»Mikä mainio mies, Stella!» ihasteli Frank heidän rientäessään
niittyjen poikki. »Kuinka onnellinen tyttö sinun pitää olla — kuinka
onnellinen olet!»
«Kenties olen», myönsi Stella naurahtaen, »mutta nyt kiiruhda, Frank!
Etkö pääse yhtään kovemmin? Juostaanpa kilpaa maantielle!»
»Eipä juostakaan», vastusti poika leikillisesti. »Sinä juokset kuin
paras vinttikoira, ja märissä vaatteissani minä häviäisin perinpohjin.
Mutta, Stella, ajatteleppa, että hän hyppäsi padon harjalta! Moni
mies olisi tyytynyt syöksymään veteen rannalta. Jos hän olisi
menetellyt siten, niin hän ei olisi saanut minua pelastetuksi! En tunne
ainoatakaan toista miestä, joka olisi sen tehnyt», jatkoi hän hampaiden
kalistessa. »Ja kuinka ystävällinen ja hauska hän oli! Stella, mikä
onnenlapsi oletkaan! Mutta ei hän sittenkään ole vähääkään liian hyvä
sinulle! Ei kukaan ole sinulle liian hyvä!»
»Pelkään, että vilustut pahasti ja joudut vuoteeseen, herraseni, jollet
juokse!» varoitti Stella. »Mitähän setä sanoo?»
Frank pysähtyi kuin naulattuna, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.
»Isä ei saa tietää mitään koko tapahtumasta», virkkoi hän. »Älä puhu
hänelle siitä. Minä menen sisään takaportista ja muutan pukua. En
tahdo hänen tietävän mitään. Se vain pahoittaa hänen mieltään, jo olen
tuottanut hänelle paljon huolta ja vaivaa jo muutenkin.»
»En puhu», lupasi Stella. »Mutta tule pois nyt, sillä muuten sairastut,
ja sitten hän varmasti saa tietää kaikki.»
Tällä huomautuksella näytti olevan toivottu vaikutus, sillä Frank
tarttui hänen käteensä ja läksi juoksemaan. He saapuivat tielle ja
olivat juuri kääntymäisillään sitä myöten kotiin päin, kun heidän
näkyviinsä ilmestyi Jasperin pitkä, laiha vartalo. Frank ja Stella
pysähtyivät, ja neito tunsi pojan puristavan tiukasti kättään. »Stella,
tuolla on se mies, Adelstone», kuiskasi Frank. »Pitääkö meidän
pysähtyä?»
Jasper ratkaisi kysymyksen nostamalla hattuaan ja astumalla käsi
ojossa heitä kohti. »Hyvää huomenta!» hän huudahti, silmäillen
pienine, terävine silmineen ensin Stellaa, sitten poikaa ja pannen
heti merkille, että viimeksimainitulla oli märät vaatteet. »Mitä on
tapahtunut?»
»Ei paljon mitään», vastasi Stella hätäisesti. »Serkkuni putosi veteen.
Nyt riennämme kotiin.»
»Putosi veteen!» kertasi Jasper, kääntyen ympäri ja lähtien kävelemään
heidän rinnallaan. »Miten se kävi?»
»Olin padolla onkimassa», selitti Frank, »ja putosin, siinä kaikki».
Hänen äänensä ja katse, jonka hän loi Jasperin synkkiin kasvoihin,
olivat melkein halveksivia.
»Padon pyörteeseen!» huudahti Adelstone. »Ja pääsitte rantaan! Teidän
täytyy olla hyvä uimari, paras Frankini.»
»Olen melkoisen hyvä», vastasi Frank hieman äreästi.
»Kenties tuli lauttamies avuksenne», uteli Jasper, vilkuen toisesta
toiseen.
Silloin Stellasta tuntui siltä, että olisi parasta puhua suoraan, ja
hän sanoi vakavasti: »Loordi Trevorne oli lähistöllä; hän hyppäsi
veteen ja pelasti Frankin.»
»Olipa onni, että hän sattui olemaan lähellänne! Se oli uljaasti
tehty!» kehui Jasper, mutta hänen vieno äänensä värähti ivallisesti,
mikä ärsytti poikaa.
»Se oli uljas teko!» huomautti poika. »Kenties ette tiedä, mitä
patopyörteessä uiminen on, herra Adelstone?»
»En, mutta luulen, että olisin koettanut sitä, jos olisin ollut niin
onnellinen, että olisin ollut loordi Trevornen sijassa.»
»Olen hyvin iloinen siitä, ettette ollut», sanoi Frank hiljaa.
»Uskon, että olisitte sen tehnyt», sekaantui Stella nopeasti puheeseen.
»Kuka hyvänsä olisi. Tule, Frank. Näkemiin, herra Adelstone!»
Jasper pysähtyi ja katsoi neitoon. Stella näytti hyvin kauniilta, hänen
poskensa hehkuivat ja silmät loistivat, ja Adelstonen sydän sykki
kiihkeästi. »Tulin ulkosalle, toivoin tapaavani teidät», virkkoi hän.
»Saanko tulla sisään?»
»Kyllä, tietysti; se on sedästä perin hauskaa. Mutta menkää te
pääovesta; me menemme takaportaita, sillä toivomme, ettei setä saisi
vihiä tapahtumasta. Se vain kiihdyttäisi häntä. Ettehän te mainitse
hänelle mitään?»
»Saatte aina luottaa vaiteliaisuuteeni», vastasi Jasper.
Stella, joka yhä piti Frankia kädestä, veti hänet keittiöön ja
vaimensi rouva Penfordin pelästyksenhuudahduksen. »Frankille sattui
tapaturma, rouva Penford. Niin, hän putosi jokeen. Kerron teille kaikki
myöhemmin; mutta nyt hänen on vaihdettava vaatteita heti — heti. Juokse
yläkertaan, Frank, ja hautaudu peitteisiin —»
»Hyvä, hyvä», myönteli Frank, mutta poistuessaan hän tarttui Stellaa
käsivarteen.
»Älä anna sen miehen viipyä, Stella. Minä — vihaan häntä. Mitä hän
tarkoitti pistellessään loordi Trevornea?»
»Hän ei pidä loordi Trevornesta», huomautti Stella.
»Sehän on selvää!» huudahti Frank kiukkuisesti. »Piharakit eivät ole
erikoisen mieltyneitä leijoniin, mutta —»
Stella ei halunnut kuulla enempää, vaan työnsi huolestuneen
kärsimättömästi hänet portaille, mennen sitten taiteilijan
työhuoneeseen. Lähestyessään ovea hän kuuli Jasper Adelstonen äänen.
Jasper puhui hänen sedälleen, ja äänen sävy tuntui hänestä omituiselta,
vastenmieliseltä. Se kuulosti niin lähentelevältä, melkeinpä peitetyn
käskevältä, ja se kiusoitti häntä. Stella pysähtyi käsi ovenrivassa
ja luuli kuulevansa Adelstonen mainitsevan hänen nimeään. Siitä hän
ei ollut varma eikä tahtonut jäädä kuuntelemaan, vaan aukaisi oven ja
astui sisään lievä puna poskillaan. Hänen tullessaan huoneeseen Jasper
laski kätensä vanhuksen käsivarrelle ikäänkuin huomauttaakseen tälle
hänen saapumisestaan. Maalari hätkähti, kääntyi ympäri, katsoi Stellaa
tarkkaavasti ja mutisi ilmeisen hämmentyneenä: »Pelkkä tyttö — pelkkä
tyttö, Jasper!»
Jasper seisoi hetkisen liikkumatta, silmäillen Stellaa kulmiensa
alitse; sitten hän äkkiä virkkoi: »Olin ihailemassa ruusujanne ja
rikoin viimeistä käskyä himoamalla niitä.»
»Niinkö? Olkaa hyvä ja ottakaa niistä, mitä haluatte!» kehoitti Stella.
»Siellä on niitä siksi paljon, että voimme luovuttaa niitä toisillekin;
emmekö voikin, setä?»
Kuten tavallisesti ei maalari nytkään huomannut koko kysymystä, ja
äänessään sellainen sävy, ikäänkuin asia olisi ollut mitä luonnollisin,
Jasper kysyi: »Ettekö tahdo tulla ulos näyttämään, mitkä saan
katkaista? Haluan vain yhden tai pari mukaani Lontooseen tekemään
synkät huoneeni iloisemmiksi.»
»Aiotteko matkustaa Lontooseen?» tiedusti Stella, siirtyen ovelle.
Jasper mutisi jotakin, seuraten häntä ulos ja ahmien nälkäisen
kaipaavasti katseillaan hänen sulavan ihastuttavaa vartaloaan.
»No nyt», esitti Stella, seisoen keskellä käytävää ja heilauttaen
kättään. »Minkälaisia tahdotte, valkoisia vaiko punaisia?»
Adelstone katsoi häntä jonkun aikaa äänettömänä. Milloinkaan ei Stella
ollut näyttänyt hänestä kauniimmalta kuin tänä aamuna. Neidon silmät
loistivat salaisesta riemusta, kasvot hehkuivat nuoruudentoiveesta, ja
se pani Jasperin sydämen sykkimään sekavasta riemun ja tuskan tunteesta
— hän tunsi riemua Stellan kauneudesta, jonka hän oli vannonut tulevan
omakseen, repivää tuskaa sen johdosta, että toinen — vihattu loordi
Trevorne — oli nähnyt sen jo tänä aamuna. Ja hänen seisoessaan ääneti
ja neitoa katsellen hiipi hänen sydämeensä katkera epäluulo, että tuo
toinen mies oli herättänyt sen riemun, joka hehkui tytön tummista
silmistä.
»Antakaa minulle minkä haluatte», hän pyysi. »Tässä on veitsi.»
Stella otti veitsen huolettoman välinpitämättömästi. »Valkoinen vaiko
punainen?» hän kysäisi.
»Punainen», oli vastaus.
Stella taittoi punaisen ruusun — tummanpunaisen ruusun — ja teki
vähäisen naisellisen liikkeen, vieden sen lähelle kasvojaan. Se oli
pieni tytöille ominainen teko, ja Stella teki sen aivan ajattelematta,
itsetiedottomasti, mutta se pani veren äkkiä rajun kiihkeästi tulvimaan
häntä tarkkailevan miehen sydämeen. »Katsokaapa», huudahti Stella,
»kuinka kaunis se on! Puhutaan Firenzen ruusuista, mutta minä otan
mieluummin englantilaisen. Firenzen ruusut ovat upeampia, mutta eivät
näin kauniita kuin nämä.»
Jasper otti sen virkkamatta mitään. Itse asiassa hänellä oli täysi työ
hillitessään itseään. Hän tunsi, että toiminnan aika ei ollut vielä
tullut, ja hän kuiskaili itselleen: — Ei vielä! Ei vielä! — Mutta tytön
viehättävyys, ruusun kosketus hänen kasvoihinsa oli liian voimakas
hänen kylmälle, laskevalle mielelleen.
»Kiitos!» sanoi hän vihdoin, »oikein suuri kiitos! Säilytän sen
rakkaana muistina. Panen sen kirjoituspöytäni laatikkoon ja ajattelen
teitä.»
»Oh!» huudahti Stella hätäisesti. »Haluatteko kenties useampia? Tehkää
hyvin ja ottakaa mitä haluatte!»
»Ei, en tahdo enää. Vaikka saisin kaikki ruusut, mitä ikinä on
puhjennut, ei riemuni siitä lisäytyisi. Vain tämä teidän kädestänne
saatu ruusu on minulle arvokas.»
Stella liikahti ovea kohti, mutta herra Adelstone ojensi kätensä.
»Viipykää hetkinen — vain hetkinen!» hän pyysi ja kosketti
kiihtymyksessään neidon käsivartta.
»Mitä — mitä nyt?» kysyi Stella ja horjahti taaksepäin.
»Tahtoisin puhua teille», vastasi Jasper. »Vain muutamia sanoja.
Kuunteletteko minua? Toivon, että kuuntelette. Tiedän, ettei se ole
viisasta. Tunnen, että — että mieluummin olisitte kuulematta sanojani
ja ettei puheestani koidu kovinkaan runsaasti hyvää, mutta en jaksa
hillitä itseäni. On hetkiä, Stella —»
Stella liikahti hieman kuullessaan tutunomaisen puhuttelusanan.
»On hetkiä, jolloin mieheltä menee maltti, jolloin hän heittää
järkevyyden tuulen vietäväksi. Nyt on yksi sellainen hetki, Stella —
neiti Etheredge; minä tunnen, että minun on pakko puhua, maksoi mitä
maksoi. Neiti Etheredge, luulen teidän arvaavan, mitä tahdon sanoa, ja
toivon, ettette pidä minua huonompana, vaikka en kykenekään lausumaan
sitä ilmi niinkuin pitäisi ja niinkuin sen tahtoisin tehdä. Stella,
jos silmäätte ajassa taaksepäin, jos muistelette kaikkea, mitä on
tapahtunut senjälkeen kun ensi kerran kohtasimme toisemme, niin ette
voi olla oivaltamatta mitä tarkoitan.»
Stella kääntyi hetkiseksi katsomaan häntä ja pudisti päätään.
»Te tarkoitatte, ettei minulla ole oikeutta ajatella sellaista. Vai
tarkoitatteko, ettette ole huomannut sitä, vaikka jokainen nainen sen
aina niin nopeasti älyää — että minä olen rakastunut teihin? Rakkauteni
on joka päivä käynyt voimakkaammaksi — en viihdy muualla kuin teidän
läheisyydessänne. Kuvanne seurasi minua Lontooseen, se asettui minun
ja työni välille; mutta olen ollut malttavainen — olen vakuuttanut
itselleni, etten liiallisella hätiköimisellä saavuta mitään että minun
täytyy antaa teille aikaa oppia tuntemaan minut, rakastamaan minua.»
Hän keskeytti puheensa ja kostutti huuliaan, katsoen Stellaa. Miksi ei
tyttö virkkanut mitään? Mitä hän ajatteli?
Sillä hetkellä, jos Adelstone olisi vain sen tietänyt, ajatteli Stella
oikeata rakastajaansa, nuorta ylimystä, joka ei ollut odottanut ja
laskenut, vaan joka oli valanut kiihkeän rakkautensa tulvan tavoin
hänen jalkojensa juureen — ottanut hänet syliinsä ja opettanut hänet
rakastamaan itseään. Ja kun hän ajatteli Leycesteriä, niin kuinka
pieneltä, kuinka halvalta tämä toinen mies hänestä tuntuikaan!
»Olen antanut teille rakkauteni — olen aikonut antaa teille
enemmänkin», jatkoi Jasper. »En ole rikas, Stella. Minulla ei ole
arvonimeä. Mutta minä saavutan rikkautta ja arvonimen — sen olen
ottanut pyrkimyksekseni, eikä ole mitään sellaista, mitä en ole
saavuttanut tai en saavuta, jos kerran olen ottanut sen pyrkimyksekseni
— ei mitään!» toisti hän ponnekkaasti.
Vieläkään ei Stella sanonut mitään. Kuin käärmeen lumoama lintu hän
seisoi paikallaan kuunnellen, vaikka jokainen sana tuotti hänelle
tuskaa.
»Olen päättänyt voittaa teidän rakkautenne, Stella. Rakastan teitä
niinkuin vain harvat miehet rakastavat sieluineni, sydämineni. Ei ole
mitään, mitä en olisi valmis tekemään voittaakseni teidät omakseni, ei
mitään tekoa, jota kaihtaisin. Stella, minä rakastan sinua! Mitä on
sinulla minulle sanottavaa?»