»Niin, hän on tullut takaisin luoksemme», selitti kreivitär, vaipuen
istumaan.
»Mistä?» kysyi puoliso.
»En tiedä. Enkä haluakaan tietää. Häneltä ei pidä udella mitään. Loordi
Grayford hänet toi. Olen aina pitänyt Charlie Grayfordista.»
»Niin sinun pitääkin, pelkästä säälistäkin», huomautti kreivi
tuikeasti, »sillä poikasi on saattanut hänet tuhon partaalle.»
Silloin kreivitär tulistui. »Sillä tavoin ei saa puhua», hän kivahti.
»Et suinkaan halua, että hän lähtee taaskin? Ei saa hiiskua sanaakaan,
jollet halua ajaa häntä pois. Hän on ollut sairaana.»
»Se ei minua ihmetytä», virkkoi kreivi yhä vieläkin hiukan äreästi;
»jos mies elää sellaista elämää kuin hän on elänyt, niin hänen on
mahdotonta säilyä terveenä siveellisesti ja ruumiillisesti.»
»Mutta se kaikki on sivuutettu», huudahti kreivitär luottavasti. »Minä
tunnen, että se kaikki on ohitse. Jollet sinä vaivaa häntä, niin hän
jää tänne, ja kaikki käy hyvin...»
»Oi, en minä tahdo vaivata hänen keisarillista korkeuttaan», ivaili
Leycesterin isä naurahtaen; »niin kai sinä haluat minun puhuvan. Entä
tyttö — mitä hänestä kuuluu?»
»En tiedä», vastasi kreivitär niin välinpitämättömästi kuin vain äiti
voi olla kaikkien muiden paitsi poikansa kohtalosta. »Hän kuuluu
menneisyyteen myöskin. Siitä olen varma. Kuinka iloinen olenkaan siitä,
että Lenore on täällä.»
»Ah», tokaisi kreivi, joka osasi olla pureva, kun halusi. »Hänet
siis aiotaan uhrata kiitosuhriksi tuhlaajapojan palattua, niinkö?
Lenore-parka, minun käy melkein sääliksi häntä! Hän on liian hyvä
pojalle.»
»Etkö häpeä!» huudahti hänen puolisonsa punehtuen. »Ei kukaan ole liian
hyvä hänelle. Ja hän — Lenore ei pidä sitä uhrauksena.»
»Ei, luullakseni ei», myönsi kreivi, hypistellen kravattinauhaansa. »On
hyvä, kun mies on syntyessään saanut hauskat kasvot ja huiman luonteen,
koska silloin kaikki naiset hänestä pitävät ja parhaat ja ihanimmat
heistä katsovat onnekseen saada uhrautua hänelle. Lenore raukka! No
niin, minä olen kohtelias hänen korkeudelleen, siitä huolimatta että
hän on tuhlannut pienen omaisuuden kahdessa kuukaudessa ja kieltäytynyt
kunnioittamasta kotiani läsnäolollaan. Kas niin», hän lisäsi, taputtaen
puolisoaan poskelle ja hymyillen, »älä ole huolissasi! Me tapamme
juotetun vasikan ja juhlimme — kunnes hän uudelleen poistuu.»
Kreivitär rauhoittui ja meni alakertaan, missä hän tapasi Leycesterin
ja Charlien istumassa takkatulen ääressä. Vaikka Wyndwardit olivat
vuokranneet rakennuksen vain kuukaudeksi, oli kaikilla ovilla verhot ja
tuli uunissa kaikissa asuinhuoneissa sekä kreivin kamareissa.
Kreivitär ojensi kätensä loordi Grayfordille. »On hyvin hauska tavata
teitä, Charlie», hän virkkoi hymyillen herttaisesti. »Saatte antaa
minulle suukon, jos tahdotte.»
Charlie punastui ja suuteli valkeata otsaa, tietäen että kreivitär
tahtoi siten kiittää häntä, koska hän oli tuonut pojan kotiin.
»Mutta meidän on mentävä takaisin heti», huomautti hän naurahtaen.
»Emmehän voi tulla seuraanne näissä tamineissa.» Puhuessaan hän
silmäili ratsastuspukuaan murheellisen näköisenä.
»Saatte tulla vaikka työpuserossa, jos haluatte», selitti kreivitär.
»Mutta se ei ole tarpeellista. Annoin tuoda tänne Leycesterin tavarat,
ja — ettehän kai ensimmäistä kertaa lainaa toistenne vaatteita.»
»Emme totisesti!» vastasi Charlie nauraen. »Menen pukeutumaan. Missä
Ley on?»
Leycester oli hiljaa poistunut huoneesta ja istui parhaillaan Lilianin
vieressä, pidellen hänen kättään omassaan, tytön nojatessa päätään
hänen rintaansa vasten.
»Olet tullut takaisin luoksemme?» virkkoi Lilian, hyväillen hänen
kättään. »Odottaminen oli pitkä ja raskas! Ethän enää lähde pois?»
Leycester empi hetkisen, katsoi sitten sisartaan silmiin ja sanoi
hiljaa: »En, Lil, en lähde enää.»
Neito suuteli häntä ja kuiskasi levottomana: »Entä — entä — Stella,
Ley?»
Leycesterin kasvot värähtivät tuskaisesti. »Se on kaikki mennyttä»,
murahti hän, nousten seisaalleen. »Päivälliskello soi.»
»Tule luokseni myöhemmällä, Ley!» pyysi Lilian päästäessään hänet
menemään, ja hän lupasi tulla.
Hälinää ei saanut olla, mutta oli huomattavaa, että ruokalistassa oli
useita Leycesterin mieliruokia ja erikoista intialaista curryä loordi
Grayfordin varalle.
Leycester laskeutui yläkerrasta ruokasaliin kymmenen minuuttia
myöhästyneenä, ja isän ja pojan välinen tervehdys oli luonteenomainen
näille molemmille miehille. Kreivi ojensi kapean, valkean kätensä ja
hymyili vakavasti. »Kuinka voit, Leycester», hän kysyi. »Haluatko
Lafittea vai Chateau Margauxia? On kaunis ilma vuodenaikaan katsoen.»
Leycester vastasi tyynesti: »Toivottavasti voit hyvin, sir. Margauxia,
vai mitä arvelet, Charles? Niin, sää on ollut koko lailla hyvä.»
Siinä oli kaikki. Hän meni paikalleen ja istuutui levollisesti,
ikäänkuin olisi nauttinut ateriansa yhdessä toisten kanssa monia
kuukausia yhteen menoon.
Kreivi ei voinut olla tuntematta sääliä silmäillessään pöydän toisella
puolella istuvan poikansa kauniita kasvoja ja nähdessään, kuinka
väsyneeltä ja riutuneelta hän näytti. Hän kumartui liemilautasensa
ylitse ja huokasi.
Leycester vilkaisi äkkiä ympäri pöydän, kysäisten sitten äidiltään:
»Missä Lenore on?»
Kreivitär epäröi hetkisen, ennenkuin vastasi: »Hänen päätään pakotti
pahanlaisesti, ja hän käski minun pyytää anteeksi poissaoloaan.»