Puhutaan koiran kiintymyksestä isäntäänsä, hevosen rakkaudesta
ratsastajaansa kohtaan. Samanlaista kiintymystä, samanlaista rakkautta
tunsi Frank-poika Stellaa kohtaan. Hän oli hyvin erikoislaatuinen,
kummallinen poika; pian haihtui surumielinen ilme, joka ensin oli ollut
hänen kasvoillaan, ja hän kävi hilpeämmäksi, joskus jopa iloiseksikin;
mutta aina hän tuntui jollakin tavoin aristelevan. Hänellä oli, kuten
Stella — joka ei tietänyt mitään väärennetystä vekselistä — niitä
nimitti, ajattelupuuskansa, jolloin hänellä oli tapana istua pää käsien
varassa, tuijottaen avaruuteen.
Mutta näitä puuskia ei sattunut usein, ja tavallisesti hän oli
mitä parhaalla poikamaisella tuulella, puhelias ja leikkisä. Hänen
tunteensa Stellaa kohtaan olivat harvinaiset. Ne eivät olleet veljen
eikä lemmityn rakkautta, ne lähentelivät palvontaa. Hän saattoi istua
tuntikausia Stellan vierellä, kuunnellen hänen lauluaan tai katsellen
hänen työskentelyään. Missään hän ei tuntenut oloaan niin hyväksi kuin
Stellan läheisyydessä ja ilomielin oli hän valmis panemaan syrjään
onkivapansa tai kirjansa lähteäkseen Stellan kanssa kävelylle puistoon.
Hän ihaili ja rakasti Stellaa samalla tavoin kuin harras uskovainen
suojeluspyhimystään. Hänen kiintymyksensä oli niin silmään pistävä,
että hänen isänsäkin huomautti siitä.
»Frank seuraa sinua kuin koira, Stella», haasteli herra Etheregde
kolmantena iltana pojan tulon jälkeen. »Älä anna hänen kiusata itseäsi!
Hänellä on lukunsa ja lisäksi joki ja onkivapa. Lähetä hänet omiin
puuhiinsa, jos hän käy sinulle vaivaksi!»
»Frank vaivaksi minulle!» huudahti Stella hilpeästi. »Siihen hän ei
suorastaan kykene. Hän on maailman herttaisin ja huomaavaisin poika.
Niin, ja minulla olisi kauhean ikävä häntä, jos hän poistuisi edes
tunniksi tai pariksi. Ei, hän ei vaivaa minua vähimmässäkään määrin;
ja mitä taas tulee kirjoihin ja onkivapaan, niin hän eilispäivänä
häpeilemättä tunnusti, ettei hän niistä kummastakaan välittänyt
puoltakaan sen vertaa kuin minusta.»
»Se on kummallista», virkkoi vanhus huokaisten; »näytät olevan ainoa
ihminen, joka koskaan on voinut häneen vaikuttaa.»
»Minun pitäisi olla hyvin ylpeä sitten», vastasi Stella, »ja kyllä
olenkin. Ei kukaan voi olla hänestä pitämättä, hän on vastustamaton. Ja
lisäksi hän on niin soma. On noloa sanoa poikaa somaksi, mutta juuri
sellainen hän on.»
»Niin», myönsi herra Etheredge jurosti. »Hänellä on naisen kasvot,
naisen vennot piirteet.»
»St!» varoitti Stella. »Tuossa hän tuleekin. No, Frank», kysyi hän, kun
poika astui vapa kädessä huoneeseen puettuna flanelliseen soutupukuun,
»mitä olet puuhannut, olitko onkimassa?»
»En», vastasi poika, katsoen häntä silmiin. »Aioin lähteä, mutta kun
sinä sanoit tulevasi kohta ulos, niin jäin odottamaan. Oletko valmis?
Ei ole kiirettä — kyllä minä odotan. Kai taaskin vanukas tai munakas
tai kanarialinnun ruokkiminen. Toivoisinpa, ettei vanukkaita eikä
kanarialintuja olisi olemassakaan.»
»Oletpa sinä malttamaton poika», huudahti Stella, purskahtaen nauruun.
»No, nyt olen valmis.»
»Mennään joelle», ehdotti poika. »Siellä on joku onkimassa; ainakin hän
on onkivinaan, mutta tähyilee yhtenään tännepäin, niin että en usko
hänen saavan paljoakaan huvia ongestaan.»
»Minkälainen hän on?» uteli Stella.
»Nuori, pitkä ja komea mies, ruskeapukuinen, keltaviiksinen.»
Stellan kasvot punehtuivat ja hän vilkaisi setäänsä. »Mennään», hän
sanoi. »Arvaan, kuka hän on. Hän on loordi Trevorne.»
»Loordi Trevorne!» huudahti Frank. »Todellako? Olisipa hauska nähdä
häntä! Tunnetko hänet, Stella?»
»Kyllä — hieman», myönsi Stella arasti. »Vähän.»
»Olen kuullut niin paljon loordi Trevornesta», jatkoi Frank
innostuneena. »Lontoossa tuntee hänet joka mies. Hän on suurenmoinen
pomo, eikö olekin?»
»Kylläpä sinä opetat minulle sanoja», sanoi Stella naurahtaen. »Onko
hän sellainen ’pomo’, kuten sinä häntä nimitit?»
»On varmasti; hän on mukana joka paikassa. Hän ajaa nelivaljakkoa,
hänellä on kaksi Englannin parasta kilpahevosta ja lisäksi pursi.
Näetkö, hän on Lontoon pidetyimpiä miehiä. Malta, olen kuullut hänestä
vielä jotakin. Ahaa, niin, hän aikoo mennä naimisiin.»
»Niinkö?» ihmetteli Stella huuliensa kaartuessa hienoon hymyyn.
»Yhtä tunnetun ihmisen kanssa kuin hän itsekin on. Lady Lenore
Beauminsterin.»
Hymy haihtui Stellan huulilta ja hänen kasvonsa kalpenivat. Olihan se
vain väärä, naurettava huhu; mutta sellaisenaankin se pisti häneen, ei
tosin puukon, vaan neulan tavoin.
»Niinkö?» virkkoi hän, soimaten itseään kavaluudesta. Ääneti hän sitten
asteli Frankin rinnalla joelle, kun taas poika puolestaan lörpötteli,
kertoen kaikki, mitä tiesi loordi Trevornesta. Frankin puheiden mukaan
hän oli todellakin erikoinen, jonkunlainen valtias miesten keskuudessa.
Ja kuuntelevan Stellan sydän sykki kiitollisuudesta poikaa kohtaan.
Heidän saapuessaan joen äyräälle laski loordi Trevorne, joka oli
pitänyt heitä silmällä, vavan kädestään ja tuli heidän luokseen. Stella
ojensi kätensä.
»Mitä kuuluu, Stel— neiti Etheredge!» sanoi Leycester, puristaen hänen
kättään. Sitten hän katsahti Frankiin.
»Serkkuni Frank», esitteli Stella. »Frank Etheredge.»
Frank vilkaisi ’suurenmoisen pomon’ miellyttäviin kasvoihin ja kumarsi
kunnioittavasti; mutta Leycester ojensi kätensä ja katsoi hymyillen
häntä silmiin.
»Kuinka voitte, herra Etheredge?» kysyi hän lämpimästi, ja tervehdys
sai pojan sydämen sykähtämään ja kasvot punehtumaan. »Minusta on hyvin
hauska tutustua teihin», jatkoi Leycester avoimeen tapaansa — mikä on
paras tapa pojan ihailun voittamiseksi — »perin hauskaa todellakin,
sillä onkiminen alkoi ikävystyttää minua lopullisesti. Eikö lähdetä
soutelemaan? Luuletteko saavanne serkkunne suostutetuksi lähtemään
kanssamme?»
»Lähdethän, Stella!» pyysi Frank, luoden neitoon rukoilevan silmäyksen.
»Mennään!»
Stella hymyili, ja loordi Trevorne auttoi hänet veneeseen. »Osaatte kai
soutaa?» kysyi hän Frankilta.
»Kyllä», vastasi Frank innokkaasti, »osaan soutaa».
»Soutakaa te takanani sitten!»
He tarttuivat airoihin, ja kumartuessaan eteenpäin vetäisemään puhui
Leycester hiljaa: »Rakas, oletko ihmetellyt, missä olen ollut?»
Stella vilkaisi Frankiin, joka ponnisti reippaasti.
»Hän ei voi kuulla», kuiskasi Leycester; »airojen loiske kohisee hänen
korvissaan. Oletko vihainen minulle, kun olen ollut poissa?»
Stella pudisti päätään.
»Eikö sinun ole ollut ikävä minua?»
»Minun on ollut ikävä sinua!» vastasi Stella koruttomasti.
»Kävin Lontoossa», selitti Leycester. »Siellä oli selkkausta hevosista;
minun oli mentävä sinne. Stella, jokainen tunti tuntui minusta
ikuisuudelta! En uskaltanut kirjoittaa; en voinut lähettää sinulle
tietoa. Stella, tahdon puhella kanssasi laveasti. Loukkaantuuko
serkkusi, jos toimitan hänet pois tieltä. Hän näyttää kiltiltä
pojalta.»
»Frank on paras poika maailmassa», sanoi Stella pontevasti.
Leycester nyökkäsi päätään. »En tietänyt, että herra Etheredgellä on
poika — onko se hänen?»
»Kyllä; en minäkään tietänyt, mutta hän on oikein hyvä.»
»Frank», alkoi loordi, kääntyen katsomaan taakseen — »ettehän pahastu
vaikka puhuttelen teitä niin? Sillä kohdalla, missä olin onkimassa,
on hauki liikkeellä; näin sen puoli tuntia sitten. Huvittaisiko teitä
koettaa saada se?»
Frank vetäisi heti airot vedestä.
»Se sopii», sanoi Leycester, soutaen veneen maihin. »Onkeni on siellä
täydessä kunnossa. Te kai jäätte veneeseen, Stel— neiti Etheredge.
Soutelemme hiljalleen, kunnes Frank on saanut kalansa.»
Frank hyppäsi rannalle ja juoksi sille paikalle, johon Leycester oli
jättänyt onkensa, ja viimemainittu souti muutamia vetoja vastavirtaan.
Sitten hän antoi airojen levätä, kumartui eteenpäin ja tarttui Stellan
käteen.
»Hän näkee sinut», hätäili Stella punastuen.
»Eikä näe», väitti Leycester, kumartuen syvempään, kunnes hänen
huulensa koskettivat tytön kättä. »Stella, tahdon keskustella kanssasi
hyvin vakavasti. Sinun täytyy luvata, ettet vihastu minuun.»
»Onko se niin vakavaa?» kysyi Stella, hiljaisella, kuhertavalla
äänellä, jota nainen käyttää puhuessaan rakastamalleen miehelle.
»Hyvin vakavaa. Stella, sinun on mentävä naimisiin kanssani.»
Stella hätkähti ja puristi kouristuksen tapaisesti hänen kättään.
»Sinun on mentävä naimisiin kanssani pian», jatkoi Leycester — »heti
paikalla».
»Oi, ei, ei!» kuiskasi Stella, ja hänen kätensä vapisi.
»Mutta sinun täytyy vastata: ’Kyllä’. Rakas, minä en voi elää ilman
sinua. En voi! En voi! Etkö sääli minua?»
»Mitä minun on sanottava? Mitä voin sanoa?» kuiski Stella hiljaa,
silmät alas luotuina ja sydän rajusti sykkien.
»Minä neuvon sinua», vastasi Leycester. »Sinun on vastattava ’Kyllä’,
rakas, kaikkeen, mitä sinulta pyydän. Kuulehan, Stella», hän jatkoi,
»olen ajatellut sitä, ja minusta tuntuu, ettei odottamisesta voi koitua
mitään hyvää sinulle ja minulle. Minä en ole onnellinen, ennenkuin sinä
olet oikein omani. Stella, meidän on mentävä avioliittoon heti.»
»Ei heti», torjui Stella.
»Heti», toisti Leycester kiihkeästi. »Stella, voin puhua sinulle
vilpittömämmin kuin kenellekään muulle. Rakas, menisin vaikka tuleen
säästääkseni sinulta vähäisenkin tuskan tai harmin. Sinulle tulisi
tuskaa ja harmia, jos antaisimme rakkautemme tulla tiedoksi. Jos
julkaisisimme suhteemme, niin kaikenlaiset ihmiset asettuisivat
vastaamme. Luuletko, että setäsi suostuisi aikeisiimme?»
»Ymmärrän mitä tarkoitat», vastasi Stella hiljaa. »Ei, setä ei
suostuisi. Mutta se ei ole ainoa pulma. Lady Wyndward — kreivi — ei
kukaan teikäläisistä suostuisi.»
»Heidän suostumuksestaan välitän vähän», sanoi Leycester hänelle
ominaiseen levolliseen, ylimieliseen tapaan. »Mutta sinun onnestasi
ja sielunrauhastasi välitän paljon, ja he voisivat tehdä sinut
onnettomaksi. Siksi, Stella, on mielestäni parasta, että jonakin
kauniina aamuna menemme kirkkoon hiiskumatta kellekään mitään.»
»Salaapäin, niinkö tarkoitat? Voi, Leycester!»
»Armaani! Eikö se ole parasta? Kun kaikki sitten on ohitse, ja sinä
olet omani, ei kukaan virka mitään, sillä sanomisesta ei olisi mitään
hyötyä! Stella, niin sen täytyy käydä! Jos odottaisimme, kunnes
saisimme kaikkien suostumuksen, saisimme odottaa Metusalemin ikäisiksi.»
»Mutta setä!» kuiskasi Stella. »Hän on ollut minulle niin hyvä.»
»Ja minä olen sinulle hyvä! Hän toivoo vain näkevänsä sinut
onnellisena, ja minä teen sinut onnelliseksi, rakas. Stella, luulet
kai, että minulla on jo suunnitelma valmiina, mutta minulla ei ole. En
tahtonut edes ajatellakaan minkäänlaista suunnitelmaa, ennenkuin olisin
saanut sinun suostumuksesi. Nyt olen saanut sen — olen, olenhan?»
Stella oli vaiti, mutta hänen sormensa puristivat Leycesterin kättä.
»Minä mietin kaiken valmiiksi. Teen jonkun suunnitelman. Me tarvitsemme
jonkun auttamaan meitä. Niin, Frank auttaa meitä. Hänestä tuleekin
Merkuriuksemme, sanansaattajamme. Ajatteleppa, Stella, emme ole
kertaakaan kirjoittaneet toisillemme koko kihloissaolomme aikana!
Lontoossa ollessani kaipasin jotakin muistoa sinulta, kirjoitettua
riviä, jotakin, mitä sinä olit koskettanut. Nyt sinä kirjoitat, rakas,
ja Frank toimii kirjeenkantajana. Suunnittelen kaikki valmiiksi ja
lähetän sinulle sanan, jollen tapaa sinua. Frankin ja minun täytyy
olla hyviä ystävyksiä. Totisesti poika ihailee sinua, sen näkee hänen
silmistään. Eikä se olekaan ihme — kenen hyvänsä, jokaisen, joka tuntee
sinut, täytyy ihailla sinua, armaani.»
Aikaisemmin on jo mainittu Leycesterin harvinaisesta viehätysvoimasta,
jota oli mahdoton vastustaa, jos hän halusi sitä käyttää. Tänä aamuna
hän jännitti kykynsä äärimmilleen. Kuin lumottuna Stella siirtyi
unelmien maille. Hän unohti ajan ja paikan ja kaikki kuunnellessaan
Leycesteriä, ainakin hetkeksi. Mutta kun vene ajautui virran mukana
sille kohdalle, mihin he olivat jättäneet Frankin, muisti hän pojan ja
katsahti säpsähtäen rannalle.
»Frank ei ole siellä», hän sanoi. »Minne hän lienee mennyt?»
»Hän on varmaankin kävellyt äyrästä myöten alaspäin. Ei hänellä ole
mitään hätää.» Sitten Leycester vilkaisi alemmaksi joelle, ja hänen
silmänsä välähtivät. »Ajattelematon poika!» hän virkkoi. »Hän on mennyt
padolle.»
»Padolle!» huudahti Stella.
»Älä pelkää», tyynnytti häntä Leycester. »Hänellä ei ole mitään hätää.
Hän seisoo padon päällä olevilla puisilla telineillä.
»Eikö paikka ole hyvin vaarallinen?» tuskaili Stella, katsahtaen
taakseen.
»Kyllä hän on turvassa. Minä käsken häntä tulemaan sieltä pois. Älä ole
huolissasi, rakas! Kasvosi ovat aivan kalpeat.»
»Kutsu hänet alas heti paikalla», pyysi Stella.
Leycester souti maihin, ja he menivät yhdessä padolle, mutta vain
muutamia askelia. »On parasta tulla pois sieltä, Frank», huusi
Leycester.
»Minulta juuri nykäisi», vastasi Frank innoissaan. »Siellä on suunnaton
hauki tai kenties forelli; se tulee heti uudelleen.»
»Tulkaa alas», käski Leycester. »Stella, serkkunne, pelkää.»
»Kyllä tulen», myöntyi Frank; mutta samassa nappasi kala, hauki tai
forelli, syötin, ja päästäen riemuhuudon Frank nykäisi vavallaan.
»Se on ongessani!» hän kiljaisi. »Tavaton hirviö! Onko teillä haavi?»
»Ei; hitto vieköön haavin ja kalan myöskin», kiivaili Leycester.
»Jättäkää kala silleen ja tulkaa alas; serkkunne on peloissaan.»
»Tulen heti», vastasi Frank ja tempaisi onkeaan saadakseen sen irti
kalasta, lähtien samalla varovasti rantaa kohti.
Mutta kala oli saanut lujan otteen eikä mielinyt hellittää; se kääntyi
keskijoelle päin ja veti siiman Frankin aavistamatta tiukalle. Oli
kysymys siitä, pudottaisiko poika vavan vai pitäisikö hän sitä edelleen
käsissään. Hän päätti pitää kiinni, ja seuraavalla hetkellä hän
horjahti ja putosi veteen. Stella tarttui Leycesterin käsivarteen.
»Ei mitään hätää, rakas», kuiskasi hän; »ei mitään hätää.»
Puhuessaan hän irroitti hellävaroen Stellan käden käsivarrestaan.
Sitten hän viskasi takin yltään, juoksi padolle, pysähtyi
silmänräpäykseksi arvioimaan välimatkaa ja hyppäsi päistikkaa veteen.
Stella seisoi rannalla saamatta sanaa suustaan ja tarkkaili kädet
ristissä hänen ponnistuksiaan.
Loordi Trevorne kohosi vedenpintaan melkein heti. Hän oli mainio
uimari eikä ollut hetkeksikään menettänyt malttiaan. Hän näki pojan
kultatukkaisen pään pistäytyvän näkyviin muutamien metrien päässä
itsestään ja parilla vetäisyllä hän oli siellä ja tarttui Frankiin.
Padolta syöksyvän veden pauhu oli hirvittävä, mutta Leycester ui läpi
kuohujen, pitäen yhä poikaa otteessaan, ja veti hänet rannalle. Vettä
tippuen he jäivät seisomaan, silmäillen toisiaan. Sitten Leycester
purskahti nauramaan; mutta Frank ei nauranut.
»Loordi Trevorne», hän sanoi läähättäen, »olette pelastanut henkeni.»
»Mitä joutavia!» Leycester pudisteli itseään. »Sain hupaisen kylvyn,
siinä kaikki.» Sitten hän kääntyi puhumaan Stellalle. »Älä ole
peloissasi, Stella; älä ole peloissasi, rakas!»
Sana luiskahti hänen kieleltään, ennenkuin hän huomasikaan, ja hän
vilkaisi Frankiin.
»Kyllä tiedän», virkkoi poika hymyillen. »Tiesin sen jo puoli tuntia
sitten, senjälkeen kun ensi kerran puhelitte hänelle.»
»Frank!» äännähti Stella.
»Tiesin, että hän rakastaa sinua», jatkoi Frank rauhallisesti. »Hän ei
mahda sille mitään. Mitäpä sille voisi kukaan, joka sinut tuntee?»
Leycester laski kätensä pojan käsivarrelle. »Teidän on heti mentävä
kotiin», hän käski lempeästi.
»Te olette pelastanut henkeni», toisti Frank. »Loordi Trevorne,
en unohda sitä koskaan. Ehkäpä voin kerran korvata sen. Se ei ole
todennäköistä; mutta muistakaa kertomusta leijonasta ja hiirestä!»
Tällä välin seisoi Stella hievahtamatta paikallaan, katsellen
vuorotellen lemmittyään ja Frankia. Vihdoin hän puhkesi puhumaan: »Oi,
Leycester!» hän virkahti, ja siinä olikin kaikki.
Leycester otti hänet syliinsä ja suuteli häntä. »Frank, sinun on
säilytettävä salaisuutemme!» hän pyysi.
»Olisin valmis uhraamaan henkeni teidän kummankin puolesta», vakuutti
poika, katsoen häntä silmiin.
He menivät ääneti veneelle, ja Leycester souti heidät toiselle
rannalle, kenenkään virkkamatta vieläkään mitään. Kun he nousivat
maihin, puhui Frank uudelleen outo väike silmissään.
»Tiedän», hän sanoi, »teidän salaisuutenne. Olisin valmis uhraamaan
henkeni teidän puolestanne.»