Ne olivat samat kasvot, jotka Stella oli nähnyt miniatyyrissä,
muuttuneina lapsesta nuorukaiseksi. Samat siniset, avoimet,
luottavaiset, naiselliset silmät, sama kultainen tukka, joka kiertyi
lyhyihin kiharoihin, sensijaan että olisi valunut olkapäille kuten
kuvassa, sama hymyilevä suu, jonka alahuulessa oli pieni heikkouden
piirre. Miellyttävät, pikemminkin somat kuin kauniit kasvot, jotka
olisivat paremmin sopineet tytölle kuin pojalle.
Stella tuijotti nuorukaiseen uskomatta omia silmiään. Hänen mieleensä
välähti edellisen yön uni, ja hänen sydämensä alkoi äkkiä sykkiä
rajusti, pelosta vaiko ilosta, sitä hän ei voinut sanoa. Kuka oli tämä
poika, ja mitä tekemistä hänellä oli täällä? Hän nojasi porttiin,
ikäänkuin paikka olisi ollut hänen omaisuuttaan ja hänellä olisi oikeus
olla siellä. Stella astahti askeleen lähemmäksi, ja poika aukaisi
hänelle portin. Stella meni sisään, ja poika kohotti hattuaan, niin
että kuun säteet valaisivat hänen keltaisia hiuksiaan, ja hymyili
hänelle, samaan tapaan kuin lapset hymyilevät, yksinkertaisen, avoimen
ihailevasti.
»Oletteko — te _olette_ Stella!» Neito säpsähti kuullessaan pojan äänen
— se oli niin samanlainen kuin hänen setänsä ääni, mutta pehmeämpi ja
kirkkaampi.
»Kyllä, nimeni on Stella!» vastasi hän ihmeissään.
»Sitten olemme serkuksia», sanoi poika, ojentaen kätensä.
»Serkuksia?» kummeksi Stella, mutta antoi kätensä.
»Niin, serkuksia», toisti poika. »Sinä olet Stella, Harold-sedän tytär,
eikö niin? Ja minä olen Frank.»
»Frank?» kertasi Stella hämmästyneenä.
»Niin; olen serkkusi Frank. Toivoakseni se ei pahoita sinua.»
»Pahoita!» toisti Stella typertyneenä ja hämillään. »Ei, se ei pahoita
minua. Olen hyvin iloinen — luonnollisesti olen hyvin iloinen! Mutta en
aavistanut.»
»Et», virkkoi poika, huokaisten hiljaa. »Niin, arvasin kyllä, ettet
osannut aavistaa.»
Heidän takaansa kuului askelia, ja herra Etheredge tuli näkyviin.
Iloisesti huudahtaen Stella juoksi hänen luokseen ja kiersi kätensä
hänen kaulaansa.
»Setä!»
Vanhus suuteli häntä, pyyhkäisi hiukset hänen otsaltaan ja katsoi häntä
hellästi silmiin. »Niin, Stella, olen taaskin kotona.» Hänen äänensä
oli suruinen ja väsynyt, ja hän näytti kuluneelta ja rasittuneelta.
»Ja» — hän empi hetkisen, laskien kätensä pojan olalle — »toin toisen
mukanani. Tämä on poikani Frank.»
»Olen siitä niin iloissani», kuiskasi Stella, hymyillen sedälleen,
ikäänkuin tämä ilmoitus olisi ollut maailman luonnollisin asia.
»Frank viipyy luonamme jonkun aikaa. Hän aikoo Cambridgeen.»
»Vai niin», sanoi Stella. »Minä menen katsomaan, onko rouva Penfold
suorittanut tarpeelliset järjestelyt.»
Herra Etheredge katsoi hänen jälkeensä, kun hän meni sisälle; pojan
ääni herätti hänet mietteistään.
»Kuinka kaunis hän onkaan!» ihasteli Frank, heikko puna poskillaan ja
silmät loistaen poikamaisesta ihailusta. »En aavistanut, että minulla
on niin kaunis serkku, niin —»
»Et», virkkoi vanhus lämpimästi. »Jatka, Frank! Maltahan!» Poika
seisahtui, ja herra Etheredge laski kätensä hänen olalleen. »Hän
on yhtä hyvä kuin kauniskin. Hän on enkeli, Frank. Minun lienee
tarpeetonta mainita, ettei hän tiedä mitään — siitä.»
»Kiitos, isä!» lausui poika kiitollisena. »En mistään hinnasta soisi
hänen tietävän sitä.»
He menivät sisälle. Stella hyöri huoneessa, kattaen kiireesti
valmistettua ateriaa. Poika pysähtyi lasiovelle, ikäänkuin peläten
tulla likemmäksi, ettei häiritsisi. Stella huomasi hänet, meni hänen
luokseen ja sanoi: »Olen hyvin iloinen tulostasi! Myöskin setä on
varmaan iloinen!»
»Niin», vastasi poika hiljaa. »Oletko todellakin siitä hyvilläsi?»
Stellan kauniit silmät suurenivat, ja hän hymyili. »Oikein hyvilläni.
Sinun pitää tulla sisään syömään illallista. Se on jo aivan valmis.»
Stella meni kutsumaan setäänsä. Vanhus tuli ja istuutui. Poika odotti,
kunnes Stella osoitti hänelle tuolia, johon hän tottelevaisesti
istahti. Herra Etheredge ei vähääkään selittänyt Lontoossa käyntinsä
syitä, eikä Stella sitä kysellyt. Vanhuksen istuessa tapansa mukaan
äänettömänä haaveksien puheli Stella Frankille.
Frank kuunteli, tuskin siirtäen hetkeksikään katsettaan hänestä.
»Missä olit tänä iltana, Stella?» kysyi herra Etheredge äkkiä.
»Olin metsässä ja joella.» Puna lehahti hänen kasvoilleen; Frank
huomasi sen, mutta ei hänen isänsä.
»Olit myöhänlaiseen siellä, vai mitä arvelet?»
»Kyllä — liian myöhään», myönsi Stella syyntuntoisesti. Jospa hän olisi
voinut kertoa sedälleen! »En tahdo toista kertaa viipyä niin kauan.»
»Nyt sinulla on Frank seuraksesi», huomautti vanhus.
»Se on hyvin hauskaa.» Stella kääntyi serkkuun päin huulillaan hymy,
josta vielä selvästi kuvastui syyllisyydentunne, ja pitäen itseään
hirveän petollisena. »Tiedät epäilemättä kaikki kauniit paikat, ja
sinun on oltava oppaana.»
»Ei; en tiedä», selitti Frank. »En ole ollut täällä tätä ennen.»
»Frank on ollut koulussa», huomautti herra Etheredge rauhallisesti.
»Sinun on toimittava oppaana.» Sen sanottuaan hän nousi tuoliltaan ja
meni ikkunan ääreen.
Stella soitti kelloa, pyöritti nojatuolia korkeammaksi ja nouti
vanhuksen piipun, puuhaillen hänen ympärillään huomaavaisen hellästi.
Poika katseli häntä yhtä tarkkaavasti kuin ennenkin. Sitten Stella
palasi tuolilleen ja otti esille käsityön.
»Et kai aio työskennellä enää tänä iltana?» kummasteli Frank, nojaten
kyynärpäänsä pöytään ja päänsä käsiinsä.
»Tämä on vain uskottelua», vastasi neito. »Etkö muista vanhaa sanaa
laiskuudesta?»
Frank hätkähti ja kalpeni. Stella ihmetteli, mikä hänen sanansa oli
saattanut koskea poikaan, ja kiiruhti jatkamaan puhettaan.
»En osaa istua joutilaana tekemättä mitään. Osaatko sinä?»
»Kyllä, tuntikausia. Olen kamalan laiska. Mutta nyt minun on opittava
paremmille tavoille; minun täytyy noudattaa sinun esimerkkiäsi. Aion
lukea täällä ollessani — lukea ahkerasti, uskotko? Aloitanko jo tänä
iltana?» kysyi hän, katsoen tyttöön melkein orjamaisen hartaasti.
»Älä toki vielä tänä iltana», vastasi Stella nauraen. »Olet varmaankin
väsynyt. Tulit Lontoosta, eikö niin?»
»Niin; ja olen hieman väsynyt. Mieluimmin istuisin ja katselisin sinua,
jollei se sinua vaivaa.»
»Ei vähääkään.» Stella pudisti päätään. »Voithan kertoa minulle
koulustasi.»
»Mieluimmin istuisin katselemassa virkkamatta mitään, jollet sinä halua
keskustella», esteli Frank. »Minusta olisi sillä tavoin hauskinta.»
Hän tuntui kummalliselta pojalta; hänen tyyneydessään oli melkein
surumielisyyden tuntu, mutta Stella oli varma, että se oli ohimenevää.
»Stella», kuului vanhuksen ääni, »etkö soittaisi jotakin?»
Stella nousi heti istumasta, meni harmoonin ääreen ja alkoi soittaa.
Jonkun aikaa soitettuaan hän viritti laulun. Äkkiä hän kuuli aivan
viereltään nyyhkytystä muistuttavan äänen, ja katsahtaessaan sivulle
hän näki, että poika oli hiipinyt matalalle istuimelle lähelle häntä ja
istui kasvot käsiin painettuina. Stella pysähtyi, mutta äänetön istuja
vilkaisi häneen ja äkillisellä liikkeellä kehoitti häntä jatkamaan.
Stella lauloi laulun loppuun ja kumartui sitten Frankin puoleen. »Sinä
olet väsynyt!» hän kuiskasi.
Tytön ääni oli niin ystävällisen lempeä, niin sisarellinen, että se
tunkeutui suoraan pojan sydämeen. Hän katsahti Stellaan, silmissään
samanlainen ilme kuin uskollisella, herraansa hartaasti kiintyneellä
koiralla, ja kumartui sitten suutelemaan neidon puvun lievettä. Tämä
koruton teko saattoi Stellan hellän luonnon kuohuksiin, ja huokaisten
hän kallistui alaspäin koskettaen huulillaan pojan otsaa. Frank
punastui ja horjahti taaksepäin.
»Älä!» hän kielsi; hänen äänessään oli väkinäinen sointu. »En ole
kelvollinen sinun kosketettavaksesi.»
Vastaukseksi Stella kumartui uudelleen ja suuteli Frankia. Tällä
kertaa poika ei säikähtänyt, vaan tarttui Stellan käteen ja piti sitä
suonenvedontapaisesti; hänen huulensa värähtivät; sitten hän säpsähti
ja jäi tuijottamaan ovea kohti. Stella käänsi nopeasti päätään ja
jäi samoin tuijottamaan; sillä ovella seisoi Jasper Adelstone, katse
tähdättynä heihin. Stella nousi pystyyn, mutta Jasper tuli häntä kohti
sormi huulillaan.
»Hän nukkuu», sanoi hän, vilkaisten tuoliin päin ja ojentaen kättään.
Stella tarttui siihen; se oli kuuma ja kuiva.
»Minun pitäisi pyytää anteeksi, kun tulen näin myöhään», hän kuiskasi
varovasti, »mutta ohi kulkiessani oli musiikki liian houkuttelevaa.
Suotteko anteeksi?»
»Varmasti», vastasi Stella. »Meistä on hyvin hauskaa, että tulitte.
Tässä on serkkuni Frank», hän lisäsi.
Pienet silmät, jotka olivat olleet suunnattuina häneen, kääntyivät
poikaan ja sekunnin ajaksi ne saivat omituisen ilmeen; sitten sanoi hän
tavalliseen sävyynsä:
»Vai niin! Kotona loma-aikaa viettämässä kai? Kuinka voitte?» Hän
ojensi kätensä Frankille, joka astui esiin varjosta ja tarttui siihen.
Jasper katsoi häntä, hymyillen kummallisesti.
»Et ole esitellyt minua», huomautti Frank Stellalle.
»Herra Adelstone, sedän ystäviä», kiiruhti Stella lausumaan.
»Ettekö halua sanoa teidän ystävänne myöskin?» kysyi Jasper Adelstone
kohteliaasti.
»Pyydän anteeksi; kyllä, jos saan. Sanon: meidän ystäviämme.»
»Ja myöskin teidän, toivon», virkahti Jasper Adelstone Frankille.
»Niin, kiitos», vastasi poika; mutta hänen käyttäytymisensä oli
omituisen arkaa ja vastahakoista, minkä hän salasi huonosti.
»Ettekö jää istumaan?» pyysi Stella, siirtäen Adelstonelle tuolin.
»Pelkään häirinneeni teitä», valitti Jasper istahtaen tarjotulle
tuolille. »Olkaa hyvä ja jatkakaa!»
»Pelkään, että hän herää», huomautti Stella, vilkaisten vanhukseen
päin. »Setä on tänä iltana hyvin väsynyt; hän tuli juuri Lontoosta.»
»Niinkö!» ihmetteli Jasper, onnistuneesti näytellen hämmästynyttä.
»Minä myöskin olin Lontoossa. Siitä johtuu mieleeni, että rohkenin
tuoda nuotteja teille — setäänne varten.»
Niin sanoen hän veti taskustaan kirjan. Stella otti sen, ja häneltä
pääsi pieni iloinen huudahdus. Se oli italialainen laulukirja; jotkut
siinä olevista sävelistä olivat hänelle tuttuja, ja kaikki ne olivat
hyviä.
»Olette kovin ystävällinen ja huomaavainen! Jotkut näistä ovat vanhoja
mielilaulujani. Setä ilostuu hyvin suuresti. Parhaat kiitokset!»
»Onpa hauskaa, että siinä on sellaisia lauluja, joista pidätte»,
vastasi Adelstone. »Arvelin teidän kenties pitävän italialaisesta
musiikista enemmän kuin englantilaisesta.»
»Niin — kyllä», myönsi Stella, käännellen lehtiä. »Paljon enemmän.»
»Ehkä suotte minun jonakin iltana kuulla niistä muutamia?»
»Tietysti saatte kuulla!» lupasi Stella keveästi.
»Tilaisuutta minulla luullakseni on», jatkoi Jasper, »sillä pelkäänpä,
että saatte minusta ahkeran vieraan. Seikka on semmoinen, että minulla
on hieman asiaa sedällenne. Eräs asiakkaani on kaunotaiteiden suosija.
Hän on hyvin varakas mies ja haluaa kovasti, että herra Etheredge,
jota hän suuresti ihailee, maalaisi hänelle erikoisaiheisen taulun.
Aihe on verrattain vaikea — tarkoitan, että maalaamisen kestäessä on
tarpeen antaa joitakuita selityksiä — ja minä olen luvannut, jos herra
Etheredge suostuu, antaa ne selitykset.»
Stella nyökkäsi päätään. Hän oli uudelleen tarttunut käsityöhönsä
ja istui kumartuneena sen ylitse vähääkään aavistamatta, kuinka
ihailevasti molemmat toiset häntä katselivat — mies varovan, kiihkeän
kaipaavasti, poika avoimesti, ihastuneen kunnioittavasti.
»Mutta tiedättehän kuinka — olin sanomaisillani itsepäinen — setäni on.
Luuletteko, että hän suostuu maalaamaan?»
»Toivon voivani taivuttaa hänet siihen», arveli Jasper, hymyillen
kainosti. »Ehkä hän tekee sen minun tähteni; olemme vanhoja ystävyksiä,
kuten tiedätte.»
»Onko se siis teille?»
»Ei, ei», vastasi Adelstone hätäisesti; »mutta mainittu taiteensuosija
on vanha ystäväni, ja olen sitoutunut suostuttamaan herra Etheredgen.»
»Ymmärrän», sanoi Stella.
Jasper oli hetkisen vaiti, ja hänen katseensa harhaili ympäri huoneen,
etsien kukkia — _hänen_ kukkiaan. Niitä ei näkynyt missään; mutta
Stellan rinnassa olivat loordi Trevornen poimimat villit kukat.
Tumma varjo lehahti tuokioksi Adelstonen kasvoille, ja hänen kätensä
puristuivat nyrkkiin; mutta hän malttoi mielensä. Tulisi aika, jolloin
Stella pitäisi _hänen_ kukkiaan ja yksin hänen — hän oli sen vannonut!
»Aiotteko viipyä kotosalla kauan?» hän tiedusti hymyillen Frankilta.
Frank oli vetäytynyt varjoon, josta hän oli vuorotellen silmäillyt
Stellaa ja Jasperia. Hän hätkähti huomattavasti.
»En tiedä», kuului vastaus.
»Toivoakseni tapaamme toisiamme usein», jatkoi Adelstone. »Minä asun
pappilassa.»
»Kiitos!» vastasi Frank, mutta ei erikoisen riemastuneesti.
»Nyt minun on lähdettävä», sanoi Jasper, nousten seisomaan. »Hyvää
yötä!» Hän puristi Stellan kättä kumartaen. Sitten hän kääntyi poikaan
päin. »Niin», lisäsi hän, pitäen hentoa kättä tiukasti omassaan,
»meidän täytyy olla paljon yksissä, teidän ja minun.»
Sitten hän poistui, ja kun hän katosi näkyvistä, pääsi Frankilta
helpotuksen huokaus.
Stella katsahti häneen. Hän seisoi yhä vieläkin samassa asennossa kuin
Jasperin puristaessa hänen kättään, katsellen viimemainitun jälkeen.
Hänen kasvoillaan oli omituinen ilme, joka herätti Stellan huomiota.
»No?» virkkoi Stella hymyillen.
»Onko totta», kysyi poika, »että hän on setäni läheinen ystävä?»
»Luulen niin», vastasi Stella.
»Entä sinun?» jatkoi Frank kiihkeästi.
»Olen tuntenut hänet niin vähän aikaa», selitti Stella, melkein kuin
puolustellen.
»Arvasin sen», puheli poika. »Hän ei ole sinun ystäväsi — sinä et pidä
hänestä. Tiedän sen yhtä varmasti, kuin jos sinä olisit sen sanonut;
ja minä olen siitä hyvilläni.» Hänen äänensä värähteli hillitystä
kiihtymyksestä, ja katse oli rauhaton, vaivautunut, mikä kummastutti
Stellaa.
»Miksi niin?» tiedusti hän.
»Siksi etten pidä hänestä. Minä vihaan häntä.»
»Vihaat häntä!» huudahti Stella. »Ethän ole nähnyt häntä enempää kuin
muutamia minuutteja! Teetkö oikein saneessasi niin?»
»Luultavasti en», vastasi Frank; »mutta sille en mahda mitään. Minä
vihaan häntä. Hänessä on jotakin, mikä herättää minussa pelkoa.
Hänen puhuessaan minulla oli tukahduttava tunne. Etkö ymmärrä, mitä
tarkoitan?»
»Kyllä», myönsi Stella kerkeästi.
Juuri samanlainen tunne oli vallannut hänet itsensäkin joskus, kun
Jasperin hiljainen, mairitteleva ääni saapui hänen korviinsa. Mutta
hänestä tuntui typerältä vahvistaa pojan päähänpistoa.
»Mutta sehän on lorua! Hän on hyvin ystävällinen ja huomaavainen. Hän
on lähettänyt minulle kauniita kukkia — ja tämän laulukirjan.»
Frank otti kirjan ja katseli sitä ynseästi, viskaten sen sitten
pöydälle, ikäänkuin häntä olisi haluttanut sinkauttaa se ulos
ikkunasta. »Mitä varten hän sen teki?» hän kysäisi.
»En tiedä — pelkästä ystävällisyydestä.»
»Sitä en usko!» kivahti Frank, päätään pudistaen. »Minä — minä
toivoisin, ettei hän olisi sitä tuonutkaan! Suo anteeksi! Olenko
loukannut sinua?» lisäsi hän katuvasti.
»Et», tyynnytteli Stella häntä, purskahtaen nauramaan. »Et yhtään, sinä
poika-hupakko.»
»Olen iloissani siitä, ettet pidä hänestä. En näet tahtoisi vihata
ketään, josta sinä pidät.»
»No sitten», sanoi Stella, »koska on synti vihata ketään ja koska
minun on autettava sinua olemaan hyvä, on minun parasta pitää herra
Adelstonesta».
»Taivas varjelkoon!» pääsi pojalta niin jyrkästi, niin kiihkoisesti,
että Stella säpsähti.
»Sinä olet paha poika!» varoitti Stella hymyillen.
»Niin olen», vastasi Frank vakavasti, ja hänen huulensa värähtivät.
»Mutta jos mikään voi saada minut paremmaksi, niin oleskelu sinun
läheisyydessäsi sen tekee. Ethän ole loukkautunut?»
»En ollenkaan», selitti Stella naurahtaen; »mutta kohta loukkaudun,
minkä vuoksi sinun on parasta mennä nukkumaan. Huoneesi on täydessä
kunnossa, ja sinä näytät väsyneeltä.» Hän ojensi pojalle kätensä,
toivottaen: »Hyvää yötä!»
»Hyvää yötä!» kertasi Frank, poistuen huoneesta. »Sano puolestani
isälle hyvää yötä!»