»Viisi minuuttia!» varoitti Stella, siirtäen katseensa Jasper
Adelstonesta kelloon.
»Se riittää», selitti Jasper. »Pyydän teitä kärsivällisesti
kuuntelemaan, kun kerran pienen tarinan. En mainitse nimiä — te itse
voitte ne lisätä. Sen enempää en teiltä pyydä kuin että kuuntelette
minua loppuun saakka. Tarina koskee isää ja poikaa.»
Stella ei liikahtanut; hän luuli Jasperin tarkoittavan kreiviä ja
Leycesteriä. Hän oli päättänyt kuunnella rauhallisesti, kunnes viisi
minuuttia olisi kulunut, ja poistua sitten virkkamatta sanaakaan.
»Isä oli huomattu taidemaalari», jatkoi mies, »hyvin lahjakas,
harvinaisen ylevämielinen, ja hänellä oli kieltämättä suuret
taipumukset. Jo nuorena saivat hänen lahjansa osakseen tunnustusta.
Hän meni avioliittoon naisen kanssa, joka oli korkeammassa asemassa
kuin hän, kaunis ja viehättävä, mutta kerrassaan arvoton hänelle. Kuten
oli voitu odottaa, oli avioliitto epäonnistunut. Vaimo, jolla ei ollut
mitään yhteistä yleväsieluisen miehensä kanssa, heittäytyi maailman
humuun ja joutui sen pyörteeseen. En halua puhua hänestä sen enempää;
hän tuotti miehelleen häpeän, niin kirpeän häpeän, että maalari luopui
kunnianhimoisista pyrkimyksistään ja vetäytyi syrjään maailmasta. Hän
hylkäsi entisen elämänsä, riistäytyi irti koko entisyydestään, jopa
siitä lapsestakin, jonka petollinen nainen oli hänelle synnyttänyt, ja
asettui asumaan syrjäiseen maakylään, unohdettuna, yksinäisenä. Poika
kasvoi isän määräämien holhoojien hoivissa; isä itse ei sietänyt nähdä
häntä. Tämä poika kävi koulua, tuli yliopistoon, hänet niin sanoakseni
työnnettiin maailman ulapalle ilman huolehtivan isän silmälläpitoa.
Huonot tulokset, jotka tavallisesti ovat tällaisen alun seurauksena,
ilmaantuivat tässäkin. Poika, joka oli jätetty omiin valtoihinsa
tai ainakin palkatun holhoojan valvontaan, heittäytyi elämään. Hän
oli soma, hentomielinen poika ja tapasi, kuten tavallista, alttiita
tovereita. Hullutteluilla, etten sanoisi paheilla, oli tavanmukainen
viehätyksensä; yksin ja hoivaamattomana poika joutui harhapoluille.
Ajattelemattomuuden hetkellä hän teki rikoksen —»
Stella, joka seisoi kalpeana ja henkeä pidätellen, kääntyi häneen päin.
»Se on valhetta!» hän huohotti.
»Hän teki rikoksen. Se tapahtui ajattelemattomuudessa, hetken
huumauksen vallassa; mutta se oli tehty, peruuttamattomasti. Tästä
rikoksesta on ankara rangaistus; hänen täytyisi viettää paras osa
elämästään vankilassa. Ajatelkaa sitä. Kaunis, hyvin kasvatettu,
hentomielinen, kenties lahjakas nuorukainen tuomittuna roiston,
rikosvangin kohtaloon! Ettekö voi kuvitella häntä työskentelemässä
kahleissa, puettuna keltaiseen pukuun, merkittynä häpeätahralla —»
Stella nojautui ovea vasten ja kätki kasvonsa. »Se on valhetta —
valhetta!» hän uikutti, mutta hän tunsi, että se oli totta.
»Tästä tuomiosta ryhtyi häntä pelastamaan eräs mies, jota te olette
ruoskinut halveksivilla sanoillanne.»
»Oletteko tehnyt sen?» kysyi Stella, kääntyen katsomaan häntä.
»Kyllä. Ilman minua hän olisi tällä hetkellä palvelemassa
rangaistustaan, loukatun lain oikeutettua tuomiota.»
Stella katsahti häntä kauhusta laajentunein silmin. »Ja hän — hän on
tietänyt sen?» hän änkytti.
»Ei. Hän ei ole sitä tietänyt; hän ei tiedä sitä nytkään.»
Stella huokaisi; sitten häntä puistatti, kun hän muisti, kuinka
Frank-poika oli loukannut ja ärsyttänyt tätä vaiteliasta, heltymätöntä
miestä, joka oli pelastanut hänet rikosvangin kohtalosta. »Hän ei ole
sitä tietänyt!» hän kuiskasi. »Antakaa hänelle anteeksi!»
»Poika ei merkitse minulle mitään», jatkoi Adelstone. »Minulla ei
ole mitään anteeksiannettavaa. Hyttysen hyökkäyksestä ei suututa;
hyönteinen pyyhkäistään pois tai annetaan sen olla, kuinka kulloinkin
sattuu. Tämä poika ei merkitse minulle mitään. Mikäli asia koskee vain
häntä, olisin voinut antaa rangaistuksen häntä kohdata. Pelastin hänet,
en hänen itsensä vuoksi, vaan erään toisen tähden.»
Stella nojautui ovea vasten. Hän alkoi tuntea verkon paulojen
vetäytyvän yhä tiukemmalle ympärilleen.
»Toisen tähden», jatkoi Jasper. »Pelastin hänet teidän tähtenne.»
»Olen hyvin kiitollinen», kuiskasi Stella.
»En tavoitellut kiitollisuuttanne; en edes halunnut, että olisitte
tietänyt minun tehneen sen. Ette te eikä hän olisi koskaan saanut
vihiäkään siitä, jollei tätä olisi tapahtunut. Se olisi mennyt kanssani
hautaan — salaisuutena. Se olisi sen tehnyt, vaikka olisittekin evännyt
minulta rakkautenne, vaikka olisittekin antanut sydämenne toiselle
miehelle — jos se toinen olisi ollut arvoisenne.» Stellan kasvot
lehahtivat punaisiksi, ja hänen silmänsä välähtivät, mutta hän muisti,
mitä kaikkea Jasper oli tehnyt, ja kääntyi toisaalle. »Jos tuo toinen
olisi ollut sellainen, että hän olisi voinut turvata onnenne, olisin
minä mennyt tieheni ja pysynyt vaiti; mutta asia ei ole niin. Tämä
mies, tämä loordi Trevorne syöksee teidät onnettomuuteen ja minun
täytyy, minä tahdon pelastaa teidät häneltä. Juuri hän on tehnyt tämän
paljastuksen välttämättömäksi.»
»Olen hyvin kiitollinen», äänsi Stella vihdoin. Hän ei vielä nytkään
tajunnut, kuinka suuresti hän ja hänen omaisensa olivat tuon miehen
vallassa. »Käsitän täydelleen kuinka paljon olette tehnyt hyväksemme,
ja olen pahoillani siitä, että — että puhuin sillä tavalla, vaikka
minua kovasti ärsytettiinkin.»
»Mitä minun olisi pitänyt tehdä?» huomautti Jasper. »Olisiko minun
pitänyt pysyä toimettomana ja katsoa, kun te ajaudutte tuhoon?»
»Minä en kulje tuhoa kohti», intti tyttö huolestuneen näköisenä. »Te
ette tunne loordi Trevornea — ette tunne. Mutta älkäämme puhuko siitä!»
katkaisi hän äkkiä puheensa. »Nyt lähden. Olen hyvin kiitollinen ja —
ja — toivon, että annatte anteeksi kaiken tapahtuneen!»
»Annan anteeksi kaikki — _kaikki_», vakuutti Jasper ponnekkaasti, »jos
te käännytte takaisin, jos palaatte kotiinne ja lupaatte, ettei siitä,
mitä hän on pyytänyt teitä tekemään, tule mitään.»
Stella pyörähti häneen päin. »Teillä ei ole oikeutta —» Sitten hän
pysähtyi. Jasperin kasvojen ilme sai hänet äkkiä pelkäämään. »En voi
tehdä sitä», jatkoi hän väkinäisesti.
»Älkää pakottako minua», pyyteli Adelstone. »Ettehän pakota minua
turvautumaan voimakeinoihin? Puhutte kiitollisuudesta; mutta minä
en luota siihen. Jos te olisitte todella kiitollinen minulle,
niin kääntyisitte takaisin; mutta te ette ole. En voi luottaa
kiitollisuuteen.» Sitten hän astahti lähemmäksi Stellaa, ja hänen
äänensä aleni. »Stella, olen vannonut, että siitä ei tule mitään, että
hän ei saa teitä! En voi rikkoa valaani. Ettekö ymmärrä?»
»En! Tiedän, että te ette voi estää minua», vastasi Stella, pudistaen
päätään.
»Minä voin», intti Jasper. »Te ette ymmärrä. Pelastin pojan, mutta
voin hänet myöskin tuhota. Yksi sana vain, ja turma kohtaa hänet.
Epäilettekö? Katsokaa!» Hän otti taskukirjansa välistä paperin. »Hänen
tekemänsä rikos oli väärennys — väärennys! Tässä on todistuskappale!»
Stella kohotti käsiään, ikäänkuin peittääkseen paperin katseiltaan.
»Älkää pettäkö itseänne!» kehoitti Jasper Adelstone tuimasti. »Hänen
turvallisuutensa on minun käsissäni, minä pitelen miekkaa. Teillä on
valta sanoa, annanko sen pudota!»
»Säästäkää häntä!» rukoili tyttö. »Säästäkää minua!»
»Säästän häntä — pelastan sekä hänet että teidät. Stella, lausu vain
sana, sano minulle: ’Jasper, tulen vaimoksesi’, ja hän on turvassa.»
Hiljaa parahtaen Stella vaipui ovea vasten ja tuijotti mieheen. »En
tahdo!» hän huohotti. »En tahdo!»
»Te vihaatte minua!» sähisi Jasper hampaittensa välitse. »Mutta ei
sekään voi estää minua saavuttamasta pyrkimystäni. Ajan mittaan te
opitte olemaan vihaamatta minua, rakastamaan minua.»
Stellaa puistatti. Jasper huomasi sen, ja se näytti saattavan hänet
hulluksi.
»Sanon, että opitte! Sellainen rakkaus kuin minun ei voi mennä hukkaan,
ei voi tulla hyljityksi. Sen täytyy, täytyy saada vastarakkautta. Minä
uskallan koettaa. Kun olette vaimoni — älkää hätkähtäkö, omakseni
teidän täytyy tulla ja te tulette! — opitte tuntemaan, kuinka voimakas
kiintymykseni on, ja myönnätte, että minulla oli oikeus —»
»En, en koskaan!» ähkäisi tyttö.
Adelstone peräytyi ja laski kätensä tuolin selkämykselle. »Muistakaa!
Tuolla sanalla julistatte pojan tuomion; sillä sanalla pudotatte
miekan, synkistytätte vanhan miehen elämän viimeiset vuodet!»
Kalpeana ja läähättäen Stella vaipui lattialle, polvistuen Jasperin
eteen, kädet ojossa, katse rukoilevana. Mies katseli häntä, sydän
sykähdellen ja huulet vapisten. Sitten hän liikautti kättään
soittonappulaa kohti.
»Jos soitan kelloa, niin lähetän noutamaan poliisia, joka vie pojan
tutkintavankeuteen syytettynä väärennyksestä. Hänen on mahdotonta
selviytyä, todistukset ovat liian ilmeiset.»
»Odottakaa!» Stella nousi ja meni häntä kohti. »Älkää soittako.»
Jasper antoi kätensä pudota nappulalta ja jäi seisomaan, silmäillen
tyttöä kiihkeän tarkasti. »Te — te suostutte?» kysyi hän käheästi.
»Ilmoittakaa minulle», virkkoi Stella hitaasti, soinnuttomasti,
»kaikki — kaikki, mitä haluatte minun tekevän, mitä minun täytyy tehdä
pelastaakseni hänet!»
Tytön tuska koski häneen, mutta hän pysyi heltymättömänä, jyrkkänä. »Se
on pian selitetty. Sanokaa minulle: ’Jasper, minä tulen vaimoksesi!’
Vastapainoksi annan sinä päivänä, jona tulette vaimokseni, teille tämän
paperin — sen varassa on pojan kohtalo. Kun se kerran on hävitetty, on
hän täysin turvassa.»
»Minä teen sen», vastasi Stella kolkosti.
Helakka puna levisi Adelstonen kasvoille. »Stella! Oma Stellani!»
huudahti hän.
Tyttö kohotti kättään. »Älkää koskeko minuun», hän kiljaisi, »tai — tai
minä en voi vastata itsestäni!»
»Minä — minä tyydyn», taipui Jasper. »Minulla on lupauksenne. Tunnen
teidät siksi hyvin, etten vähääkään pelkää teidän rikkovan sitä. Olen
tyytyväinen. Aikaa myöten — mutta, en puhu mitään.»
Senjälkeen hän meni pöydän ääreen ja painoi kelloa. Ovi avautui, ja
Scrivell astui sisään. Häntä seurasi Frank, joka sysäsi hänet tieltään
ja juoksi Jasperin eteen sanattomana raivosta.
»Mitä tämä merkitsee?» hän änkytti. »Mitä tarkoitatte, herra Adelstone,
tällä törkeällä väkivallalla? Tiedättekö, että minua on pidetty vankina
—»
Jasper keskeytti hänet tyynesti ja rauhoittavasti, hymyillen
kiusoittavasti. »Enää ette ole vanki, hyvä Frank!»
»Kuinka uskallatte!» kiljui poika vimmoissaan, nostaen keppiään, joka
olisi sattunut suoraan Jasperin kasvoihin, sillä tämä ei koettanutkaan
sitä torjua, mutta Stella riensi heidän väliinsä.
»Frank», hän pikemminkin voivotti kuin huusi, »sinä — sinä et saa.
Kuule minua. Hän — herra Adelstone — on ollut oikeassa. Hän on tehnyt
kaikki mitä — mitä — parhaiten. Meidän on lähdettävä takaisin.»
»Takaisin? Eikö Leycesterin luokse?» ihmetteli Frank epäillen.
»Ymmärrätkö, mitä puhut?»
Stella hymyili; hänen hymynsä oli katkerampi kuin kyyneleet. »Kyllä,
ymmärrän. Ole maltillinen minulle, Frank!»
»Maltillinen sinulle? Mitä hän tarkoittaa? Tarkoitatko, että olet
antanut tämän — tämän koiran — taivuttaa itsesi rikkomaan sanasi
Leycesterille? Se on mahdotonta. Sinä et olisi, et _voisi_ olla niin —
niin paha.»
Stella katsoi poikaa, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. »Olkaa
sääliväinen ja — ja lähettäkää hänet pois», pyysi hän vilkaisematta
Jasperiin.
Jasper Adelstone lähestyi Frankia, joka peräytyi hänen tieltään,
ikäänkuin hän olisi ollut joku inhoittava otus. »Te pahoitatte
serkkuanne käytöksellänne. Asia on, kuten hän sanoi. Hän on muuttanut
mieltään.»
»Se on valhetta», kivahti Frank kiivaasti. »Te olette pelotellut ja
rääkännyt häntä, kunnes hän on taipunut. Mutta te ette onnistu. Helppoa
on teidän säikyttää naista, yhtä helppoa kuin houkutella hänet ansaan,
mutta joutuessanne miehen kanssa tekemisiin on teillä toinen ääni
kellossa. Stella, tule mukaani! Sinun pitää, sinun _täytyy_ tulla.
Menemme loordi Trevornen luokse.»
»Se on tarpeetonta», huomautti Jasper levollisesti. »Loordi on täällä
muutamien minuuttien kuluttua.»
Stella säpsähti. »Ei, ei!» hän huudahti, liikahtaen oveen päin.
Frank tuijotti Jasperiin ja tarttui pidättävästi Stellan käsivarteen.
»Onko sekin valhetta?» hän kysyi. »Jollei se ole — jos se on totta
— niin me odotamme. Pian näemme, kuinka kauan te vielä jaksatte
pöyhistellä, herra Adelstone!»
»Mennään, Frank», rukoili Stella. »Sallittehan minun mennä nyt», lisäsi
hän kääntyen Jasperiin.
Hänen sävynsä teki Frankin melkein mielipuoleksi.