Astellessaan kukkulanrinnettä ylöspäin kartanolle oli loordi Trevorne
kuin tulessa, vaikkakin hän oli läpimärkä. Hänen rinnassaan liekehti
rakkaus. Hän vannoi yhä mielessään, että hänen Stellansa vertaista
naista ei ollut koko maailmassa, ja samalla hän vannoi, että hän
ei enää kauempaa odottaisi sitä autuasta onnea, joka oli hänen
ulottuvissaan. Hän hymyili vakavasti kuvitellessaan isänsä suuttumusta,
äitinsä pelästymistä ja epätoivoa ja Lilianin tuskaa; mutta se oli
hymyä sittenkin, vaikkakin vakavaa. — He kyllä sopeutuvat siihen, kun
se kerran on tapahtunut. Ja jollei oteta huomioon sitä, ettei hänellä
ole arvonimeä eikä varoja — joita kumpaakaan ohimennen sanoen ei
tarvitakaan — on hän niin viehättävä miniä kuin kukaan äiti tai isä voi
toivoa. Niin; minä teen sen.
Mutta kuinka? Siinä pulma.
— Nykyaikana ei ole Gretna Greeniä — hän mietti murheissaan. —
Toivoisinpa, että olisi! Ratsastus rajalle, armaani koko ajan rakkauden
huumaamana ja peloissaan painautuessa rintaani vasten — se olisi
jotakin! En hevin voi antaa kuuluttaa itseäni missään syrjäisessä
paikassa, sillä on harvoja syrjäisiä paikkoja, joissa ei ole kuultu
puhuttavan meistä Wyndwardeista. Kautta Jupiterin — hän äännähti
hieman hätkähtäen — mutta voinhan pyytää eri vapautuksen. Sen olin
unohtamaisillani! Sellaista se on, kun ei ole tottunut solmiamaan
avioliittoja. Eri vapautus! — Kartanoon saapuessaan hän oli vaipunut
syviin aatoksiin.
Seurue oli jo supistunut vähiin; mutta lady Lenore ja loordi Grayford
olivat vielä jäljellä. Lady Lenore oli kerran, pari selittänyt, että
hänen täytyi lähteä, mutta lady Wyndward oli hartaasti pyytänyt häntä
jäämään.
»Älä lähde, Lenore», oli kreivitär sanonut lempeän käskevästi. »Sinä
tiedät — sinun täytyy tietää, että panemme toivomme sinuun.»
Lady Wyndward ei ollut ilmaissut, missä mielessä he panivat toivonsa
häneen, mutta Lenore oli sen arvannut.
Loordi Grayford taas ei ollut poistunut, koska Leycester oli edelleen
kotosalla.
Kuin keskinäisestä sopimuksesta tiesivät kaikki, että Leycesterillä
oli täydellinen toimintavapaus, että hän sai tulla ja mennä mielensä
mukaan ja ettei hänen tekojaan voitu edeltäpäin laskea. He olivat yhtä
hämmästyneitä kuin kiitollisia, jos hän liittyi heihin, kun mentiin
ajelulle tai kävelyretkelle, eivätkä vähääkään kummastelleet, jos hän
katosi ilmoittamatta kellekään mitään aikeistaan. Lady Wyndward kesti
sen kaiken hyvin kärsivällisesti; hän tiesi lady Longforthin puhuneen
totta sanoessaan, että oli hyödytöntä koettaa ohjata Leycesteriä; mutta
hän kuiskasi vanhalle kreivittärelle muutamia sanoja:
»Nyt on jotakin huonosti.»
»Tietysti on, hyvä Ethel», vastasi vanha rouva, »on aina, kun hän vain
on kysymyksessä. Hänellä on joku kepponen mielessään, siitä olen yhtä
varma kuin sinäkin. Mutta mitäpä siitä; se järjestyy kyllä aikanaan.»
»Mutta järjestyykö se?» epäili lady Wyndward huokaisten.
»Kyllä, niin luulen; ja Lenore on yhtä mieltä kanssani, sillä muuten
hän ei olisi enää täällä.»
»Hän teki kovin hyvästi, kun jäi», arveli lady Wyndward.
»Kerrassaan hyvin!» myönsi lady Longforth. »Se tuntuu rohkaisevalta.
Olen varma siitä, ettei hän olisi jäänyt, jollei hänellä olisi ollut
syytä siihen. Niin, Ethel, kyllä kaikki käy hyvin; Leycester menee
avioliittoon Lenoren kanssa tai pikemminkin Lenore Leycesterin kanssa,
ja he asettuvat paikoilleen, ja — enpä muista, oletko pyytänyt minua
esikoisen kummiksi?»
Lady Wyndward koetti pysyä rohkeana ja luottavana, mutta häntä pelotti.
Häntä hämmästytti se seikka, että Lenore ei poistunut. Hänellä ei
ollut aavistustakaan ylpeän kaunottaren ja Jasper Adelstonen välisestä
kohtauksesta.
Entä Lenore! Hänessä oli tapahtunut suuri muutos. Hän tuskin kykeni
itsekään käsittämään sitä. Istuessaan iltaisin peilinsä edessä hän
kyseli itseltään, mitä se merkitsi. Oliko tosiaan totta, että hän
rakasti loordi Trevornea? Niin, hänen oli pakko myöntää rakastavansa
Leycesteriä niin intohimoisesti, että se oli pikemmin tuskallista kuin
riemuisaa. Hän ei ollut tietänyt, kuinka voimakas hänen tunteensa oli,
ennenkuin silloin, kun hän oli piilossa puiden takana joen rannalla ja
kuuli Leycesterin kuiskivan lemmensanoja toiselle naiselle.
Ja minkälaiselle naiselle! Tuntemattomalle, köyhän taiteilijan
veljentyttärelle! Usein öisin, kun koko suuri kartano lepäsi
hiljaisena, virui hän vuoteellaan, heittelehtien sinne tänne ja
tuntien polttavaa kaipausta ja sietämätöntä häpeää muistellessaan sitä
hetkeä, jolloin Jasper Adelstone oli hänet yllättänyt ja pakottanut
liittolaisekseen. Hän, tunnettu kaunotar, rakastuneena mieheen,
joka oli antanut sydämensä toiselle, ja vehkeilevän, halpasyntyisen
asianajajan liittolaisena ja välikappaleena. Se oli sietämätöntä;
mutta se oli totta, ja silloinkin, kun hän tunsi häpeänsä kipeimmin,
myönsi hän samalla, että hän olisi valmis tekemään uudelleen kaikki,
liittoutumaan vieläkin kehnomman olennon kuin Jasper Adelstonen kanssa
saavuttaakseen tarkoituksensa.
Leycesteriä kohtaan hän käyttäytyi kerrassaan mallikelpoisesti. Hän
ei tahtonut hälyttää nuorta miestä. Hän tiesi, että jos hän vain
viittaisikaan tunteisiinsa, olisi Leycester heti varuillaan, ja hän
hillitsi itseään ankarasti. Hän petti Leycesterin perinpohjin.
— Lenoreko rakastunut minuun! — tuumi loordi Trevorne useammin kuin
kerran. — Sellainen ajatus on naurettava! Mikähän on pannut moisia
haaveita äidin päähän?
Kohdatessaan toisensa he käyttäytyivät vapaasti ja avoimesti, ja
Leycester keskusteli ja laski huolettomasti leikkiä Lenoren kanssa
uneksimattakaan, että toinen väijyi häntä kuin kissa hiirtä ja ettei
hänen ainoakaan sanansa eikä tekonsa jäänyt Lenorelta huomaamatta.
Vaistomaisesti Lenore aavisti, missä hän vietti ne ajat, jolloin hän
oli poissa kartanosta, ja kuvitteli mielessään, kuinka hän oli sen
tytön seurassa, joka oli ryöstänyt hänen rakastamansa miehen. Ja
samalla kun mustasukkaisuus lisääntyi, kasvoi myöskin rakkaus, joka
sen oli herättänyt. Joka päivä hän tajusi yhä paremmin, että hänen
sydämensä oli Leycesterillä ja että koko hänen vastainen onnensa oli
riippuvainen Leycesteristä.
— Niin, minä rakastan häntä, — päätteli hän itsekseen, — kaikki
keskittyy siihen. Minä rakastan häntä.
Ja Leycester vain naurahteli äitinsä »huvittavalle erehdykselle» eikä
epäillyt mitään. Kaikki hänen ajatuksensa pyörivät Stellan ympärillä.
Kun hän nyt tuli lähelle pengermää, seisoi Lenore siellä lady
Longforthin ja loordi Grayfordin seurassa katsellen häntä.
»Kas tuolla on Leycester», huudahti loordi Grayford. »Hän lähti täältä
onkivapa kädessään, mutta sen on nähtävästi kala nielaissut; joka
tapauksessa ei sitä hänellä enää ole. Haloo, vanhapoika, missä olet
ollut? Tule tänne ylös!»
Leycester juoksi portaita myöten Lenoren viereen. He näkivät toisensa
sinä aamuna ensimmäistä kertaa, ja Lenore ojensi hymyillen hänelle
kätensä. Hän tarttui siihen. Se oli lämmin ja pehmoinen; hänen kätensä
taas oli vielä kylmä kylvyn jälkeen. Lenoren silmät menivät levälleen.
»Kätenne on aivan kylmä», huomautti hän, koskettaen sitten Leycesterin
takin lievettä. »Ja olette märkä. Missä olette ollut?»
»Minulle sattui pieni tapaturma, ja sain pienen kylvyn.»
»Tapaturma?» kertasi Lenore.
»Niin», vastasi Leycester yksinkertaisesti. »Eräs nuori ystäväni putosi
jokeen, ja minä menin hänen seurakseen, vain seuran vuoksi.»
»Ymmärrän», sanoi Lenore hymyillen, »hyppäsitte veteen häntä
pelastamaan».
»No, se olisi kovin korkealentoinen sana», pilaili Leycester.
»Mutta se on totta. Saanko kysyä hänen nimeään?»
Leycester sivalsi sammalkappaleen irti kiviseltä kaiteelta ja empi
hetkisen. »Hänen nimensä on Frank», vastasi hän sitten, »Frank
Etheredge».
»Kaunis nimi; en muista sitä kuulleeni. Toivon, että hän on
kiitollinen.»
»Niin minäkin», virkkoi Leycester, kääntyen poispäin. »Menen muuttamaan
vaatteita», lisäsi hän sitten.
»Etheredge?» kertasi lady Longforth hänen poistuttuaan.
»Sehän on juuri sen sievän, tummasilmäisen tytön nimi, joka oli
tuonnottain täällä päivällisillä.»
»Niin», myönsi Lenore välinpitämättömästi, sillä lady Longforth
silmäili häntä. Vanha rouva oli varma siitä, että välinpitämättömyys
oli teeskentelyä.
»Jos Leycester ei pidä varaansa, niin ne tummat silmät käyvät hänelle
vaarallisiksi. Tytöt ovat yleensä kiitollisia niille miehille, jotka
pelastavat heidän veljensä joutumasta märkään hautaan.»
Lady Lenore heilutteli päivänvarjoaan, hymyillen rauhallisesti.
»Epäilemättä on tyttö hyvin kiitollinen. Miksi hän ei olisi.
Arveletteko, että loordi Trevorne on vaarassa? Minä en sitä luule.» Sen
sanottuaan hän lähti astelemaan pois.
»Hän on ihmeellinen tyttö, Charles», sanoi kreivitär loordi
Grayfordille syvän ihailevasti.
»Kuka, Lenoreko? Varmasti. Huomasitteko sen juuri nyt, lady Longforth?»
»En, herra Sopimaton. Olen tietänyt sen pitkin matkaa; mutta hän saa
minut joka päivä uudestaan ihmettelemään. Kuinka suuren maineen hän
olisikaan saavuttanut näyttämöllä! Mutta hän on paremmin paikallaan
lady Wyndwardina.»
Loordi Grayford pudisti päätään ja vihelsi hiljaa. »Se sana on vähän
ennenaikainen, eikö olekin?» hän kysyi. »Leycester ei näytä kovinkaan
kiihkeältä siihen suuntaan, vai näyttääkö?»
»Mitäpä se merkitsee, miltä Leycester näyttää?» vastasi kreivitär.
»Se riippuu hänestä — Lenoresta. Olet hauska poika, Charles, mutta
et ole älykäs. Jollet olisi niin sanomattoman typerä, niin menisit
huolehtimaan siitä, että Leycester vaihtaa vaatteita. Olenpa varma,
että hän istuu tai vetelehtii jossakin märkä puku yhä yllään.»
»Sokeaan hevoseen tepsii nyökkäys yhtä hyvin kuin viittauskin», virkkoi
loordi Grayford nauraen. »Minä menen ja teen kuten minua on käsketty.
Todennäköisesti hän ajaa minut tieheni ja kehoittaa minua huolehtimaan
omista asioistani.»
Loordi Grayford tapasi Leycesterin kamaripalvelijan käsissä, joka
ripeästi puki hänen ylleen märän flanellipuvun asemesta moitteettoman
aamupuvun. Kamaripalvelijalla ei nähtävästi ollut kovinkaan hupaisa
hetki. Loordi Grayford istahti tarkkailemaan huvitettua toimitusta.
»Mikä sinun on, Ley?» kysyi hän sitten kun mies oli hetkeksi poistunut
huoneesta. »Sinähän toimitat tuon miesparan hullujenhuoneeseen.»
»Hän on niin kirotun hidas», vastasi Leycester, harjaten tukkaansa,
jonka kamaripalvelija oli jo järjestänyt, ja kiskoen kaulaliinaa. »En
voi menettää hetkeäkään.»
»Saanko kysyä, mihin tuollainen kiire?» kysyi loordi Grayford hymyillen.
Leycester punehtui hiukan.
»Oikeastaan haluaisin kertoa sinulle, Charlie», hän sanoi, »mutta en
voi. Minun on parasta pitää se omana tietonani.»
»Olen siitä iloinen», letkautti loordi Grayford, »olen varma, että
se on jotain hullua, ja jos kertoisit siitä minulle, haluaisit minut
mukaan.»
»Juuri niin», sanoi Leycester naurahtaen, »sinun täytyy olla siinä
apuna.»
»Oho!»
Leycester nyökkäsi, taputti häntä olkapäälle ja naurahti:
»Paras puolesi, Charlie», sanoi hän, »on, että sinuun voi aina luottaa.»
Loordi Grayford vastusteli:
»Ei, ei, Charlie», hän pyyteli. »Tunnen tuon fraasin niin hyvin; sinun
oli aina tapana käyttää sitä, kun oli tehtävä jokin erikoisen ilkeä
temppu ennen vanhaan. Suoraan sanoen, olen nyt tehnyt parannuksen enkä
enää suostu auttamaan sinua missään hullutuksissa.»
»Tämä ei ole hullutusta», sanoi Leycester; »— Oi, mene ulos vähäksi
aikaa, Oliver, en tarvitse sinua; — tämä ei ole hullutusta, Charlie;
tämä on järkevintä, mitä olen tehnyt elämäni aikana.»
»Todellako?»
»Kyllä vain. Kas niin! Aion lähteä Lontooseen.»
»Arvasin sen. Lontoo-parka!»
»Lopeta tuo ja kuuntele minua — en voi menettää hetkeäkään. Haluan,
että teet minulle erään hienotunteisuutta vaativan palveluksen.»
»Kieltäydyn. Mikä se on?» vastasi loordi Grayford epäloogisesti.
»Hyvin yksinkertaista. Haluan sinun toimittavan kirjelapun puolestani.»
»No mutta. Eikö joku palvelija-armeijasta, jotka ahmivat maata kuin
heinäsirkat, voisi sitä tehdä?»
»Ei kukaan, vain sinä kelpaat. Haluan tämän kirjeen perille heti. Enkä
halua kenenkään meitä kahta lukuunottamatta tietävän siitä mitään; en
myöskään halua sitä kannettavan ympäriinsä jonkun palvelijan taskussa
tunnin parin ajan.»
Loordi Grayford ojenteli jalkojaan ja pudisti päätään.
»Kuulehan, Ley, eikö tuo ole liian paksua?» hän vastusteli. »Tietysti
se on jollekin kauniimman sukupuolen edustajalle!»
Leycester hymyili.
»Olet väärässä», hän sanoi naurahtaen. »Missähän on
Bradshaw-aikataulukirjanen, Oliver!» tiedusti Leycester ovea
avatessaan. »Tuo tänne kirjoituspaperia ja käske sitten laittaa vaunut
valmiiksi viemään minut asemalle.»
»Tarvitsette minua, mylord?»
»En. Menen yksin. Näytä terävältä!»
Oliver toi kirjoitustarpeet ja poistui, ja Leycester istahti alas
vähäksi aikaa kirjoittamaan kirjelappuaan.
»Lähdenkö pois?» kysyi loordi Grayford virnistäen.
»Et, en halua menettää sinua näkyvistäni, veikkoseni», vastasi
Leycester. »Istu vain paikallasi.»
»Voinko auttaa sinua? Olen varsin taitava sepittämään rakkauskirjeitä,
varsinkin muiden ihmisten.»
»Ole hiljaa!»
Sitten hän tarttui kynään ja kirjoitti:
»Hyvä Frank.
Oheisena on kirjelappu Stellalle. Antaisitko sen hänelle, kun hän on
yksin, ja omakätisesti! Hän kertoo sinulle, että olen pyytänyt häntä
tulemaan kanssasi yhdentoista junalla huomenna. Toisitko hänet Bruton
Streetille n:oon 24? Kohtaan teidät siellä aseman sijasta. Kuten
näet, esitän kaiken yksinkertaisesti, ja olen vakuuttunut siitä, että
autat meitä. Tiedät salaisuutemme ja olet puolellamme, eikö niin?
Tietysti tulet ilman matkatavaroita ja ilman, että kukaan saa selville
aikomuksiasi.
Sinun, hyvä Frankini.