Lilian tarttui hänen käteensä; se oli kuuma ja kuumeinen. »Stella, sinä
et saa olla vihainen minulle. Minä — minä olen kuullut —»
Stella katsahti häneen, ja hänen huulensa vapisivat.
»Olet tavannut hänet — hän on kertonut sinulle», kuiskasi hän.
Lilian taivutti päätään. »Niin, ystäväni, olen tavannut hänet. Oi,
Stella, jos olisit nähnyt hänet sellaisena kuin minä näin! Jos olisit
kuullut hänen sanansa! Hänen äänensä —»
Stella kohotti kättään. »Älä! Sääli minua!» hän virkkoi käheästi.
»Mutta miksi — miksi piti niin käydä?» mumisi Lilian, puristaen hänen
kättään. »Näetkö, Stella, sinä et aavista, kuinka hän sinua rakastaa!
Ei ikinä ole kenenkään rakkaus ollut niin syvää, niin puhdasta, niin
vilpitöntä kuin hänen!»
Heikko puna lehahti Stellan kalpeille kasvoille. »Minä tiedän»,
huohotti hän terävästi, melkein rajusti. »Oletko tullut kertomaan sitä
minulle? Maksoiko se vaivan? Luuletko, etten itse tiedä, mitä olen
menettänyt?»
»Olen tullut kuullakseni omasta suustasi, Stella, miksi on näin käynyt.
Ole malttavainen minua kohtaan, ystävä rakas! Muista, että rakastan
häntä enemmän kuin kukaan muu paitsi sinä! Olen rakastanut häntä koko
elämäni ajan, ja sydämeni on pakahtumaisillaan nähdessäni, kuinka
onneton hän on. Olen tullut sanomaan sinulle sen — rukoilemaan hänen
puolestaan — rukoilemaan sinun kanssasi sinun puolestasi! Älä sulje
korviasi minulta, älä anna sydämesi olla kylmä minulle! Stella, sinä
särjet hänen sydämensä.»
Stella käännähti häneen päin kuten ahdistettu eläin, joka hädissään
ryhtyy puolustautumaan. »Enkö minä sitä tiedä? Eikö juuri se tieto ole
vähällä pakahduttaa sydäntäni?» hän vastasi kiivaasti. »Luuletko, että
suren ainoastaan itseni tähden? Pidätkö minua niin alhaisena, niin
itsekkäänä? Usko minua, Lilian, jos — jos eromme olisi koitunut hänen
onnekseen, niin minä olisin kestänyt sen hymyhuulin. Jos voisit tulla
sanomaan minulle: ’Hän unohtaa sinut ja rakkautensa vuoden kuluessa’,
niin olisit minulle tervetullut lohdutuksen ja toivon tuoja. Kuinka
voisin ajatella yksin itseäni, minä, mitätön tyttöriepu, jonka hän
alentui tekemään autuaaksi rakkaudellaan! Minussa ei ole mitään! Ei
mitään muuta kuin mitä olen hänen rakkaudestaan saanut. Jos olisin
voinut hengelläni lunastaa hänelle onnen, niin olisin sen antanut.
Lilian, sinä et tunne minua —»
Hänen kiihkeä tunnepurkauksensa herätti pelokasta kunnioitusta toisessa
heikossa ja vapisevassa tytössä. »Kuinka suuresti sinä rakastatkaan
häntä!» kuiskasi Lilian.
Stella katsoi häntä hymyillen. »Minä rakastan häntä», hän lausui
hitaasti. »En sano sitä koskaan enää, en koskaan! Sanon sen sinulle,
että tietäisit, kuinka syvä ja laaja kuilu on välillämme — niin laaja,
ettei sen ylitse ikinä voida rakentaa siltaa.»
»Ei, ei; niin et saa sanoa.»
Stella naurahti katkerasti. »Luulen arvaavani, minkä vuoksi
olet tullut, Lilian. Sinä arvelet, että tämä on vain tavallinen
rakastuneiden riita, joka voidaan sovittaa yhdellä sanalla. Riita!
Kuinka vähän sinä tunnet meitä kumpaakaan! Meidän kesken ei
minkäänlaista riitaa olisi voinut syntyä — ei kukaan voi riidellä
itsensä kanssa. En milloinkaan voi kellekään ilmaista, mikä meidät
on erottanut; mutta tämän mainitsen sinulle, että käsittäisit kuinka
toivottomaan tehtävään olet ryhtynyt. Jos — jos minä taipuisin, jos
sanoisin hänelle: ’Tule takaisin, olen sinun, ota minut’, niin sinä,
_sinä_, joka pyydät sitä niin hartaasti, että sydäntäni kirvelee, sinä
olisit vastaisuudessa kun myrsky puhkeaa ja suostumukseni hinta olisi
maksettava, ensimmäinen sanomassa, että minä menettelin heikosti ja
itsekkäästi. Sinä olisit ensimmäinen, koska olet nainen ja tiedät, että
naisen velvollisuus on uhrautua niiden hyväksi, joita hän rakastaa!
Olenko puhunut selvästi?»
Lilian katsahti häneen, ja hänen kasvonsa kalpenivat. »Onko — onko se
totta?»
»Se on niin totta, että jos kertoisin sinulle eromme syyn, niin
poistuisit luotani virkkamatta sanaakaan. Ei! Sinä rukoilisit, että
pysyisin yhtä lujana ja taipumattomana kuin olen!»
Stellan sanat ja äänensävy olivat niin pohjattoman toivottomia, että ne
pakostakin saivat helläsydämisen Lilianin uskomaan. »Oi, Stella, rakas,
rakas ystävä», nyyhkytti hän.
Stella katseli häntä hetkisen ja kumartui sitten suutelemaan häntä.
»Älä itke!» hän kuiskasi ainoankaan kyynelen kohoamatta hänen
silmiinsä. »Minä en osaa itkeä; tuntuu siltä kuin en enää koskaan
vuodattaisi kyyneliä! Mene nyt, mene!» lisäsi hän, kietoen käsivartensa
vapisevan tytön ympärille.
»Stella-parkani!» sopersi Lilian, nousten seisomaan. »Hän — hän sanoi
sinua yleväksi; nyt tiedän, mitä hän tarkoitti! Luulen ymmärtäväni — en
ole varma vieläkään; mutta uskon ja — ja, niin sanon sen — tunnen, että
sinä olet oikeassa. Mutta voi poika-raukkaani! Lausu minulle yksi sana
hänen lohdutuksekseen — yksi sana!»
Stella katsoi häntä silmiin; he olivat saapuneet portille, ja vaunut
olivat näkyvissä. »En voi lähettää mukanasi mitään sanaa», kuiskasi
Stella tuskin kuuluvasti. »En mitään muuta kuin sen, ettei hän voi
tehdä mitään pelastaakseen meidät, että hänen ponnistuksensa vain
pahentavat surkeata tilaani ja että rukoilen, ettemme enää koskaan
kohtaisi toisiamme.»
Lilian puristi hänen kättään viimeiseen asti, vielä vaunuihin
astuttuaankin. Ja viimeiseen saakka pysyivät Stellan tummat, surulliset
silmät kyynelettöminä.
Muutamia minuutteja myöhemmin seisoi Lilian Leycesterin huoneen
kynnyksellä. Hän oli naputtanut kahdesti, tuskin uskaltaen virkkaa
mitään; mutta vihdoin hän lausui veljensä nimen, ja Leycester aukaisi
oven. »Lilian!» huudahti hän, sulkien sisarensa syliinsä.
»Oi, rakas veli-rukkani», sopersi Lilian katsoen häntä silmiin. Hänen
murheelliset silmänsä huokuivat rakkautta ja kiintymystä.
Leycester säpsähti, vetäen hänet valoisaan kohtaan. »Mitä tämä on?
Missä olet ollut?» hän kysyi, heikko toiveikas värähdys äänessään.
»Minä olen tavannut hänet!» kuiskasi neito. »Oi, Ley, Ley, pelkään,
ettei ole vähääkään toivoa.»
Veli puristi lujemmin hänen käsivarttaan. »Ei vähääkään toivoa!» hän
kertasi masentuneena.
Lilian pudisti päätään. »En ihmettele, että rakastat häntä, Ley! Hän
on kaiken kauniin ja ylevän esikuva; ja koska hän on sellainen, täytyy
sinun oppia kestämään se, Ley!» Leycester naurahti katkerasti. »Sinun
täytyy kestää se, Ley, kuten hänkin sen kestää —»
»Sano, mistä se johtuu», keskeytti veli käheästi. »Anna minulle jotakin
kouraantuntuvaa, jota vastaan voin ponnistella, ja — niin, puhu sitten
kestämisestä!»
»En voi — hän ei voi», vastasi Lilian vakavasti ja juhlallisesti. »Ei
edes minullekaan kahden kesken hän voinut ilmaista sitä. Ley! Kohtalo
on teitä vastaan. Toivo on turha, minä tunnen sen, minä, joka en
uskonut sitä, vaikka sinäkin niin väitit! Toivo on aivan turha, Ley!»
Leycester antoi hänen vaipua tuolille ja jäi seisomaan hänen
vierelleen; nuorukaisen kasvoilla oli ilme, jota oli vaikea katsella.
»Aivan turhako?» hän murahti. »Sinä olet vedonnut häneen. On vielä
toinenkin henkilö, johon voi vedota; minä etsin hänet käsiini.»
Lilian katsahti ylöspäin; hänen ilmeestään ei kuvastunut pelästymistä,
vaan juhlallista vakaumusta. »Älä tee sitä», kielsi hän, »jollet tahdo
lisätä hänen suruaan! Niin, Ley, jos tähtäät iskun mieheen, niin iskun
täytyy sattua Stellaan.»
»Sanoiko hän sinulle niin?»
»Kyllä, sekä sanoin että katsein. »Ei, Ley, ei ole toivoa. Et voi
päästä käsiksi mieheen muuten kuin Stellan välityksellä; ja sen
sinä säästät häneltä. ’Sano hänelle’, pyysi hän minua, ’että hänen
ponnistuksensa pahentavat vaikeaa tilaani. Sano hänelle, että rukoilen,
ettemme koskaan enää kohtaisi toisiamme’.» Lilian vaikeni hetkeksi.
»Ley, en tiedä tästä asiasta sen enempää kuin sinäkään. Mutta sen
tiedän, että hän on oikeassa.»
Leycester seisoi katsellen Liliania; hänen kasvolihaksensa
nytkähtelivät; vihdoin hän puhkesi puhumaan. »Olet hyvä tyttö, Lil.
Nyt sinun on mentävä; et sinäkään voi auttaa minua sitä kestämään.
’Rukoilen, ettemme enää koskaan kohtaisi toisiamme.’ Ja tämän olisi
pitänyt olla vihkimispäivämme!»