Kun ovi sulkeutui Leycesterin jälkeen, tuntui Stellasta kuin olisi
hänen sydämensä lakannut sykkimästä, kuin olisi kaikki toivo kadonnut
Leycesterin mukana ja kuin tuomio olisi peruuttamattomasti julistettu.
Kooten koko rohkeutensa hän sitten kääntyi levollisesti Jasperiin päin.
»Olette saanut tahtonne toteutetuksi», hän sanoi matalalla äänellä.
»Onko vielä jotakin? Mitä muita määräyksiä on teillä annettavana
minulle?»
Jasper hätkähti, ja väri palasi hänen kalpeihin poskiinsa.
»Tulevaisuudessa», hän vastasi, »on teidän asianne käskeä ja minun
totella».
Stella teki tuskastuneen liikkeen. »Olen teidän vallassanne; mitä minun
on nyt tehtävä? Miten voin palata kotiin? Mitä voin sanoa?»
»Olen miettinyt sitäkin», selitti mies. »Arvasin, että se tulisi
olemaan vaikeata, ja olen ryhtynyt toimenpiteisiin sen varalta. Tiedän
kyllä, että tekoni lisää suuttumustanne, mutta tarkoitukseni oli hyvä.»
»Mitä olette tehnyt?» kysyi Stella kärsimättömästi.
»Olen sähköttänyt sedällenne, että minä houkuttelin teidät ja Frankin
karkaamaan kaupunkiin ja että tuon teidät takaisin tänä iltana.
Tiesin, ettei hän sitten enää olisi huolissaan, koska kerran Frank on
mukananne. Menettelinkö väärin?»
»Ette, luulen, että se ei ollut väärin. Kaikki on samantekevää, kunhan
häneltä säästyy tuska.»
»Se tapahtuu», vastasi Jasper. »Minä teen kaiken voitavani, että sekä
hän että Frank tulisivat onnellisiksi, samoin kuin tekin.»
Stella katsahti häneen, hymyillen säälivästi, ja virkkoi: »Nyt
sallinette minun poistua.»
Jasper oli tarpeeksi älykäs ymmärtääkseen, että Stella oli saanut
kestää niin paljon kuin hänen terveytensä voi sietää, minkä vuoksi hän
kutsui Frankin sisään ja tilasi auton taivutettuaan sitä ennen Stellan
nauttimaan hieman viiniä ja ruokaa.
He saapuivat asemalle parhaiksi ehtiäkseen Wyndwardiin lähtevään
junaan. Stella painautui nurkkaan ja vaipui aatoksiinsa. Se oli
surkea matka; he lausuivat tuskin sanaakaan. Stella oli liian onneton
keskustellakseen, ja Frank, jolle Jasper oli suonut vain hyvin niukat
selitykset, oli liian kiihtynyt antautuakseen turhanpäiväiseen
jaaritteluun vihaamansa ja epäilemänsä miehen kanssa.
Junan saavuttua Wyndwardin asemalle auttoi Jasper Stellan vaunusta,
ja yhdessä he kävelivät vainioiden halki. Kun he pääsivät kartanon
näkyviin, joka hohti valkoisena ilta-auringon valossa, katsahti Stella
sinnepäin, ja hänestä tuntui kuin olisi kylmä käsi kouristanut hänen
sydäntään. Näytti siltä kuin Jasper olisi arvannut, mitä Stellan
mielessä liikkui, sillä hän otti neidon päivänvarjon ja levitti sen.
»Aurinko paistaa vielä kuumasti», hän sanoi, pitäen varjoa niin, että
se verhosi kartanon hänen näkyvistään.
Kun Jasper avasi taiteilijan asunnon porttia, väreili hymy hänen
huulillaan. »Valmistautukaa kuulemaan nuhteita!» hän huudahti keveästi.
»Teidän pitää vierittää koko syy minun niskoilleni.»
Mutta nuhteita ei tullut. Herra Etheredge, joka istui nojatuolissaan
katseli heitä hieman hämmästyneenä ja huolestuneena.
»Stella», hän kysyi, »missä olet ollut? Olemme olleet hyvin levottomia.
Kuinka kalpealta ja nääntyneeltä sinä näytät!»
»Se on kaikki minun syytäni, rakas herra Etheredge», ehätti Jasper
selittämään, melkein astuen Stellan eteen peittääkseen häntä.
»Kohdistakaa moitteenne minuun. Minun olisi pitänyt olla järkevämpi,
myönnän; mutta minä kohtasin nämä nuoret heidän ollessaan aamukävelyllä
ja houkuttelin heidät pistäytymään Lontoossa. Se tapahtui hetken
innostuksessa. Teidän täytyy antaa meille anteeksi!»
Herra Etheredge katsoi vuoroin kutakin heistä, taputtaen Stellaa
käsivarteen. »Teidän pitää pyytää anteeksi rouva Penfoldilta», vastasi
hän hymyillen. »Olemme molemmat olleet hyvin huolissamme. Se oli niin
kovin vastoin Stellan tapoja.»
»Toivoakseni voin lepyttää rouva Penfoldin», sanoi Jasper. »Tarvitsen
hänen puoltolausettaan. Tiedän, että hänellä on jonkun verran
vaikutusvaltaa teihin, sir, ja minun on rukoiltava teiltä anteeksiantoa
useammastakin kuin yhdestä asiasta. Olen rohjennut pyytää Stellaa
vaimokseni, ja hän on suostunut.»
»Onko se niin, rakas?» tiedusti vanhus.
Stella painoi päänsä alas, mutta ei virkkanut mitään.
»Tämä — tämä on minusta niin yllättävää!» jatkoi herra Etheredge
hiljaa. »Mutta jos asia on niin, jos rakastat häntä, tyttöseni, niin
minä en tahdo sanoa: ei. Taivas siunatkoon sinua, Stella!» Niin sanoen
hän laski kätensä tytön pään päälle. Kaikki olivat hetkisen vaiti.
Sitten vanhus ojensi toisen kätensä Jasperille ja jatkoi: »Olet
onnellinen mies. Toivon ja uskon, että teet hänet onnelliseksi!»
Jasperin pienet silmät välähtivät, ja hän huudahti: »Siitä annan
henkeni pantiksi.»