— Oi, rakkaani, rakkaani!
Stella seisoi kädet ojennettuina valkeaseinäistä kartanoa kohti; kuu
valoi hohdettaan vainioille ja joelle; hiljaisuuden keskeytti vain
ruisrääkän ääni. Tuskan ja surun, kiihkeän kaipauksen ja murheen
painamana hän ei saanut puserretuksi huuliltaan muuta kuin nämä
sanat. Hänen takanaan oli talossa kaikki rauhallista. Kiihtymyksen
raukaisemana oli Frank mennyt huoneeseensa. Herra Etheredge istui
piippua poltellen, uneksien ja ajatellen pikku tyttönsä kihlautumista.
Jasper oli poistunut; hän oli liian viisas pitkittääkseen jännitystä,
jonka hän tiesi Stellaa painavan. Ja Stella oli hiipinyt pieneen
puutarhaan, nojaten nyt pieneen porttiin, katsellen upeata kartanoa;
siellä kenties oli tällä hetkellä myöskin Leycester, joka vielä
muutamia tunteja sitten oli ollut hänen omansa. Hiljaisena puhkesi
hänen huuliltaan voihkaus:
— Oi, rakkaani, rakkaani!
Ikäänkuin vastauksena hänen valitukseensa huudahti heikko, tunteesta
vavahteleva ääni: »Stella.» Neito säpsähti, kääntyi ääntä kohti ja
näki kuutamossa lady Lilianin, joka nojautui kamarineitonsa käsivarteen.
He seisoivat hetkisen, katsellen toisiaan ääneti. Sitten meni Stella
lähemmäksi. Lady Lilian ojensi kätensä, ja Stella tarttui hänen
käsivarteensa.
»Odota minua raitilla, Jeanette!» käski lady Lilian. »Sinä kai olet
tukenani, Stella», hän lisäsi vienosti.
Stella saattoi hänet penkille, jolle molemmat istuutuivat hiljaa,
Stella silmät maahan luotuina, Lilian tarkastellen toisen kalpeita,
viehättäviä kasvoja, jotka näyttivät vieläkin kauniimmilta kuin
silloin, kun hän oli ensi kerran ne nähnyt, jolloin niillä oli hehkunut
onnen ja toivovan rakkauden puna. Hienotuntoinen tyttö tunsi pistoksen
sydämessään nähdessään ihanien silmien alla olevat tummat kuopat,
tiukkaan puristetut huulet ja kalpeat väsyneet kasvot. »Stella»,
kuiskasi hän, kiertäen kätensä Stellan ympärille.
Stella kääntyi katsomaan Liliania; hänen ilmeensä oli melkein kova, kun
hän ponnisteli hillitäkseen itsensä.
»Olet tullut tänne — näin myöhään!»
»Niin olen, Stella», vastasi Lilian, kyynelten kihotessa hänen
silmiinsä, kun hän kuuli toisen äänen suruisan, toivottoman soinnun.
»En voinut pysyä rauhallisena, ystäväni. Sinä olisit tullut minun
luokseni, Stella, jos minä — jos se olisi sattunut minulle!»