Leycester asteli portaita alas epävarmoin askelin kuin juopunut ja
päästyään ulkoilmaan jäi tuijottelemaan ympärilleen kuin huumaantunut,
kuten hän todella olikin. Kävellessään sitten eteenpäin valtakadun
ihmisvilinässä hän tajusi menettäneensä Stellan. Suunnasta välittämättä
hän jatkoi kulkuaan, kunnes huomasi olevansa Pall Mallissa. Hän meni
erääseen kerhoon, jonka jäsen hän oli, ja astui tupakkasalonkiin.
Sytytettyään sikaarin hän vaipui aatoksiinsa. Hieman rauhoituttuaan
hän käsitti, että Stellan näennäisellä sydämettömyydellä oli joku
syy. Hän tiesi, ettei tyttö rakastanut Jasperia. Leycester viipyi
kerhossa useita tunteja, koettaen keksiä arvoituksen ratkaisua, mutta
onnistumatta. Hänestä tuntui, että iskun kestäminen olisi ollut
helpompaa, jos Stellan olisi riistänyt häneltä joku toinen mies, jota
hän olisi voinut pitää vertaisenaan — esimerkiksi Charlie Grayford.
Vihdoin hän, tupakkahuoneen tarjoilijan riemuksi, nousi paikaltaan ja
kiiruhti pois. Viimeisten minuuttien aikana hän oli tehnyt päätöksiä
vastaisesta toiminnastaan. Englantiin hän ei voisi jäädä; hän menisi
ulkomaille ja koettaisi unohtaa. Se sana hymyilytti häntä. Ikäänkuin
hän voisi ikinä unohtaa kauniita kasvoja, jotka olivat levänneet hänen
rinnallaan, ihania silmiä, joista oli säihkynyt hänelle rakkaudenhehku,
suloista tytönääntä, joka oli kuiskannut neitseellisen tunnustuksensa
hänen korvaansa.
Hän kutsui ajurin ja käski hänen ajaa Waterloohon. Noustuaan
Wyndwardiin lähtevään junaan hän heittäytyi erääseen vaununnurkkaan ja
antautui katkeran epätoivon valtaan.
Päivällinen oli juuri päättynyt, kun hänen solakka vartalonsa ilmestyi
pengermälle. Naiset seisoskelivat seurustelusalin kuistikolla,
päivää paistattaen. Hieman syrjässä muista seisoi Lenore. Hän
nojasi rautapylvääseen, ja hänen helmikirjauksinen, kermanvärinen
silkkipukunsa piirtyi somasti lehvä- ja kukkastaustaa vasten. Hänen
ilmeensä oli herttaisen huoleton, kädet viehkeässä lepoasennossa,
huulilla leppeä hymy, katse suloisen haaveileva. Koko hänen olentonsa
huokui sopusointua koko maailman kanssa, mikä oli jyrkkänä vastakohtana
kreivittären viehättävillä kasvoilla näkyvälle huolestuneelle ilmeelle.
Puhellessaan hilpeästi vieraittensa kanssa loi levoton äiti vähän
väliä hajamielisen näköisenä katseensa lakealle tienoolle, ja kerran,
kun tieltä kuului ajoneuvojen kolinaa, hän säpsähti. Mutta ajoneuvot
olivat vain erään vieraan, ja huokaisten ryhtyi kreivitär jälleen
emännäntehtäviinsä. Lenore seisoi pää takakenossa, tarkkaillen häntä
veltto hymy huulillaan. Myöskin hän kärsi, mutta hän tiesi, mitä
pelkäsi ja mitä toivoi. Äiti sensijaan ei tietänyt mitään, vaan pelkäsi
kaikkea.
Pian lady Wyndward joutui Lenoren äänen kuuluville.
»Näytät tänä iltana rasittuneelta», sanoi viimeksimainittu.
Kreivitär hymyili väsyneesti. »Päätäni pakottaa hieman», hän vastasi,
katsahtaen sitten toisen viehkeän huolettomiin kasvoihin. »Sinä olet
varsin pirteän näköinen, Lenore!»
Lady Lenore naurahti. »Niinkö arvelet? Entäpä jos minunkin pääni olisi
kipeä?»
»Minun sairauteni olisi sittenkin pahempi», selitti kreivitär
huokaisten, »sillä sydäntänikin särkee».
»Kerro minulle kaikki!» kuiskasi Lenore, tarttuen vanhempaa naista
käsivarresta.
»En voi. Tuskin tiedän itsekään. Hapuilen pimeässä, mutta aavistan,
että jotakin on tapahtunut tai on tapahtumaisillaan. Leycester lähti
eilen äkkiä, ja hän huolestuttaa minua; en tiedä, milloin hän palaa.»
»Minä luulen, että hän palaa tänä iltana», mutisi Lenore pehmeästi,
huulillaan hymy, joka oli liian säyseä vaikuttaakseen itseluottavalta
tai kerskailevalta.
Kreivitär katsahti häneen herttaisesti. »Olet omituinen tyttö, Lenore.
Mistä sinä sitä päättelet?»
Lenore kiersi rannerengastaan. »Minusta tuntuu kuin joku ääni
kuiskaisi minulle, että hän tulee. Katsoppa!» Niin sanoen hän tuskin
huomattavasti liikautti kättään pengermää kohti. Siellä asteli
Leycester hitaasti leveitä kiviportaita ylöspäin.
Lady Wyndward aikoi lähteä häntä vastaan, mutta Lenore puristi hänen
käsivarttaan. »Parempi on antaa hänen olla», kuiskasi hän tuskin
kuuluvasti. »Ainakin toistaiseksi. Antakaa hänen olla yksin. Jotakin
on tapahtunut, kuten otaksuit. Minulla on hyvin tarkat silmät, kuten
tiedät, ja näen hänen kasvonsa. Antakaa hänen olla yksin; se on hyvä
neuvo.»
Vaistomaisesti lady Wyndward tunsi, että asianlaita oli niin,
nähdessään poikansa riutuneet kasvot. Ja ettei hän joutuisi kiusaukseen
toimia neuvosta välittämättä, hän kääntyi toisaalle ja meni
sisähuoneisiin.
Leycester saapui pengermän poikki, katsahti ylös ja näki naiset,
mutta meni edelleen kohotettuaan vain hattuaan. Jouduttuaan sille
kohdalle, missä valkopukuinen neito nojaili pylvästä vasten, hän epäröi
silmänräpäyksen. Mutta Lenoren heikosti hymyilevien kasvojen ilme ei
ollut kutsuva, ja Leycester nosti taaskin hattuaan, jatkaen matkaansa.
Mutta melkein tietämättään hän oli pannut merkille, kuinka suloiselta
ja viehättävältä Lenore näytti. Raskain askelin hän meni eteissalin
läpi, kiipesi portaita ylös, astui omaan huoneeseensa ja kutsui
kamaripalvelijansa.
»Laita kylpy kuntoon, Oliver», hän käski, »ja sullo matkalaukku
valmiiksi! Lähdemme tänä iltana.»
Leycester nousi seisomaan ja asteli edestakaisin. Vaikka Stella
ei ollut kertaakaan ollut hänen huoneissaan, tuntui kaikki siellä
muistuttavan hänestä. Maalaustelineellä oli tuhrittu Venus, jonka
hän oli pilannut ensimmäisenä iltana nähtyään tytön. Pöydällä oli
etruskilaisessa kristallimaljakossa villejä kukkia, jotka Stella
oli poiminut ja joita hän oli painanut huulilleen. Hän viskasi ne
ulos ikkunasta. Äkkiä värähti ilma juhlallisen soiton sävelistä.
Leycester hätkähti. Hän oli unohtanut Lilianin melkein tyyten. Hänen
suuri surunsa oli melkein haihduttanut sisaren hänen mielestään. Hän
laski maljakon pöydälle ja meni Lilianin ovelle; sisar tunsi hänen
koputuksensa ja käski hänen astua sisään, jatkaen soittoaan. Mutta
kun Leycester tuli hänen näkyviinsä, häipyi hänen kasvoiltaan niille
levinnyt tervehdyshymyily.
»Ley», hätäili hän, tarkastaen veljensä kalpeita, riutuneita kasvoja ja
silmiä ympäröiviä mustia renkaita, »mitä on tapahtunut? Mikä sinun on?»
Leycester vaipui matalalle tuolille hänen jalkojensa juureen ja
viittasi pianoon päin. »Soita vielä!» hän pyysi.
Lilian säpsähti kuullessaan hänen käheän, sortuneen äänensä, mutta
kääntyi, alkaen soittaa vienosti. Äkkiä hän pikemminkin aavisti kuin
näki, että Leycester painoi kädet kasvoilleen. Silloin hän lakkasi
soittamasta, kumartui veljen puoleen ja kuiskasi: »Kerro minulle
kaikki, Ley!»
Leycester nosti päätään; hänen kasvoillaan oli katkera ilme, joka
vihloi Lilianin sydäntä. »Se on pian kerrottu, Lil», sanoi hän hiljaa;
»se on vain vanha, ikivanha tarina! Minä rakastin — ja minut petettiin.
Panin koko onneni, koko sielunrauhani yhden vedon varaan — ja menetin.
Isku sattui minuun hyvin pahasti, ja luonnollisesti se kirvelee jonkun
aikaa.»
»Ley!» torui Lilian lempeästi. »Sinä et saa puhua tuolla tavoin
_minulle_! Puhu avoimesti, sydämestäsi!»
»Sitä ei minulla enää ole, Lil. Siinä, missä sydämeni ennen oli, on
vain pakottava tyhjä sija. Menetin sen viikkoja sitten — vai onko
siitä kuukausia tai vuosia? — nyt en osaa sitä sanoa! Ja hän, jolle
sen annoin, jota pidin puhtauden enkelinä, viattomana kyyhkynä, on
heittänyt sen likaan ja polkenut sen jalkoihinsa.»
»Ley, Ley, sinä raatelet minua! Kenestä puhut?»
»Kenestä muusta puhuisin kuin siitä ainoasta naisesta, joka koko
maailmassa on minua varten?»
»Lenorestako?» kuiskasi Lilian epäillen.
»Lenoresta! Ei, sillä tavoin hän ei lausunut nimeään. Minä puhun Stella
Etheredgestä; häntä minä ajattelen.»
Lilianin käsi vapisi, mutta hän ei vetänyt sitä pois. »Stellasta! Oi,
Ley! Kerro minulle kaikki, rakas!»
»On niin vähä kerrottavaa», vastasi Leycester väsyneesti. »En voi
kertoa sinulla kaikkea. Riittäköön se, että tänä iltana toivoin voivani
nimittää häntä vaimokseni; mutta sensijaan — niin, näethän, että istun
täällä!»
»Vaimoksesi?» mutisi Lilian. »Stella Etheredge vaimoksesi! Oliko se
—”oliko se viisasta, Ley?»
»Viisasta! Mitäpä minä välitän viisaudesta?» kivahti Leycester.
»Rakastin häntä — rakastin häntä kiihkeästi, mielipuolisesti, joten en
ikinä rakasta ketään toista naista! Taivas minua armahtakoon, rakastan
häntä vieläkin! Ymmärrätkö? Se on pahinta. Tiedän, yhtä varmasti kuin
olen tässä, että elämäni on mennyttä. Se on murtunut, kuten karille
ajautunut laiva, ja se on lopussa!»
Hetkisen vallitsi hiljaisuus; sitten alkoi Lilian puhua, ja naisena hän
ajatteli naisten tapaan.
»Entä hän, Ley? Kuinka hänen laitansa on?»
»Hänellä ei ole mitään hätää. Naiset ovat kaikki sellaisia — kaikki
paitsi yksi.» Puhuessaan hän taputti hyväillen sisarensa käsivartta.
»Ja sittenkin — ja sittenkin», mutisi Lilian huolestuneena ja
suruissaan, »kun nyt ajattelen taaksepäin, niin olen varma, että hän
rakasti sinua, Ley! Muistan hänen kasvonsa, hänen katseensa, muistan,
kuinka hän lausui nimesi. Oi, Ley, hän rakasti sinua!»
»Hän rakasti — kenties. Nyt hän rakastaa minua niin, että sinä päivänä,
jolloin meidät olisi pitänyt vihkiä, hän salli toisen miehen astua
väliimme vaatimaan häntä omakseen.»
»Toisen miehen! Minkä miehen, Ley?»
»Erään Jasper Adelstonen, lakimiehen, jonka nimittäminen gentlemanniksi
olisi suurenmoista imartelua! Ajattele sitä, Lil! Kuvittele! Olin
odottamassa morsiameni saapumista, mutta sensijasta noudettiin minut
tapaamaan häntä tämän miehen asunnossa. Siellä minulle ilmoitettiin,
että meidän välillämme on kaikki lopussa, ja että hän on herra Jasper
Adelstonen tuleva puoliso.»
»Entä syy — aihe?»
»Mitään syytä ei ole!» huudahti veli, nousten pystyyn ja alkaen astella
edestakaisin. »Minulle ei suvaittu ilmaista mitään syytä. Pelkkien
tosiseikkojen katsottiin riittävän minulle.»
Lilian oli vaiti hetkisen; sitten puhkesi hänen huuliltaan äännähdys:
»Tyttö-parka!»
»Älä tuhlaa sääliäsi, Lil! Omin huulin hän selitti, että hän teki sen
omasta vapaasta tahdostaan.»
»Tuon miehen seisoessa hänen vierellään?»
Leycester hätkähti, mutta pudisti sitten päätään. »Oivallan, mitä
tarkoitat», hän virkkoi käheästi. »Mutta etkö käsitä, että juuri se on
pahinta? Hän on miehen vallassa; heillä on joku yhteinen salaisuus.
Voinko mennä avioliittoon naisen kanssa, joka on niin täydelleen toisen
miehen vallassa, että hänen on pakko rikkoa minulle antamansa sana,
pettää minut? Ei, jätin heidät toistensa seuraan. Ja nyt olen tullut
sanomaan sinulle jäähyväiset.»
»Jäähyväiset. Aiotko lähteä — minne?»
»Minne?» kertasi Leycester naurahtaen vihlovasti. »En tiedä sitä enkä
välitä siitä. Hyvästi, Lil!»
»Oi, mitä voin tehdä hyväksesi?» mutisi lady Lilian. »Sinä, rakas!» Hän
pidätti Leycesteriä mahdollisimman kauan ja painoi hänen mentyään kädet
kasvoilleen ja puhkesi itkuun. Mutta äkkiä hän oikaisihe ja kosketti
vieressään olevaa kelloa. — Valituksesta ei koidu Leylle mitään hyvää,
— hän mietti, — minun on tehtävä jotakin muuta. Oi, jospa voisin olla
yhtä terve ja reipas kuin muutkin tytöt, vaikka vain yhden tunnin,
yhden lyhyen tunnin! Mutta minä tahdon, minun täytyy tehdä jotakin! En
voi nähdä hänen kärsivän ja pysyvän toimettomana!
Kamarineito, joka oli ollut hänen palveluksessaan jo hänen
lapsuudestaan asti ja tunsi hänen mielensä kaikki ailahdukset, astui
sisään ja riensi hänen luokseen nähdessään hänen kyynelten sumentamat
silmänsä.
»Oi, mylady, mikä teitä vaivaa? Olette itkenyt!»
»Hieman, Jeanette», vastasi lady Lilian, hymyillen kyynelten läpi.
»Loordi Trevorne on hyvin vaikeassa asemassa, ja minä tahdon auttaa
häntä.»
Pelokkaasti ja vapisten hän sitten ilmaisi suunnitelman, joka oli äkkiä
herännyt hänen mielessään. Aluksi Jeanette säikähti, mutta taipui
vihdoin ja kiiruhti suorittamaan alkuvalmistuksia täyttääkseen rakkaan
emäntänsä toiveen.