Hän oli hyvin hiljainen koko päivällisajan, ja kun naiset olivat
poistuneet ruokasalista, istui hän ääneti ja tuijotti totisena
lasiinsa. Pian hän pyysi seurueelta anteeksi poistumistaan ja meni
seurusteluhuoneeseen. Kreivitär istui kahvipöytänsä ääressä, ja
hänen rinnallaan oli Lenore. Neito oli huomattavasti kalpeampi kuin
tavallisesti, ja hänen pitkien ripsien verhoamissa silmissään oli
syvä violetti väri. Hän oli hyvin aistikkaasti puettu, mutta ilman
jalokiviä. Valkea kämmekkä oli pistetty hänen rintaansa, toinen hänen
kullankeltaiseen tukkaansa, ja ne yhä lisäsivät hänen kauniiden
kasvojensa ja kaulansa viehättävyyttä. Leycester vilkaisi häneen päin,
mutta otti kahvikuppiinsa virkkamatta mitään. Juotuaan sen hän meni
Lenoren luokse. »Oletko siksi terve, että voit tulla parvekkeelle?» hän
kysyi.
Lenore nousi seisomaan ja tarttui hänen käsivarteensa. »Sinun pitää
sallia minun näyttää tietä», hän vastasi. »Lasiovien avaaminen iltaisin
on kuolemansynti.»
»Sen olin unohtanut. Kuten näet, olen niin vieraantunut omaisistani,
etten muista heidän tapojaan.»
»Tätä tietä», huomautti Lenore hymyillen. Aukaisten pienen oven hän
opasti Leycesterin kasvihuoneeseen ja sieltä parvekkeelle.
Jonkun aikaa he olivat molemmat vaiti — Leycester katseli tähtiä ja
Lenore seisoi silmät maahan luotuina. Edellinen kypsytteli päätöstään,
jälkimäinen odotti äänettömänä, aavistaen mitä Leycesterin rinnassa
liikkui ja sydän sykähdellen toivosta, että voiton hetki hänelle
koittaisi.
Vihdoin Leycester kääntyi häneen päin ja puhkesi puhumaan.
»Lenore. Tahtoisin kysyä sinulta erästä asiaa. Vastaatko minulle?»
»Kysy vain!» kehoitti Lenore, kohottaen katseensa Leycesteriin, ja
hänen silmänsä välähtivät.
»Kun näit minut tänä iltana, kun saavuin aavistamatta, tunsit
mielenliikutusta. Oliko se sen vuoksi, että olit iloinen nähdessäsi
minut?»
Lenore oli vaiti hetkisen ja kuiskasi sitten: »Kyllä, minä olin
iloinen.»
Myöskin Leycester oli vaiti, siirtyi lähemmäksi neitoa ja kumartui
hänen puoleensa. »Lenore, tahdotko tulla vaimokseni?»
Lenore ei virkkanut mitään, katseli vain häntä.
»Tahdotko tulla vaimokseni?» toisti Leycester melkeinpä rajusti Lenoren
viehkeyden lumoamana. Neidon hehkuva katse tunkeutui hänen sydämeensä
ja pani hänen suonensa sykkimään kiivaammin. »Sano, Lenore, rakastatko
minua!»
Neito painoi päänsä alas ja huokasi. »Kyllä, minä rakastan sinua», hän
kuiskasi ja kallistui tuskin huomattavasti Leycesteriä kohti.
Kun Leycester sulki Lenoren syliinsä, sykki hänen sydämensä ankarasti
ja hänen päätään huimasi, sillä tuon toisen rakkaan muisto väikkyi
hänen mielessään tälläkin hetkellä. »Sinä rakastat minua!» hän sopersi
käheästi, silmäillen taaksepäin menneisyyden yöhön. »Voiko se olla
totta, Lenore? Sinä!»
Neito painautui hänen rintaansa vasten, katsoen häntä silmiin;
kalpeista kasvoista hehkuivat silmät tummina, intohimoisina.
»Leycester», kuiskasi hän, »sinä tiedät, että rakastan sinua! Sinä
tiedät sen!»
Leycester puristi hänet lujemmin syliinsä, mutta äkkiä puhkesi
nuorukaisen huulilta soinnuton valitus: »Suokoon Jumala minulle
anteeksi!»
Se oli outo purkaus sellaisella hetkellä.
»Miksi puhut noin?» ihmetteli Lenore, katsoen häntä. Leycesterin
kasvot olivat riutuneet ja surkeannäköiset, kokonaan toisenlaiset
kuin rakastajan kasvojen pitäisi olla, mutta hän hymyili vakavasti
suudellessaan neitoa.
»On kummallista», hän virkkoi ikäänkuin selitykseksi, »että olen
voittanut rakkautesi, minä, joka olen arvoton, kun taas sinä olet niin
verraton».
Lenore värisi hieman äkillisen pelontunteen vallassa. Jospa Leycester
tietäisi, mitä hän oli tehnyt saadakseen hänet! Juuri hän oli arvoton!
Mutta hän torjui pelon mielestään. Hän oli saanut Leycesterin ja uskoi
varmasti kykenevänsä säilyttämään hänet.
»Älä puhu arvottomuudesta», hän kuiskasi lemmekkäästi. »Olemme kumpikin
liikkuneet maailmassa ja oppineet panemaan arvoa totiselle rakkaudelle.
Minä olen rakastanut sinua aina», lisäsi hän tuskin kuuluvasti.
Mitäpä olisi Leycester voinut tehdä muuta kuin suudella häntä. Mutta
silloinkin kun hän sulki Lenoren syliinsä, värisytti pistävä tuska
hänen sydäntään, ja hänestä tuntui kuin hän olisi tehnyt petoksen.
He seisoivat jonkun aikaa äänettöminä rinnakkain. Sitten Leycester otti
Lenoren käsivarren kainaloonsa ja sanoi: »Mennään sisään. Kerronko
äidilleni jo tänä iltana, Lenore?»
»Miksipä ei?» kuiskasi neito, nojautuen hänen olkaansa. Lenoren
ylöspäin suunnatusta katseesta hehkui hillittyä, intohimoista
rakkautta. »Miksi ei? Luuletko, ettei se ilahduta heitä?»
»Kyllä se ilahduttaa», vastasi Leycester. »Sittenkin», hän lisäsi
itsekseen, »teen useita ihmisiä onnellisiksi ja rauhallisiksi —. Juuri
niin», jatkoi hän ääneen, »tahdon nähdä heidät».
Ei ollut juuri tarpeellista kertoa toisille, mitä oli tapahtunut.
Kreivitär näki heti Lenoren kasvoista, että hetki oli tullut ja että
hän oli voittanut. Viehkeään tapaansa hän astui Leycesterin äidin
luokse ja kumartui suutelemaan häntä.
»Nyt menen huoneeseeni, täti-kulta», hän sanoi kuiskaten. »Olen hyvin
väsynyt.»
Kreivitär syleili häntä. »Et kai liian väsynyt ottamaan minut vastaan,
jos tulen?» hän kysyi, ja Lenore pudisti päätään.
Kun Leycester avasi oven, tarttui Lenore hänen käteensä ja katsoi häntä
silmiin. Mutta Leycester ei malttanut päästää häntä niin kylmästi, vaan
vei hänen kätensä huulilleen ja virkahti: »Hyvää yötä, Lenore!»
Kreivi hätkähti ja jäi hämmästyneenä tuijottamaan, kuullessaan ja
nähdessään tämän tuttavallisen toivotuksen, ja loordi Grayford kohautti
kulmakarvojaan. Mutta Leycester tuli takan ääreen ja katseltuaan jonkun
aikaa ääneti tuleen kääntyi heihin päin ja sanoi rauhalliseen tapaansa:
»Lenore on lupautunut vaimokseni. Onko sinulla mitään sitä vastaan,
sir?»
Kreivi hätkähti ja ojensi hänelle kätensä, nyökäyttäen innostuneesti
päätään. »Vastaanko! Se on minusta viisainta, mitä ikinä olet tehnyt,
Leycester.»
Leycester hymyili omituisesti, kääntyen äitinsä puoleen. Kreivitär ei
virkkanut mitään, mutta hänen silmänsä kostuivat, kun hän laski kätensä
poikansa olalle ja suuteli häntä.
»Rakas Leycester, onnittelen sinua!» huudahti Charlie, hykertäen
käsiään ja säteillen riemusta. »Kunniasanallani, tämä on — tämä on
onnellisin tapaus, mitä meille on pitkiin aikoihin sattunut!»
Leycester nojasi takan reunustaan, kädet selän takana, kasvot vakavina
ja miettivän, melkein haaveilevan näköisinä. Hän teki uneksijan
vaikutuksen. Kreivi herätti hänet. »Tämä on oikein hyvä uutinen,
Leycester.»
»Olen kovin iloissani siitä, että se on sinulle mieleen, sir», vastasi
Leycester levollisesti.
»Enemmän kuin mieleeni, se riemastuttaa minua», huomautti hänen
isänsä tyyneen tapaansa. »Minun on myönnettävä, että se merkitsee
pitkäaikaisen toiveeni täyttymistä. Luotan — vielä enemmän, uskon —
että tulet onnelliseksi. Jollet tule», lisäsi hän naurahtaen, »niin
se on oma syysi. Lenore on kauneimpia ja viehättävimpiä naisia, mitä
kohtalo on suonut minun tavata; äitisi — ja voin sanoa — minä itsekin
olemme pitäneet häntä tyttärenämme. Se seikka, että hänestä sinun
puolisonasi tulee oikea tyttäremme, tuottaa minulle hyvin paljon iloa.
Onnenne tehdään kai täydelliseksi ilman enempää viivyttelyä?»