Tämä kaikki sujui hyvin. Oli varsin helppoa kirjoittaa pojalle, koska
hän, Leycester, tiesi, että jos hän olisi pyytänyt Frankia kävelemään
tulen läpi, niin tämä olisi sen tehnyt. Mutta Stella?
Terävä epäilyksen pistos vaivasi Leycesteriä, kun hän otti toisen
arkin. Entäpä jos Stella ei tulisikaan! Hän nousi seisomaan ja alkoi
kävellä edestakaisin, otsa kurtussa ja tuttu päättävä ilme kasvoillaan.
»Jätä sikseen, Ley!» kehoitti loordi Grayford tyynesti.
»Et tiedä mitä se merkitsisi, Charlie», vastasi Leycester hymyillen.
»Kenties arvaan, mitä se merkitsisi — naiselle, kuka hän lieneekään.»
»Olet väärällä jäljellä tällä kertaa, aivan väärällä.» Sen sanottuaan
Leycester kävi jälleen istumaan ja syventyi kirjoittamaan. Samoin kuin
edellinenkin oli tämä kirje varsin lyhyt.
»Rakas.
Älä säikähdä, kun luet tämän, äläkä epäröi. Ajattele lukiessasi, että
onnemme riippuu päätöksestäsi. Pyydän sinua tulemaan Frankin keralla
kello yhdentoista junassa Lontooseen, jonne minä lähden nyt. Ottakaa
ajuri ja ajakaa Bruton Streetille n:oon 24, jossa minä odotan teitä.
Arvaat, mitä sitten tapahtuu, rakas. Huomenna me lähdemme pitkälle
elämäntaipaleelle käsi kädessä, miehenä ja vaimona. Kynä vapisee
kädessäni kirjoittaessani näitä sanoja. Tulethan, Stella? Ajattele!
Tiedän, miltä sinusta tuntuu — tiedän, ikäänkuin olisin vierelläsi,
kuinka vapiset ja epäröit ja pelkäät tätä askelta. Mutta sinun täytyy
astua se, rakkain! Kun kerran olemme naimisissa, järjestyy kaikki
hyvin ja iloisesti. En voi enää odottaa, ja miksi minun pitäisi
odottaa? Olen kirjoittanut Frankille ja pyytänyt häntä huolehtimaan
sinusta. Jättäydy hänen hoivaansa ja anna epäilysi ja pelkosi haihtua.
Muistele vain minua ja, saanko sanoa, sinun rakkauttasi.