Stella käänsi katseensa vähäksi aikaa Jasperiin, ja hänet valtasi
vähäksi aikaa jonkinlainen sääli. Se oli naisellinen tunne, ja se
lievensi hänen vastaustaan.
»Minä — olen hyvin pahoillani», virkkoi hän hiljaa. »Minä — minä — en
tietänyt —»
»Suokaa anteeksi!» rukoili Jasper käheästi. »Minä — minä olen hyvin
onneton. Stella, eikö sinulla ole minulle mitään muuta sanottavaa?»
»Ei mitään.» Stella katsoi toisaalle. »Olen hyvin pahoillani. En
aavistanut. Mutta se ei olisi voinut tapahtua. Ei milloinkaan.»
»Tarkoitatteko, ettette milloinkaan voi rakastaa minua?» kysyi Jasper.
»Älkää sanoko ei milloinkaan’. Tahdon odottaa kärsivällisesti; odotan
vuosikausia, jos vain annatte minulle toivoa — jos vain koetatte
rakastaa minua vähän.»
»Minä en voi», vastasi Stella hiljaa. »Te ette ymmärrä. On mahdotonta
opettaa itseään rakastamaan — on mahdotonta _koettaa_. Sitäpaitsi ette
tiedä mitä pyydätte. Te ette sitä käsitä!»
»Enkö?» virkahti Jasper, ja hänen ohuet huulensa kaartuivat katkeran
ivalliseen hymyyn. »En käsitä. On joku toinen. Enkö ole oikeassa?»
»Teillä ei ole oikeutta kysyä sitä minulta», huomautti Stella lujasti.
»Rakkauteni antaa minulle oikeuden kysyä. Mutta minun ei tarvitse
kysyä, ja teidän on tarpeetonta vastata. Jos te olettekin ollut sokea,
en minä ole ollut. Minun silmäni ovat olleet auki, ja minä olen nähnyt,
ja sanon teille suoraan, että toiveenne ei voi täyttyä. Sanon: ei voi —
ei saa täyttyä», lisäsi hän hampaittensa välitse.
»Jos sanottavanne on lopussa, herra Adelstone, niin poistun luotanne.»
Jasper seisoi käytävällä, niin ettei Stella päässyt hänen ohitseen.
»Viipykää hetkinen!» hän kehoitti. »En pyydä teitä ajattelemaan
tarkemmin vastaustanne. En pyydä teitä suomaan minulle anteeksi. Kun
vain ajattelette, kuinka kärsin, niin annatte anteeksi. Olen menetellyt
väärin, järjettömästi, raa’asti; mutta se on aiheutunut voimakkaasta
rakkaudestani; minua ei pidä kovin paljoa moittia. Tahdotteko sanoa,
että annatte minulle anteeksi ja että pysymme ystävinä? Jos — jos», hän
jatkoi nopeasti, ennenkuin Stella ehti virkkaa mitään, »jos annatte
kaiken olla ikäänkuin ei tätä olisi tapahtunut, jos unohdatte kaikki,
mitä olen sanonut, niin lupaan, etten lonkkaa teitä uudelleen. Älkää
vaatiko meitä eroamaan, älkää lähettäkö minua luotanne, niin etten
koskaan enää teitä näkisi. Olen setänne vanha ystävä; en tahtoisi
menettää hänen ystävyyttään; luulen voivani sanoa, että hän kaipaisi
minun ystävyyttäni. Olkaamme ystäviä, neiti Etheredge!»
Stella kumarsi päätään.
»Kiitos, kiitos!» sanoi Jasper nöyrän lauhkeasti. »Olen hyvin
kiitollinen ystävyydestänne, neiti Stella. Pidän ruusun muistona
lempeydestänne.» Hän aikoi kiinnittää ruusun takkiinsa, mutta Stella
ojensi säpsähtäen kätensä.
»Ei! Antakaa se minulle takaisin, olkaa hyvä!» vaati tyttö. »Te ette
saa pitää sitä. Minä — minä en ajatellut antaessani sen teille! Antakaa
se takaisin, pyydän.»
Mies empi, ja ylenmäärin kiihtyneenä astahti Stella häntä kohti.
»Antakaa se minulle!» hän toisti. »Minun täytyy saada se — minä tahdon
sen!»
»Se on minun», intti Jasper kiivaan punan levitessä hänen kasvoilleen
ja kurotti ruusua kauemmaksi tytöstä. »Te annoitte sen minulle; minä en
voi antaa sitä takaisin.»
Tuskin olivat sanat lähteneet hänen huuliltaan, kun ruusu lennähti
hänen kädestään ja Frank seisoi kalpeana ja läähättävänä heidän
välillään.
»Kuinka uskallatte!» hän huohotti kiihtyneenä, puristaen kätensä
nyrkkiin ja katsoen Jasperin kalpeita kasvoja hurjasti kiiluvin silmin.
»Kuinka uskallatte!» Rajusti huudahtaen poika polki kukkaa ja hieroi
sitä kantapäällään.
Tämä ylimielisen halveksiva teko kannusti Jasperin itsetuntoa. Päästäen
hillityn kirouksen hän tarttui pojan olkapäähän. Frank kääntyi käsi
koholla häneen päin. Mutta silloin muuttuivat Jasperin kasvojen ilmeet
äkkiä kuin salamaniskusta, ja väkinäinen hymy levisi hänen huulilleen.
Hän tarttui pojan käteen ja piti sitä kiinni. »Rakas Frankini», hän
murahti, »mikä on hätänä?»
Muutos oli niin äkillinen, niin odottamaton, että Stella, joka oli
tarttunut pojan toiseen käteen, seisoi kuin puusta pudonneena.
»Mitä tarkoititte sillä, että piditte ruusun?» kysyi Frank.
Jasper naurahti pehmeästi. »Ah, nyt ymmärrän!» hän virkkoi nyökäyttäen
päätään. »Ymmärrän. Piditte meitä silmällä — ikkunasta kenties, niinkö?
Ja kuten niin monet muut syrjästäkatsojat luulitte pilaa todeksi!
Hillitön poika!»
Frank katsahti Jasperin kalpeihin, hymyileviin kasvoihin ja sitten
Stellaan, jonka pää oli painuksissa. »Onko se totta?» hän kysyi
Stellalta muitta mutkitta.
»Jopa jotakin!» kummeksi Jasper moittivasti. »Eikö tuo ole hieman
karkeaa? Mutta minun on annettava sinulle anteeksi. Ja se onkin minulle
helppoa, rakas Frankini, kun muistan, että äkillinen hyökkäys johtui
halusta puolustaa neiti Stellaa! Mutta nyt olette minulle ruusun
velkaa. Menkää katkaisemaan se minulle, ja sitten olemme ystäviä —
hyviä ystäviä, eikö niin?»
Frank väistyi syrjään hänen otteestaan ja jäi seisomaan silmäillen
häntä epäluuloisesti.
»Ettekö tahdo?» kysyi Jasper. »Ettekö vieläkään ole varma siitä, ettei
kaikki sittenkin ollut vakavaa totta? No sitten otan ruusun itse.
Saanko?»
Stella nyökäytti päätään, ja Jasper meni erään pensaan luokse, katkaisi
huolellisesti punaisen ruusun ja kiinnitti sen takkiinsa. Sitten hän
leikkasi vielä toisen ja ojensi sen hymyillen Stellalle.
»Kelpaako tämä sen sijasta, jonka poika tyhmyydessään tuhosi?» hän
sanoi nauraen.
Stella olisi mielellään antanut kieltävän vastauksen, mutta Frank
tarkkasi häntä. Hän otti kukan vastahakoisesti vastaan. Jasperin silmät
välähtivät voitonriemuisesti; sitten hän laski kätensä Frankin olalle.
»Rakas Frankini», hän puhui lempeästi, »teidän täytyy hillitä
äkkipikaista luontoanne. Muuten voitte jonakin päivänä tehdä jonkun
rikoksen ja joudutte vankilaan saatuanne, kuten sanotaan, kuusi
kuukautta kuritushuonetta, ikäänkuin olisitte tavallinen varas —
tai väärentäjä!» Kun pilkkasanat luiskahtivat ohuilta, hymyileviltä
huulilta, hätkähti Frank ja hänen kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi. »Ja
nyt olette pahoillanne», jatkoi Jasper, katsoen häntä silmiin. »Tehän
laskitte äsken vain leikkiä, niinhän? No, poika-kulta, teillä on sydän
kädessä! Mutta jos todella haluatte pyytää minulta anteeksi, niin
voitte sen tehdä.»
»Suokaa — anteeksi», änkytti poika, kääntäen kalpeat kasvonsa häntä
kohti. Sitten Frank pyörähti ympäri ja lähti hitain askelin ja pää
painuksissa rakennukseen päin.
Jasper katseli hänen jälkeensä, silmissään raudankova, julma väike, ja
naurahti hiljaa. »Poika-kulta!» hän mutisi. »Olen niin kovin mieltynyt
häneen, ja tämä vain syventää mieltymystäni! Hän teki sen teidän
tähtenne. Ettehän te uskonut, että aikomukseni oli pitää ruusu? Ei;
olisin antanut sen teille! Mutta tämän saan säilyttää — sen tahdon! —
muistiksi lupauksestanne, että voimme edelleen olla ystävyksiä!»
Puristettuaan Stellan kättä hän poistui.