Sinä yönä ei Stella saanut unta silmiinsä. Tärkeä huomispäivä
kangasteli hänen mielessään, milloin herättäen hänessä sanomatonta
pelkoa, milloin valaen koko hänen olemukseensa yhtä sanomatonta riemua.
Aikaisin aamulla hän kuuli Frankin kävelevän edestakaisin oven takana,
ja vihdoin poika koputti.
»Joko nouset, Stel?» kysyi hän kuiskaten.
Stella aukaisi oven ja seisoi hänen edessään yksinkertaisesta kankaasta
tehdyssä puvussaan, jonka Frank kehuskeli pukevan häntä paremmin kuin
silkki- ja samettivaatteiden herttuatarta.
Poika silmäili häntä nyökäyttäen ihailevasti päätään. »Kas niin!» hän
virkkoi. »Olen ollut ylhäällä jo hyvin kauan. Vein jo matkalaukkuni
piiloon maantielle. Onko sinun laukkusi valmis?»
Stella antoi hänelle pienen käsilaukun, jonka hän otti kerkeästi
vastaan.
»Sepä on näppärä, ei ensinkään liian iso! Jaksan helposti kantaa ne
molemmat. Pysy reippaana, Stel!» lisäsi hän, hymyillen rohkaisevasti
lähtiessään viemään laukkua.
Kehoitus ei ollut kokonaan tarpeeton, sillä kun Stella meni alakertaan
ja näki maalaustelineensä edessä seisovan vanhuksen olivat kyyneleet
kihota hänen silmiinsä. Hänen onneaan synkisti hyvin tuntuvasti se,
ettei hän voinut mennä sedän luokse, kietoa käsiään hänen kaulaansa ja
kuiskata: »Setä, tänään vihitään minut ja loordi Trevorne; anna minulle
siunauksesi, setä-kulta!»
Frank tuli sisään, ja he kävivät syömään aamiaista. He olivat kaikki
hyvin vaiteliaita; vanhus oli vaipunut haaveiluihinsa, ja molempia
nuoria piti hiljaisina syyllisyyden tunto.
Niin pian kun ateria oli päättynyt, käytti Frank ensimmäistä sopivaa
tilaisuutta kuiskatakseen Stellalle: »Sain juuri äsken tietää, että
Adelstone-vintiö on matkustanut Lontooseen. Pelkäsin melkein, että
hän voisi viimehetkellä sotkea suunnitelmamme, mutta pappilan renki
kertoi, että Jasper Adelstonen oli pitänyt asioittensa vuoksi mennä
Lontooseen.» Oltuaan sitten hetkisen vaiti hän jatkoi: »Mielestäni ei
meidän ole hyvä lähteä yhdessä, Stel. Minä menen heti, ja sinä tulet
perästä. Vältä joka tapauksessa kohtausta rouva Penfoldin kanssa;
hänellä on tarkat silmät ja tänä aamuna on kasvojesi ilmeessä jotakin,
mikä saattaisi herättää hänen uteliaisuutensa.»
Vähän ajan kuluttua poistui Frank huoneesta, ja Stella jäi kahden
setänsä kanssa. Hänen sydämensä sykki rajusti, ja vaikka hän olisi
kuinka koettanut, ei hän saanut katsettaan irroitetuksi vanhuksesta,
joka äänettömästi ja kärsivällisesti puuhaili maalaustelineensä
ääressä. Vihdoin Stella meni seisomaan taiteilijan viereen.
»Sinä näytät tänään kalpealta, lapsi rakas», virkkoi vanhus taputtaen
häntä olalle. »Mene juoksemaan vainioille, niin että saat hieman väriä
poskiisi! Minä kaipaan sitä.»
Stella otti hattunsa, joka aina oli käsillä valmiina siepattavaksi,
suuteli ääneti vanhusta ja lähti huoneesta. Viisi minuuttia myöhemmin
hän oli raitilla ja kiiruhti valtatielle, jossa Frank odotteli.
»Meillä ei ole kovin paljoa liikaa aikaa», huomautti poika ottaen
laukut ja lähtien edelle. Mutta Stella pysähtyi hetkiseksi katselemaan
taakseen; hänen sydäntään kouristi, ja vasta sitten kun Frank tarttui
häntä käsivarresta, lähti hän astelemaan asemaa kohti. Mutta kun he
olivat saapuneet sinne ja matkaliput oli ostettu, teki mielenkiihtymys
hänet reippaaksi. Frank, joka kantoi molempia laukkuja, tähysteli
valppaasti ympärilleen, näkyisikö kenties joitakuita tuttuja, valmiina
selittelemään heille matkan tarkoitusta. Mutta asemasillalla ei ollut
ainoatakaan kyläläistä, ja Frank huokaisi helpotuksesta, kun juna
porhalsi asemalle. Ylpeänä kuin salaliiton ohjaaja ja valvoja ainakin
hän auttoi Stellan vaunuun ja aikoi juuri mennä itse jäljessä, kun
hänen luoksensa saapui palvelija.
»Oletteko herra Etheredge — herra Frank Etheredge?» kysyi mies,
kohauttaen hattuaan.
Frank katsoa töllisteli häntä ihmeissään, mutta mies näytti
odottaneenkin, että hän empisi hieman, eikä jäänyt vartomaan vastausta,
vaan pisti hänen käteensä kirjeen, sanoen: »Loordi Grayfordilta, sir.»
Juna lähti liikkeelle, ja Frank repäisi kuoren auki.
»Mutta, Stella», hän kuiskasi kiihkeästi, vaikka he olivatkin yksin
vaunussa, »tämähän on loordi Trevornelta! Katsoppa! Hän käskee meidän
nousta junasta Lontoon lähimmällä asemalla — Vauxhallissa — hän on
hieman muuttanut suunnitelmiaan.»
Hän ojensi kirjeen Stellalle. Paperissa oli Wyndwardin vaakuna, ja
käsiala oli aivan samanlaista kuin Leycesterin. Hänen päähänsä ei
pälkähtänyt epäilyksen hiventäkään kirjeen alkuperästä, mutta kuitenkin
hän sanoi: »Mutta — Frank — eikö Leycester ole Lontoossa?»
»Kyllä», myönsi poika, »mutta hän on varmaankin lähettänyt tämän loordi
Grayfordille erikoislähetin mukana — kenties erikoisella junalla. Hän
ei välittäisi vaivoistaan eikä kustannuksista. Ja kuinka tarkkaan hän
kuitenkin huolehti kaikesta! Hän pyytää meitä hävittämään kirjeen heti.
Revi se, Stella, ja heitä palaset ulos ikkunasta!»
Stella luki kirjeen uudelleen, repien sen sitten pieniksi kappaleiksi
ja viskaten ne ulos.
Matka tuntui pitkältä heistä kummastakin, Frankista, joka tuskin
malttoi odottaa, ja Stellasta, jonka mielessä riehuivat rajut,
ristiriitaiset tunteet. Mutta vihdoin he saapuivat Vauxhalliin, ja
Frank meni asemasillalle, kehoittaen Stellaa viipymään vaunussa vielä
hetkisen, sillä aikaa kun hän tarkastaisi maaperää. Mutta varovaisuus
oli tarpeeton. Kun hän astui vaunusta, tuli hänen luokseen laiha,
oudonnäköinen vanhus.
»Oletteko herra Etheredge?» kysäisi hän.
Frank vastasi myöntäen.
»Hyvä, sir; vaunut odottavat», sanoi mies, katsahtaen odottavasti
ympärilleen.
Frank nouti Stellan. Vanhus vilkaisi tyttöön, ei uteliaasti, vaan
koneellisesti, ikäänkuin hän todella olisi ollut kone. Sitten hän lähti
vaunuja kohti otettuaan matkalaukut käteensä.
Stella laski kätensä Frankin käsivarrelle tehden kysyvän eleen; se
ei johtunut suoranaisesta pelosta eikä epäilystä, vaan kummallisesta
tunteesta, johon sekaantui kumpaakin. »Kuulustele häntä, Frank!»
kuiskasi hän.
Frank nyökäytti päätään, käsittäen heti mitä Stella tarkoitti,
ja pysäytti oudon vanhuksen: »Malttakaapa hieman! Kuka teidät on
lähettänyt?»
»On parempi olla mainitsematta nimiä täällä, sir», vastasi mies
vilkaisten ympärilleen. »Minä tottelen saamiani määräyksiä. Vaunut
odottavat ulkona.»
»Kaikki on selvää», arveli Frank. »Hän tietää nimeni. Ja hän on aivan
oikeassa ollessaan varovainen.»
He seurasivat miestä portaita alas. Niiden edustalla olivat vaunut
odottamassa, kuten hän oli sanonut. Vanhus nosti laukut vaunuihin ja
piti ovea auki heitä varten. Stella seisahtui taaskin, tuntien samaa
vaistomaista epäilyä, mutta Frank kuiskasi: »Joudu!» Stella astui
sisään.
»Te kai tiedätte, minne on ajettava», virkkoi Frank miehelle, kun hän
sulki oven.
»Tiedän, sir», vastasi mies entiseen ilmeettömään, elottomaan tapaansa
ja nousi kuskipukille.
Ajettuaan noin neljännestunnin he saapuivat hiljaiselle aukiolle ja
pysähtyivät erään korkean, likaisennäköisen rakennuksen edustalle.
»Onko tämä Bruton Street?» tiedusti Frank.
»Kyllä, sir», myönsi mies levollisesti.
»Nämä ovat lakimiesten toimistoja», huomautti Frank laskeutuen maahan
ja silmäillen ympärilleen.
»Aivan oikein, sir», kuului vastaus. »Herra odottaa teitä.»
»Tarkoitatteko —» alkoi Frank kysyvästi.
»Loordi Trevornea», täydensi mies.
Frank kääntyi Stellaan päin. »Kaikki on niinkuin pitääkin», hän
kuiskasi.
Stella tuli vaunuista ja katsahti ympärilleen. Hän tarttui Frankin
käsivarteen ja seurasi sitten miestä rakennukseen.
»Tulkaa niin hiljaa kuin voitte, sir», mutisi ukko. »On parasta, ettei
kukaan näe nuorta ladya.»
He menivät yläkertaan ja mies pysähtyi oven eteen, jonka nimikilpi oli
peitetty paperiarkilla. Jos he olisivat nähneet sen lävitse ja lukeneet
Jasper Adelstonen nimen, niin he olisivat vielä voineet peräytyä. Mutta
he seurasivat luottavaisina miestä sisään, ovi suljettiin ja pantiin
heidän huomaamattaan lukkoon.
»Tänne päin, sir», kehoitti Scrivell ja aukaisi sisäoven. »Jos istutte
hetkisen, sir», hän jatkoi, siirtäen kaksi tuolia esille, »niin
ilmoitan hänelle, että olette saapuneet». Vanhus poistui huoneesta.
Stella istahti, mutta Frank meni ikkunan ääreen ja katsoi ulos. Sitten
hän tuli takaisin Stellan luokse rauhattomana ja kiihtyneenä. »Minua
kummastuttaa, missä hän viipyy — miksi hän ei tule», hän virkkoi
kärsimättömästi. Puhuessaan hän asteli sinne tänne ja joutui sattumalta
pöydän luokse ja vilkaisi sillä viruviin paperikasoihin. »Kiihtymykseni
hermostuttaa sinua —» Hän keskeytti äkkiä lauseensa ja sieppasi
pöydältä erään paperin. Se oli taitettu kirje ja siinä oli kookkaalla
käsialalla kirjoitettu Jasper Adelstonen nimi.
Hän tuijotti sitä hetkisen, ikäänkuin se olisi puraissut häntä. Sitten
hän viskasi sen pois ja juoksi Stellan luokse. »Stella, meidät on
houkuteltu ansaan! Tule! Riennä!» hän kehoitti.
Stella hypähti pystyyn ja lähti vaistomaisesti ovea kohti. Mutta
ennenkuin hän oli ehtinyt astua kahta askelta, avautui ovi ja heidän
edessään seisoi Jasper Adelstone.