Leycester ja loordi Grayford menivät käytävään ja portaita myöten
alakertaan. Seurustelusalin oviverhojen takaa kuului naurua ja soiton
säveliä.
»Mitä sanon heille?» kysyi loordi Grayford nyökäyttäen päätään salia
kohti.
»Kerro heille», kehoitti Leycester hymyillen yrmeästi, »että olen
mennyt kaupunkiin _asioissa_.» Sitten hän pysähtyi äkkiä, ikäänkuin
jotakin olisi välähtänyt hänen mieleensä, ja vilkaisi kelloonsa.
»Hetkinen!» hän kuiskasi ja juoksi keveästi portaita ylös Lilianin
huoneeseen. Kamarineito tuli ovessa häntä vastaan.
»Hänen armonsa nukkuu», hän ilmoitti.
Leycester empi vähän, mutta viittasi sitten häntä avaamaan oven ja
astui sisään. Lady Lilian lepäsi sohvallani silmät ummessa, tuskainen
hymy huulillaan. Leycester seisoi hetkisen katsellen häntä, kumartui
sitten ja painoi keveän suukon hänen suulleen. »Näkemiin, Lil», hän
kuiskasi. »Ainakin sinä ymmärrät.»
Sen jälkeen hän juoksi takaisin alas, vetäen hansikkaita käsiinsä, ja
oli jo nostanut toisen jalkansa vaunun astuimelle, kun lady Wyndward
tuli eteissaliin. »Leycester». kysyi hän, »minne olet menossa?»
»Lontooseen, äiti», oli vastaus.
»Miksi?»
Se oli hänen lausumakseen harvinainen kysymys, sillä hän harvoin
tiedusteli poikansa aikomuksia tai hänen tekojensa syitä, ja Leycester
epäröi.
»Asioissa», vastasi hän vihdoin.
Kreivitär katsahti ensiksi hänen punehtuneihin kasvoihinsa ja hehkuviin
silmiinsä, sitten loordi Grayfordiin, joka hajamielisen näköisenä
kilisytteli rahoja taskussaan ja vihelteli hiljaa.
»Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän, ja hänen silmänsä saivat
tavallisuudesta poikkeavan huolestuneen ja epäilevän ilmeen.
»Ei mitään sellaista, mistä sinun tarvitsisi olla huolissasi, äiti»,
vältteli Leycester. »Tulen pian takaisin.» Sen sanottuaan hän kumartui
suutelemaan äitiään.
»Älä mene, Leycester», kuiskasi kreivitär, katsoen häntä silmiin.
»Et tiedä, mitä pyydät», kivahti Leycester, vetäen kätensä irti.
»Hyvästi!» toivotti hän sitten hellästi ja juoksi vaunuihin.
— On tulossa hirveä myrsky, — mutisi loordi Grayford itsekseen
astellessaan portaita alas noudettuaan ensin hattunsa ja keppinsä. —
Hänen omaisensa joutuvat kuohuksiin, ja minä saan tietysti kantaa osan
moitteista. Mutta siitä vähät! Leyn puolesta minua vain arveluttaa.
Koituukohan tästä hyvää?
Näitä kysymyksiä hän mietti alla päin ja avuttomana astellessaan
portaita alas. Äkkiä hän havaitsi, että lady Lenore seisoi
eteissalissa, silmäillen häntä. Hän oli ikkunasta nähnyt Leycesterin
lähdön; hän tiesi, että matkan määrä oli Lontoo ja että loordi Grayford
oli ollut kahden kesken Leycesterin kanssa, ja nyt hänen tarvitsi
vain vilkaista loordi Grayfordin alakuloisiin kasvoihin arvatakseen,
että jotakin oli tapahtunut. Mutta hänen hymyilevät kasvonsa eivät
ilmaisseet mitään, kun hän katsoi loordi Grayfordia liehutellen
keveästi japanilaista viuhkaansa. Hänet huomatessaan loordi hätkähti. —
Lempo soikoon, — hän mutisi, — jos asianlaita on niin kuin luulen, niin
mitä hän tekee? — Vaistomaisesti peläten häntä melkein halutti kääntyä
ympäri ja palata yläkertaan, mutta Lenore oli liian nopsa.
»Olemme etsineet teitä, loordi Grayford», hän sanoi veltosti. »Joku
reipas ihminen on ehdottanut, että pelattaisiin tennistä. Haluaisimme
teidät mukaan.»
Loordi Grayford näytti joutuneen ymmälle. Kirje poltti hänen
taskussaan, ja hän tiesi, ettei hän tuntisi itseään rauhalliseksi,
ennenkuin olisi päässyt siitä eroon. »Olen hirveän pahoillani», hän
valitti, »mutta olen menossa postitoimistoon viemään kirjettä».
»Posti lähtee vasta kello seitsemän», väitti lady Lenore, vilkaisten
veitikkamaisesti kelloon. »Eikö teidän sovi mennä pelin jälkeen?»
»Vasta kello seitsemän!» huudahti loordi, teeskennellen huolestunutta.
»Sitten on parasta sähköttää.»
»Tuon teille kaavakkeen», tarjosi lady Lenore herttaisesti apuaan; »ja
sitten voitte lähettää jonkun palvelijan sitä viemään».
»E—ei», änkytti loordi Grayford. »Ei, älkää vaivautuko Se ei käy
päinsä. Muuten ei sillä olekaan niin väliä.»
Silloin lady Lenore arvasi, että Leycester oli antanut hänelle jonkun
asian toimitettavaksi, ja silmäili häntä tarkasti. Kömpelömpää ihmistä
pettämään kuin loordi Grayford saattaa tuskin kuvitella. Hänestä
tuntui, ikäänkuin häntä tarkastavat lempeät, hymyilevät silmät
näkisivät hänen taskuunsa, ja hän puristi kädellään kirjettä. Lady
Lenore pani heti merkille hänen sormiensa liikahduksen.
— Se on kirje ja se on tytölle, — hän ajatteli, ja mustasukkaisuuden
puuska värähdytti hänen olemustaan, mutta hän katseli edelleen loordi
Grayfordia veltosti hymyillen. »No niin, tuletteko?» virkkoi hän ääneen.
»Tietysti», myöntyi loordi hilpeästi, mikä kuitenkin oli ilmeisen
teeskenneltyä.
Lady Lenore otti hellehatun ja pani sen päähänsä sekä osoitti
eteissalissa olevia mailoja. Hän ei tahtonut päästää loordi Grayfordia
hetkeksikään näkyvistään. »Toiset odottavat», hän huomautti.
Loordi Grayford seurasi häntä kentälle. Siellä odotti seurue
maltittomasti, leikkien palloilla. Loordi Grayford katsahti avuttomana
ympärilleen; mutta ajatusaikaa hän ei saanut.
»Pelaammeko yhtä puolta?» ehdotti Lenore. »Tunnemme toistemme pelitavan
niin hyvin.»
»Se sopii.» Samalla koetti loordi Grayford taskuaan.
Peli alkoi. Pelaajat olivat taitavia ja tasaväkisiä, ja loordi
Grayford, jonka mielipelit olivat biljardi ja tennis, viehättyi
pian. Hän lämpeni, riisui takkinsa ja heitti sen nurmikolle. Lady
Lenore vilkaisi sinnepäin ja vaihtaessaan sitten pian paikkaa loordi
Grayfordin kanssa irroitti rannerenkaansa ja viskasi sen takille.
»Jalokivikoristeet ovat liikaa tennispelissä», hän sanoi vienosti
naurahtaen.
Kaikki neljä olivat innostuneita pelaajia, jos lady Lenorea voitiin
pitää innostuneena mihinkään, ja peli kehittyi vilkkaaksi.
»Me voitamme!» huudahti loordi Grayford, hien valuessa pitkin hänen
kasvojaan, kiintyneenä peliin koko sieluinensa ja unohtaen tyyten
kirjeen.
»Niin minäkin luulen», myönsi lady Lenore; mutta samassa hän teki
harhalyönnin.
»Kuinka se kävi?» tiedusti loordi Grayford.
»Se oli mailan vika», puolustautui lady Lenore. »Se on hieman liian
raskas. Se alkaa aina tuntua liian painavalta, kun olen pelannut vähän
aikaa. Kunpa minulla olisi toinen mailani!»
»Minä lähetän jonkun sitä noutamaan», esitti loordi Grayford
innokkaasti.
»Ei kannata», kielteli lady Lenore. »He eivät kuitenkaan tunne sitä —
he erehtyvät aina.»
»No sitten menen itse», tarjoutui loordi alttiisti. »En tahdo menettää
peliä, ymmärrättehän?»
»Tahdotteko mennä?» virkkoi Lenore kerkeästi. »Se on eteissalin
pöydällä —»
»Kyllä tiedän. Odottakaa hetkinen!» huudahti loordi Grayford toisille
pelaajille ja lähti kiitämään rakennusta kohti.
Lenore katseli vähän aikaa hänen jälkeensä ja vilkaisi sitten
ympärilleen. Molemmat toiset seisoivat keskustellen pelin johdosta.
Kaunottaren silmät välähtivät, ja hänen kasvonsa kalpenivat hieman.
Hänen katseensa siirtyi takkiin; hän empi hetkisen, asteli sitten
huolettomasti takin luokse ja kumartui ottamaan rannerengastaan.
Samalla hän toisella kädellään käänsi takin ympäri ja sieppasi kirjeen
sen taskusta. Yhdellä vilkaisulla hän näki, kelle se oli osoitettu,
työnsi kirjeen paikalleen ja palasi tenniskentälle ainoankaan ilmeen
värähtämättä hänen kasvoillaan. Mutta hänen sydämensä sykki kiivaasti,
kun hänen terävä järkensä alkoi työskennellä.
Kirje pojalle! Ja lisäksi sellainen, jota ei voitu uskoa kellekään
vähemmän luotetulle sanansaattajalle kuin loordi Grayfordille!
Leycesterin äkillinen lähtö Lontooseen! Loordi Grayfordin ilmeinen
hämminki ja salaperäisyys! Mitä se kaikki merkitsi? Hänet tuntui
valtaavan aavistus, että ratkaiseva hetki oli käsissä. Hän ikäänkuin
vaistomaisesti aavisti, että oli tapahtumaisillaan sellaista, mikä
riistäisi häneltä kaikki toiveet Leycesteriin nähden. Hänen sydämensä
sykki rajusti, mutta hän hymyili yhä, jopa meni sulavasti lady
Wyndwardin luokse, joka istui tenniskentän toisella laidalla.
Lady Wyndward katsahti ylöspäin, kun solakka, viehättävä kaunotar
lähestyi häntä. »Väsytät itsesi kuoliaaksi, rakas Lenore», säälitteli
hän huokaisten.
»En suinkaan; minä nautin siitä. Miksi noin huolestunut?»
»Minua vaivaa ainoa huoleni. Leycester lähti taaskin pois, en
tiedä minne; itse hän sanoi menevänsä Lontooseen. Mitään erikoista
syytä minulla ei ole, mutta minusta tuntuu hyvin vaikealta. Loordi
Grayfordilla ja hänellä on joku salajuoni vireillä.»
»Minä tiedän sen», hymähti Lenore. »Loordi Grayford ei ole hyvä
salaisuuksien säilyttäjä. Hän on perin huono vehkeilijä.»
»Hän on valmis tekemään Leycesterin tähden vaikka mitä tahansa, kuinka
hullua hyvänsä», huokasi lady Wyndward.
Lenore katseli häntä jonkun aikaa miettivästi. »Luuletko voivasi
pidättää loordi Grayfordia täällä tenniskentällä puolisen tuntia?»
kysyi hän äkkiä.
»Mitä varten?» kummasteli lady Wyndward. »Kyllä, luulen voivani.»
»No tee se sitten», pyysi lady Lenore. »Syyn ilmoitan myöhemmin. Loordi
Grayford on epäilemättä ovela; mutta minä uskon olevani ovelampi; mitä
sinä arvelet?»
»Minun mielestäni sinä olet kaikin puolin hyvä ja kaunis, rakkaani»,
huokasi huolestunut äiti.
»No niin, pidätä häntä täällä puoli tuntia ja jätä kaikki muu minun
varaani. Minulla ei ole tapana esittää perusteettomia pyyntöjä.»
»Ei ole. Teen kaikki, mitä tahdot ja sanot», vastasi lady Wyndward.
»Olen niin kovin huolissani, Lenore. Tiedätkö, mitä se merkitsee?»
»En tiedä, mutta luulen voivani aavistaa. Kas, tuolla hän tulee!»
Loordi Grayford lähestyi pitkin askelin, heiluttaen mailaa. »Kas tässä,
lady Lenore! Onko tämä oikea?»
»Kyllä», myönsi Lenore, »mutta minä en voikaan enää pelata. Se
harmittaa minua, mutta loukkasin käteni. Ei, vamma on aivan
vähäpätöinen. Menen hautomaan sitä.»
»Sepä kauhean ikävää», pahoitteli loordi Grayford. »Säälin teitä. No,
peli on lopetettava. Meidän on jatkettava sitä jonakin toisena päivänä.
Minä aion mennä kylään ja pistäydyn noutamassa apteekista jotakin
haudevettä. Otaksuttavasti olette venähdyttänyt kätenne.» Äkkiä hän
muisti hänelle uskotun tehtävän ja astahti takkiaan kohti, mutta Lenore
katsahti kreivittäreen ja tämä pysähdytti hänet lausumalla:
»Pelihuvi ei saa tärveltyä. Neiti Dalton on kuolemaisillaan halusta
saada pelata, eikö totta?» Hän kääntyi nuoreen neitoon päin, joka oli
katsellut peliä. »Kyllä, arvasinhan sen. Teidän pitää ottaa hänet
Lenoren sijalle. No, alkakaahan!»
Neiti Dalton tai neiti kuka hyvänsä olisi yhtä hyvin voinut ajatella
olla tottelematta lady Wyndwardia kuin hypätä alas kartanon ylimmästä
kerroksesta, ja tyttö nousi nöyrästi seisomaan ja otti mailan, jonka
Lenore hänelle ojensi. Senjälkeen Lenore käveli varovasti loordi
Grayfordin takin luokse, pudotti rannerenkaansa sen päälle, kumartui
ottamaan sitä ylös ja sieppasi samalla kirjeen. Pistettyään sen
salavihkaa päivänvarjoonsa hän lähti kartanoon päin.
Sydän rajusti sykkien hän saapui huoneeseensa ja sulki oven. Hän otti
kirjeen päivänvarjostaan ja silmäili sitä kuin varas kassakaappia,
jossa on hänen himoamansa aarre. Sitten hän soitti kelloa ja pyysi
kuumaa vettä.
»Venähdytin ranteeni», hän selitti, »ja haluan veden hyvin kuumana».
Kamarineito toi vettä ja tarjoutui hautomaan rannetta, mutta lady
Lenore lähetti hänet pois ja lukitsi oven uudelleen. Senjälkeen hän
piteli kirjettä vedestä kohoavassa höyryssä ja katseli, kun kuori
laukesi liimauksistaan. Vielä sittenkin hän empi, vaikka kirje olikin
avoinna hänen edessään. Mutta äkkiä hän puristi huulensa tiukasti
yhteen, otti esille kirjoitetun arkin ja luki sen sisällön. Sitä
tehdessään hän kävi kalpeaksi. Jokainen hyväilysana koski häneen kuin
sydämeen osunut isku ja pani hänet vääntelehtimään tuskasta.
— ’Rakas’! — mutisi hän, — Rakas! Kuinka hän rakastaakaan tyttöä!
— Äkkiä hän säpsähti ja nousi. — Käyköön kuinka tahansa, se ei saa
tapahtua. Tuo tyttö ei saa tulla Leycesterin puolisoksi. Mutta miten
sen voi estää?
Hän istui pohtien sitä kalliiden sekuntien kiitäessä ikuisuuteen;
sitten hän muisti Jasper Adelstonen.
— Mikä satama tahansa on myrskyssä hyvä, — tuumi hän. — Hukkuva ihminen
tarttuu oljenkorteenkin, ja hän ei ole oljenkorsi.
Hän sulki kirjeen kuoreensa, otti esille kirjoitusvehkeensä ja
kirjoitti tuoksuavalle arkille: »Tulkaa tapaamaan minua padolle
kello kahdeksan!» Hän pani arkin kuoreen, osoitti sen herra Jasper
Adelstonelle ja palasi tenniskentälle molemmat kirjeet kädessään.
Siellä pelattiin yhäti. Loordi Grayford oli viehättynyt peliin, ja
kirje oli uudelleen unohtunut häneltä täydelleen. Lady Lenore seisoi
minuutin ajan silmäillen pelaajia; sitten hän kumartui takin viereen
ja salaten liikkeensä päivän varjollaan pani Leycesterin kirjeen
paikalleen.