»Minä olen Frank Etheredge», sanoi Frank, silmäillen loordi Grayfordia,
kun viimemainittu pysähtyi maantien ohessa olevalle pienelle portille.
»Se on hyvä», vastasi loordi Grayford, viIkaisten ympärilleen.
Varovainen ilme sopi hyvin huonosti hänen avoimille, miellyttäville
kasvoilleen. »Sitten minulla on kirje teille.»
»Minulle!» ihmetteli Frank, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.
»Mikä teitä vaivaa?» kysyi loordi Grayford, katsoen häntä
hämmästyneenä. »Mikä teitä huolettaa. Minulla on teille kirje —
ystävältäni loordi Trevornelta.»
Frankin kasvot muuttuivat iloisiksi, ja hän ojensi kerkeästi kätensä.
Loordi Grayford otti kirjeen taskustaan ja antoi sen hänelle.
»Se on rypistynyt ja tahrautunut», hän selitti. »Asianlaita on
sellainen, että minun olisi pitänyt tuoda se teille tunti, pari
takaperin. Mutta minut houkuteltiin pelaamaan tennistä, ja se unohtui
minulta.»
»Ei siitä mitään», vastasi Frank innokkaasti. »Olen hyvin kiitollinen,
sir. Ettekö astu sisään? Isäni ja serkkuni Stella ovat iloisia, jos
saavat tavata teitä.»
Mutta loordi Grayford pudisti päätään, katsellen somaa taloa ikäänkuin
omantunnon vaivoissa. — Toivonpa totisesti, että tämä kaikki selviäisi
hyvin, — hän mietti. — Leycesterillä on hyvät aikomukset, mutta hyvin
mahdollista on, että hän turmelee kaikki saadessaan jonkun hupsun
mielijohteen! — Ääneen hän sanoi: »Ei, en tule sisälle, mutta pyydän
teitä sanomaan serkullenne — neiti Etheredgelle, että — että —» Loordi
Grayford-parka epäröi, otti hatun päästään ja tuijotti hetkisen sen
tehtaanleimaan. »Niin, kuulkaas, ymmärrättehän, jos joko te tai hän
tarvitsette apua — tarvitsette ystävää, ymmärrättehän — niin tulkaa
luokseni. Olen kartanossa. Ymmärrättehän? Nimeni on Grayford.»
Frank nyökäytti päätänsä ja tarttui loordi Grayfordin ojennettuun
käteen. »Kiitoksia, loordi Grayford!» virkkoi poika, ja luotuaan vielä
suruisen silmäyksen taloon poistui loordi Grayford.
Frank repäisi kuoren auki ja luki ahmien lyhyen, mutta sisältörikkaan
kirjeen, lähtien sitten etsimään Stellaa.
Tyttö istui urkuharmoonin ääressä; hän ei soittanut, kosketteli vain
näppäimiä, katsellen miettiväisesti eteensä. Herra Etheredge oli
ahkerassa työssä, käyttäen kultahohteiset iltahetket mahdollisimman
tarkoin hyväkseen. Stella kääntyi ympäri, kun Frank tuli sisään, ja
oli sanomaisillaan jotakin, mutta poika nosti sormen huulilleen ja
viittasi häntä tulemaan mukaansa. He menivät yhdessä ulos herättämättä
taiteilijan huomiota, ja Frank vei Stellan puutarhan toisessa
päässä olevaan pieneen lehtimajaan. Stella katseli hymyillen pojan
punehtuneita, kiihtyneitä kasvoja.
»Mitä tämä salaperäinen käyttäytyminen merkitsee, Frank?» hän kysyi.
»Minulla on jotakin sinulle, Stella», vastasi Frank. »Mitä annat
minulle siitä? Se on — niin äärettömän aarteen arvoinen, mutta minä
tyydyn suukkoon.»
»Se on tietystikin jotakin aivan turhanpäiväistä», väitti Stella
nauraen, mutta kun poika otti kirjeen taskustaan ja piti sitä koholla
kädessään, muuttui hänen ilmeensä. »Mikä se on, Frank?»
Poika pisti kirjeen hänen käteensä, nousi vaistomaisen hienotuntoisesti
pystyyn ja poistui. »Lue se, Stella!» hän kehoitti. »Tulen heti
takaisin.»
Stella otti kirjeen ja aukaisi sen. Frankin palatessa hän istui avattu
kirje kädessään, kasvot hyvin kalpeina ja oudon valon hehkuessa hänen
silmissään.
»No?» äänsi Frank.
»Oi, Frank», kuiskasi Stella. »Minä en voi tehdä sitä! En voi!»
»Et voi!» huudahti poika. »Sinun täytyy! Ja mitä sinä, Stella, sitten
pelkäät? Minä tulen mukaasi.»
»Ei se sitä ole. Luuletko, että pelkään — Leycesteriä?»
»En!» vastasi Frank. »Sitä en uskoisi! Sinun sijassasi uskaltautuisin
hänen kanssaan vaikka maailman ääriin saakka. Tiedän, mitä hän on
pyytänyt sinua tekemään, Stel, ja sinun — meidän — täytyy tehdä se!
Sinä menet, Stel; sinä täytät hänen pyyntönsä! Minä pidän sinusta, sen
sinä tiedät; mutta minusta tuntuu kuin alkaisin _vihata_ sinua, jos
kieltäydyt tekemästä sitä, mitä hän toivoo!»
Stellan silmät säteilivät; hänen sydämensä sykähteli rajusti, kun hän
kuuli, kuinka poika puolusti hänen rakastamaansa miestä.
»Ja», jatkoi Frank, »miksi muuten empisit? Sehän tapahtuu sinun omaksi
onneksesi — meidän kaikkien onneksi! Ajatteleppa! Sinusta tulee
vastaisuudessa Wyndwardin kreivitär, kartanon emäntä. Isäni ilostuu —
hän ei voi olla ilostumatta; ja sitten olet sinä turvassa.»
»Turvassa? Mitä tarkoitat?» ihmetteli Stella.
Frank epäröi. Sitten hän katsahti Stellaan, ja hänen siniset silmänsä
välähtivät vihaisesti, kostonhimoisesti. »Ajattelin Adelstone-vintiötä.
En pidä hänestä. Itse asiassa vihaan häntä; ja vihaan häntä entistä
enemmän sen tähden, että hän on päättänyt saada sinut.»
»_Minä_ myöskään en pidä hänestä», kuiskasi Stella. »Mutta olen aivan
’turvassa’, kuten sinä sanot, vaikka en menekään naimisiin, vaikka en
teekään sitä, mitä sinä ja Leycester toivotte.»
»Enpä tiedä», mutisi Frank synkästi. »Joka tapauksessa _olisit_ turvassa
sitten, ja — ja, Stella, sinun _täytyy_ mennä. Näetkö, Leycester on
uskonut sinut minun hoivaani. Lähdethän! Ajattele, Stel!»
»Kyllä, Frank, teen sen.» Sen enempää ei Stella sanonut.
»Kuvittele mielessäsi, että sinua nyt kiittää Leycester», kuiskasi
Frank, suudellen hänen kättään. »Ja nyt valmistuksiin. Sinun on
sullottava pieni laukku valmiiksi, ja minä teen samoin. Sitten minun
pitää viedä ne maantien syrjään piiloon. Meidän ei kävisi päinsä
lähteä huomenaamulla talosta laukut käsissä — rouva Penfold herättäisi
naapurit unestaan. Ja meidän on mentävä, ikäänkuin aikoisimme
kävelemään joelle. Mutta» — hän keskeytti suunnittelunsa nähdessään,
että Stellan kasvoille, jotka aina olivat niin ilmeikkäät, alkoi
ilmaantua epäröimisen merkkejä — »jätä se kaikki minun huolekseni —
minä sen kyllä järjestän! Leycester tiesi voivansa luottaa minuun...»
Stella istui joitakuita minuutteja, ajatellen vanhusta, joka oli
ottanut hänet kotiinsa, kun hän oli turvaton, joka oli rakastanut ja
holhonnut häntä kuin tytärtään ja jota hän nyt aikoi pettää.
»Nyt minun on mentävä sisään, Frank», hän virkkoi. »Älä puhu enää
mitään! Minä lähden, mutta en voi siitä keskustella.»
Stella meni sisään; hämärä oli käsissä ja vanhus seisoi
maalaustelineensä ääressä, silmäillen sitä kaihoisasti.
»Tänä iltana ei enää maalata», sanoi Stella, vetäen vanhuksen pois
työstään. »Tule istumaan; tule istumaan ja katselemaan jokea kuten sinä
iltana, jolloin minä tulin tänne! Muistathan?»
»Kyllä, kyllä, rakas», mumisi taiteilija, vaipuen tuoliin ja ottaen
Stellan täyttämän piipun. »Muistan sen päivän. Se oli minulle
onnenpäivä, ja surkea on se päivä, jolloin poistut luotani, Stella!
Missä on Frank?» kysyi hän haaveksien.
»Puutarhassa. Kutsunko hänet tänne? Frank-kulta! Hän on herttainen
poika, setä!»
»Niin», vastasi herra Etheredge aatoksissaan. »Kyllä Frank on hyvä
poika. Hän on muuttunut paljon; siitäkin on minun kiittäminen sinua,
rakas! Olen pitänyt silmällä ja pannut sen merkille. Ei kellään koko
maailmassa ole niin suurta vaikutusvaltaa häneen. Niin, hän on hyvä
poika nyt, kiitos sinun!»
Mitä voi Stella virkkaa? Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Hänen
vaikutustaan! Ja nyt hän aikoi auttaa poikaa pettämään isäänsä — hänen
tähtensä!
»Setä», hän kuiskasi, »tiedäthän, että rakastan sinua. Sinä tiedät sen!
Sinä muistat sen aina ja uskot sen, tapahtuipa mitä hyvänsä.»
Vanhus nyökkäsi päätään epäilemättä mitään ja hymyili. »Mitä on
tulossa, Stella?» hän kysyi. Mutta samalla hänen katseensa kävi
haaveksivaksi ja hajamieliseksi, ja Stella katseli häntä ja vaikeni.