvilläni, niin hyvilläni. En ole milloinkaan ollut näin onnellinen.
Sitä olemme kaikki toivoneet ja rukoilleet. Hän on niin hyvä ja
herttainen ja niin vilpitön.»
»Niin on», myönsi Leycester aavistamatta, kuinka vilpillinen Lenore oli.
»Ja, Ley, — hän rakastaa sinua niin hellästi.»
»Niin», äänsi veli, melkein voihkaisten.
Lilian katsahti häneen, ja kun hän näki veljen kasvot, muuttui väri
hänen omilla kasvoillaan, ja hän pujotti kätensä veljen käteen. »Oi,
Ley, Ley», hän sopersi säälivästi. »Olethan jo tyyten unohtanut sen?»
»Unohtanut? En, sellaista ei hevillä unohdeta. Mutta se on mennyttä, ja
nyt aion sen unohtaa, Lil», vastasi Leycester, naurahtaen surullisesti.
Mutta sitä sanoessaankin hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt armaiden,
luottavasti hymyilevien kasvojen väikkyvän edessään.
»Niin, Ley, veikko-kulta, hänen tähtensä, Lenoren tähden.»
»Juuri niin», virkkoi Leycester tuikeasti; »hänen tähtensä, oman itseni
tähden».
»Teistä tulee niin onnellinen pari; tiedän sen, tunnen sen. Ei kukaan
voi olla häntä rakastamatta, ja joka päivä opit rakastamaan häntä
entistä hellemmin, ja menneisyys haihtuu mielestäsi ja unohtuu, Ley.»
»Kyllä», myönteli veli hiljaa, hajamielisesti.
Lilian ei virkkanut enää mitään; he istuivat käsi kädessä, kumpikin
aatoksissaan. Kun Leycester nousi lähteäkseen, ei hän sittenkään
puhunut sanaakaan, mutta hänen kätensä, joka puristi sisaren kättä, oli
kylmä kuin jää.