Jasper Adelstone sulki oven jälkeensä ja jäi seisomaan katsellen heitä.
Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, huulet puristettu tiukasti yhteen,
ja hänen ilmeistään kuvastui päättäväisyys, jonka Stella oli usein
pannut merkille.
Nyt se ilme tuntui hänestä pahaenteiseltä; mutta hän silmäili
Adelstonea näyttämättä vähääkään pelokkaalta. Hän loi mieheen ylpeän,
kysyvän katseen.
»Herra Adelstone», hän sanoi hiljaa, selvästi, närkästyneesti, »mitä
tämä tarkoittaa?»
Ennenkuin Jasper ennätti vastata, astui Frank heidän väliinsä ja
pysähtyi miehen eteen, kasvot punaisina ja silmät säkenöiden. »Niin!
Mitä tämä tarkoittaa, herra Adelstone?» hän kertasi. »Miksi olette
toimittanut meidät tänne — ansaan?»
Jasper Adelstone vain vilkaisi häneen ja katsoi sitten Stellaan.
»Pelkään, että olen loukannut teitä», virkkoi hän rauhallisesti,
silmäillen häntä tutkivasti.
»Loukannut!» kertasi Stella hämmästyneenä ja suuttuneena. »Ei ole
kysymys loukkauksesta, herra Adelstone. Tämä — tämä, mitä olette
tehnyt, on ilkityö.»
Jasper pudisti päätään vakavan näköisenä. »Se ei ole ilkityö; sitä ei
oltu aiottu ilkityöksi, Stella —».
»Nimeni on Etheredge, herra Adelstone», keskeytti hänet Stella.
»Olkaa hyvä ja käyttäkää minua puhutellessanne kohteliaisuussanaa ja
sukunimeäni!»
»Pyydän anteeksi», sanoi Adelstone säyseästi. »Neiti Etheredge,
ymmärrän kyllä, että askel, jonka olen astunut — ja rohkenen huomauttaa
teille, etten koetakaan väittää, ettei teitä ole tuotu tänne minun
käskystäni —»
»Tuon kaiken tiedämme!» sekaantui Frank rajusti puheeseen. »Emme halua
kuulla lavertelujanne, tahdomme vain suoran vastauksen kysymykseemme:
’Miksi olette tämän tehnyt?’ Ja kun olette vastannut meille, poistumme
luotanne mahdollisimman nopeasti. Jollette suostu vastaamaan, lähdemme
täältä ilmankin. Itse asiassa emme siitä paljoa välitä. Parasta olisi
mielestäni meidän mennä ja jättää _jonkun toisen_ asiaksi vaatia teiltä
selitystä ja hyvitystä.»
»Olen valmis antamaan teille selityksen», lausui Jasper Stellalle,
korostaen sanaa »teille».
»Antakaa tulla, me odotamme!» huudahti Frank.
»Sanoin antavani sen ’teille’, neiti Etheredge», oikaisi Jasper.
»Luullakseni on teidän parasta kuunnella minua kahden kesken.»
»Mitä!» kiljaisi Frank ottaen Stellan käsivarren kainaloonsa.
»Kahden kesken», toisti Jasper. »Se olisi parasta teille — meille
kaikille», hän vakuutti äänessään merkitsevä sävy, joka painui Stellan
sydämeen.
»Siitä en minä tahdo kuulla puhuttavankaan!» kivahti Frank. »Olen
täällä suojelemassa serkkuani. En jätä häntä hetkeksikään kahden kesken
teidän kanssanne. Te voitte varsin hyvin murhata hänet!»
Silloin Jasper vasta oli huomaavinaan pojan. »Pelkäättekö, että teen
teille pahaa, neiti Etheredge?» hän kysyi kylmästi hymyillen.
Hän tunsi Stellan. Kylmä iva pisti tyttöön »En pelkää niitä, joita
halveksin», vastasi hän kiivaasti. »Mene, Frank! Tule sitten, kun
kutsun sinua!»
»En hievahda paikaltani», intti poika jyrkästi. »Tämä mies — tämä
Jasper Adelstone on jo näyttänyt kykenevänsä suorittamaan laittoman,
rikollisen teon, sillä toisten ihmisten vapauden riistäminen on laiton
ja rikollinen teko, ja hän on tehnyt sen meille. En poistu luotasi.
Sinä tiedät, että minä olen vastuussa sinusta.»
»Tiedän», kuiskasi Stella, puristaen hänen käsivarttaan. »Mutta —
mutta — luulisin olevan parasta, että kuuntelen häntä.» Hänen äänensä
kävi niin hiljaiseksi, ettei Jasper Adelstone kuullut hänen sanojaan.
»Näethän», jatkoi hän, »että olemme hänen vallassaan; olemme melkein
hänen vankejaan; eikä hän laske meitä pois, ennenkuin olen kuunnellut
häntä. On järkevintä taipua. Ajattele, Frank, häntä, joka odottaa
meitä.»
»Hyvä on», myönsi poika, nähtävästi äkkiä rauhoittuen. »Kutsu minua
heti kun tahdot. Ja muista kutsua minua heti, jos hän on säädytön.» Hän
liikahti ovea kohti, mutta pysähtyi silmäillen Jasperia, poikamaisilla
kasvoillaan niin kiukkuinen ja halveksiva ilme kuin suinkin
mahdollista. »Minä menen, herra Adelstone, mutta tietäkää, että teen
sen yksinomaan serkkuni toivomuksesta. Puhukaa hänelle puhuttavanne
nopeasti! Ja käyttäytykää kunnioittavasti!»
Jasper aukaisi oven rauhallisesti ja tympeästi, ja Frank poistui
ulompaan toimistohuoneeseen. Siellä hän pani hatun päähänsä ja meni
ovelle, sillä hänen mieleensä välähti äkkiä kirkas ajatus. Hän aikoi
ajaa Bruton Streetille ja noutaa loordi Trevornen. Mutta kun hän »Mitä
tarkoitatte?» kysyi Frank. »Päästäkää minut ulos heti paikalla!»
Vanhus kohautti olkapäitään. »Määräykset, sir, määräykset», hän selitti
kuivaan tapaansa ja ryhtyi jälleen työhönsä kuuntelematta pojan
uhkauksia, rukouksia ja lahjomisyrityksiä.
Jasper sulki oven, astui lattian poikki, laski kätensä tuolille ja
viittasi kunnioittavasti Stellaa istumaan. Mutta mitään virkkamatta
tyttö vetäytyi hieman kauemmaksi ja jäi seisomaan, silmäillen miestä
tuikeasti ja puristaen huulensa tiukasti yhteen. Jasper taivutti
päätään ja pysähtyi hänen eteensä, toinen valkea käsi pöydällä, toinen
taskussa.
»Neiti Etheregde», hän alkoi hitaasti ja syvän vakavasti. »Pyydän
vakuuttaa teille, että menettely, johon minun on ollut pakko turvautua,
on tuntunut minusta yhtä vaikealta ja tuskalliselta kuin konsanaan
teistä —»
»Teidän tunteenne ovat minusta äärettömän yhdentekeviä, herra
Adelstone», katkaisi Stella jäätävästi hänen lauseensa.
»Valitan sitä, se koskee minuun hyvin kipeästi», pahotteli Adelstone,
ja hänen huulensa vavahtivat. »Tunteeni — harras kiintymyksen! teihin —
eivät ole teille salaisuus —»
»Niistä en tahdo kuulla mitään», keskeytti Stella kärsimättömästi.
»Ja kuitenkin minun täytyy puhua niistä», jatkoi Jasper, »sillä minun
täytyy esittää ne tekoni puolustuksena. Jos rakkauteni ei olisi ollut
niin palava, kiintymykseni niin vilpitön ja horjumaton, olisin antanut
teidän joutua tuhoon ja onnettomuuteen. En tahdo salata teiltä sitä,
että tiesin mihin aioitte ja mitä aioitte tehdä.»
»Olette toiminut urkkijana», virkkoi Stella ylenkatseellisesti.
»Toimin pikemminkin suojelijana!» väitti Adelstone.
»Minkälaista olisi miehen rakkaus, kuinka surkeata ja mitätöntä
se olisi, jos hän voisi pysyä levollisesti syrjässä, kun hänen
rakastamansa naisen tulevaisuus on kysymyksessä!»
Stella nosti kättään hillitäkseen häntä. »En tahdo kuulla kauniita
sanojanne. Ne eivät liikuta minua, herra Adelstone. Teidän tunteistanne
ja kiintymyksestänne en välitä rahtuakaan. En ota niitä vastaan. Odotan
selitystänne. Jollette voi sitä antaa, niin poistun.» Niin sanoen hän
liikahti ikäänkuin lähteäkseen.
»Odottakaa, rukoilen, _neuvon_ teitä jäämään.»
Stella pysähtyi.
»Kuunnelkaa minua loppuun asti!» pyysi Jasper. »Ette salli minun
vedota kiihkeään rakkauteeni, joka on tekoni puolustus ja antaa sille
oikeutuksen. Olkoon niin! En puhu siitä enää, jos kykenen hillitsemään
itseni niin, että maltan olla siitä vaiti. Puhun teistä ja siitä
miehestä, joka suunnittelee tuhoanne. Tarkoitan loordi Trevornea.
On totta, eikö olekin, että tämä loordi Trevorne on pyytänyt teitä
kohtaamaan häntä Lontoossa, Bruton Streetillä, asunnossaan? On totta,
että hän on sanonut aikovansa tehdä teidät vaimokseen?»
»Ja te väitätte, että se on valhetta, ja vaaditte minua uskomaan
teitä — _teitä_ — eikä _häntä_!» puhkesi Stella puhumaan, purskahtaen
nauruun, joka vihlaisi miestä kuin ruoskan isku.
»En», selitti Jasper. »Myönnän, että se saattaa olla totta — uskon
mahdolliseksi, että se saattaa olla totta. Mutta kuitenkin, kuten
näette, olen uhitellut vihaanne ja, mikä on vielä paljoa pahempaa,
halveksimistanne ja tehnyt hänen aikeensa tyhjiksi.»
»Toistaiseksi», sanoi Stella tuskin kuuluvasti — »lyhyeksi ajaksi.
Pelkään, herra Adelstone, että hän vaatii teiltä hyvitystä, ankaraa
hyvitystä sekaantumisestanne.»
»En pelkää loordi Trevornea enkä ketään muutakaan», vastasi Jasper.
»Kun te olette mukana, pelkään vain — teitä.»
»Aiotteko antaa minulle selityksen, sir?» kysyi Stella kiivaasti.
»Olen astunut hänen ja hänen saaliinsa väliin», jatkoi mies edelleen
vakavasti, »koska ajattelin, että te saadessanne tilaisuuden, vaikkapa
viimeisellä hetkelläkin, huomaisitte teitä väijyvän vaaran ja
peräytyisitte.»
»Kiitos!» virkkoi Stella halveksivasti. »Siinäkö selityksenne? Ja kun
nyt olette sen antanut, niin olkaa ystävällinen ja avatkaa tuo ovi ja
antakaa minun mennä!»
»Seis!» kielsi Adelstone, ja ensimmäisen kerran hänen äänensä murtui
paljastaen intohimon, joka riehui hänen rinnassaan. »Seis, Stella —
rukoilen, anon hartaasti! Ajatelkaa, miettikää hetkinen, mitä kohtaloa
kohti kuljette. Mies ehdottaa teille salaista avioliittoa, kohtelee
teitä, ikäänkuin ette olisi kylliksi arvokas hänen vaimokseen,
ikäänkuin olisitte hänen polkemaansa tomua! Luuletteko, että mitään
hyvää voi koitua sellaisesta liitosta, että niin häpeällinen
naimakauppa voi tuottaa onnea? Ajatelkaa, Stella! Hän häpeää teitä jo
nyt; häntä, Wyndwardin perillistä, hävettää tehdä teidät puolisokseen
maailman silmissä. Hänen täytyy alentaa ja halventaa teitä salaisella
vihkimisellä. Mitä on hänen rakkautensa verrattuna minun tunteisiini?»
»Vaiti!» huudahti Stella, ja hänen rintansa kohoili. »Te raukka!
Rohkenette puhua tuolla tavoin minulle, heikolle, turvattomalle
tytölle, jonka olette houkutellut ansaan ja pakottanut kuuntelemaan
itseänne! On häpeä, että olen kuunnellut teidän laverteluanne
rakkaudesta — rakkaudesta! Te lörpöttelette häpeästä, jonka hän tuottaa
minulle. No kuulkaa sitten — kerta kaikkiaan — jos sellainen häpeä
tulisi hänen tähtensä osakseni, niin minä alistuisin siihen, niin
olisin siitä kiitollinen, mieluummin kuin ottaisin teiltä vastaan
kaikkea sitä kunniaa, jonka te voisitte minulle tarjota! Sanotte, että
minä kuljen turmiota ja onnettomuutta kohti. Olkoon niin; myönnän
sananne oikeiksi — tukkiakseni suunne. Kuulkaa minun omilta huuliltani,
että kannan sellaisen häpeän ja kurjuuden hänen kanssaan mieluummin
kuin onnen ja kunnian teidän kanssanne. Olenko puhunut tarpeeksi
selvästi?»
Hän katseli miestä syvän halveksivasti. Jasper oli kalpea,
kalmankalpea; hänen kätensä riippuivat kupeilla; kuumat sormet olivat
puristuneet nyrkkiin; hänen kielensä näytti tarttuneen suulakeen,
niin että hän ei saanut ääntäkään suustaan. Stellan ylenkatse koski
häneen kuin ruoskiminen; jokainen sana oli kuin sivallus, joka tuntui
sattuvan sydämeen. Mutta hänen silmänsä olivat koko ajan hievahtamatta
kiintyneet tyttöön tuskaisen rukoilevina.
»Säästäkää minua!» hän vihdoin uikutti käheästi. »Säästäkää minua! Minä
olen koettanut säästää teitä!»
»Te — säästää minua!» kivahti Stella, päästäen lyhyen, halveksivan
naurahduksen.
»Niin», väitti Jasper, kostuttaen huuliaan. »Olen koettanut säästää
teitä! Olen koettanut todistella, rukoilla, mutta kaikki se on ollut
turhaa! Nyt te pakotatte minut käyttämään väkivaltaa!»
Stella vilkaisi ovelle, vaikka hän tunsikin vaistomaisesti, ettei
Jasper tarkoittanut ruumiillista väkivaltaa.
»Olisin säästänyt teiltä tämän viimeisen keinon», jatkoi Jasper, »mutta
on toisia, rakkaitanne, joille häpeä merkitsee kuolemaa — pahempaa kuin
kuolemaa.»
Stella katsahti häneen, hymyillen ylenkatseellisesti ja epäilevästi.
Hän ei uskonut Jasperin epämääräisestä uhkauksesta hiventäkään.
»Uskokaa minua», vakuutti mies, »rakkaittenne pään päällä väikkyy
uhkaavana häpeä, joka on yhtä murhaava, yhtä kamala kuin se miekka,
joka riippui Damokleen pään kohdalla. Se riippuu yhdestä ainoasta
langasta, jonka minä, minä yksin, voin katkaista. Sanokaa vain sana,
ja minä voin torjua sen häpeän. Kääntäkää minulle selkänne mennäksenne
hänen luokseen, ja minä leikkaan langan poikki, ja miekka putoaa!»
»Te olette valinnut väärän uran», vastasi Stella, naurahtaen
pilkallisesti. »Teidät oli aiottu näyttämölle, herra Adelstone.
Valitan, ettei minulla ole enempää aikaa tuhlattavaksi teille. Sallikaa
minun poistua!»
»Menkää sitten!» sanoi Adelstone. »Ja olkoon rakkaittenne onnettomuus
teidän tunnollanne, sillä te olette tahtonut, että isku annetaan,
en minä! Menkää! Mutta, muistakaa sanani, ennenkuin olette tavannut
miehen, joka on kietonut teidät pauloihinsa, on häpeän isku jo
pudonnut. Ja se häpeä on niin katkera, että se ammottaa kuilun tavoin
teidän ja hänen välillään, sellaisen kuilun tavoin, jonka yli aika ei
ikinä voi rakentaa siltaa.»
»Se on valhetta!» huohotti Stella, katse kiintyneenä Jasperin kalpeihin
kasvoihin. Mutta hän jäi seisomaan poistumatta huoneesta.
»Ei», virkkoi Adelstone hitaasti, »se on totta, kaameata, häpeällistä
totta. Viivyttekö ja kuuntelette?»
»Viivyn viisi minuuttia — täsmälleen viisi minuuttia», myöntyi tyttö.
»Ja varoitan teitä, etten ainoallakaan sanalla koeta torjua päältänne
sitä rangaistusta, jonka tämä valhe ansaitsee.»
»Tyydyn siihen», sanoi Jasper, ja hänen kylmässä äänessään oli varma,
voitonriemuinen sointu, joka koski Stellan sydämeen.