Herätessään seuraavana aamuna Stella hätkähti muistaessaan edellisen
illan tapahtumat ja ajatellessaan, että hän oli rouva Penfoldin kanssa
kahden kesken talossa.
Pukeutuessaan hän johti mieleensä monivaiheisen illan kokemuksia —
vierailu kartanossa, sähkösanoma ja — eikä suinkaan vähimmän tärkeä
seikka — salaperäisen miniatyyrin löytyminen. Mutta ennen kaikkea
kangasti hänen mielessään valtava tosiasia, että loordi Trevorne
rakasti häntä ja hän oli luvannut kohdata Leycesterin samana iltana.
Mutta tällä hetkellä hänellä oli paljon ajateltavaa. Hänen oli
tavattava rouva Penfold ja ilmoitettava tälle, että herra Etheredgen
oli tärkeän asian vuoksi pitänyt äkkiä matkustaa Lontooseen. Hän ei
voinut olla hymyilemättä kuvitellessaan rouva Penfoldin ällistystä
ja uteliaisuutta ja pohti, kuinka hän voisi tyydyttää jälkimäisen
pettämättä sitä vähäistä luottamusta, jonka setä oli hänelle
osoittanut. Hän meni alakertaan, jossa aamiainen oli jo katettu ja
rouva Penfold hääräili salaamatta kärsimättömyyttään.
»Missä setänne on, neiti Stella?» kysyi hän. »Toivoakseni hän ei ole
mennyt maalaamaan ennen aamiaista, sillä silloin hän unohtaa sen tyyten
eikä palaa ennen päivällistä, jos sittenkään.»
»Setä matkusti Lontooseen», vastasi Stella. »Hän sanoi, että hänen oli
pakko lähteä.» Sitten hän kertoi, että vanhus oli saanut sähkösanoman.
»Entä milloin hän aikoo tulla takaisin?» tiedusti rouva Penfold.
»En tiedä; kaikki näyttää niin hiljaiselta ja yksinäiseltä, kun hän on
poissa.»
»Te — te ette tiedä — mitä se merkitsee, neiti Stella?» ihmetteli rouva
Penfold hiljaa, ääni värähtäen merkitsevästi.
»Niin, en tiedä — setä ei maininnut siitä mitään», selitti Stella.
Rouva Penfold katsoi häntä uteliaana ja näytti vaipuvan ajatuksiin.
»Ettekä te tiedä, mihin hän on mennyt, neiti Stella? En kysy pelkästä
uteliaisuudesta.»
»Sen uskon sanomattakin», virkkoi Stella lämpimästi. »Niin, en tiedä.»
»Toivoisinpa, että herra Adelstone olisi täällä», sanoi rouva Penfold
äreissään. »Hän on niin näppärä nuori herrasmies ja niin ystävällinen;
hän tekisi mitä hyvänsä setänne tähden. Hän on aina ollut ystävällinen,
mutta nyt hän on entistäänkin enemmän.»
»Niinkö?» kysyi Stella. »Miksi sitten?»
Rouva Penfold katsahti häneen naurusuin, mutta hymy häipyi hänen
huuliltaan, kun hän näki Stellan kummastelevan katseen. »En tiedä
syytä, neiti Stella; mutta kyllä hän on. Hän liikkuu yhtenään asuntomme
ympärillä. Oi, olen ihan unohtanut! Hän kävi täällä eilen ja jätti
jotakin teille annettavaksi.» Hän poistui huoneesta ja palasi kohta
takaisin kukkavihko kädessään.
»Vein ne ruokasäiliöön, että ne pysyisivät vilpoisina ja virkeinä.
Eivätkö ne ole kauniita, neiti?»
»Ihania», vastasi Stella. »Hän on kovin ystävällinen. Ovatko ne sedälle
vai minulle?»
»Teille, neiti Stella. Tuntuuko teistä siltä, että hän olisi tuonut
niitä sedällenne?»
»No, hänhän on sedän ystävä eikä minun. Oletteko ystävällinen ja
panette ne veteen?»
Rouva Penfold otti kukat pettyneen näköisenä. Hän ei ollut odottanut
Stellan ottavan kukkia vastaan näin kylmästi.
»Kyllä, neiti; eikö ole mitään muuta suoritettavaa?»
»Ei», vastasi Stella, »muuta kuin että odotamme sedän palaamista».
Rouva Penfold empi hetkisen ja poistui sitten.
Aamiaisen jälkeen Stella otti hatun päähänsä ja meni kävelemään
puutarhaan; hän liikkui omissa mietteissään, pitäen alituisesti
silmällä niittyjen halki vievää tietä, vaikka hän tiesikin, ettei setä
vielä voisi palata. Päivä kului iltaan, ja Stellan sydän alkoi sykkiä
nopeammin. Koko päivän hän oli ajatellut — uneksinut siitä hetkestä,
joka nyt oli niin lähellä, jota hän odotti kaihoten ja kuitenkin
melkein peläten. Rakkaus oli niin kummallista, niin salaperäistä, että
häntä pyrki hirvittämään. Ensimmäistä kertaa hän lausui itsekseen
kysymyksen, eikö hänen olisi parasta pysyä kotona ja luopua koko
rakkaasta kohtauksesta. Mutta hän kuvitteli mielessään loordi Trevornea
odottamassa häntä — ja hänen omatuntonsa tyyntyi.
— Minun täytyy mennä! — päätteli hän; ja ikäänkuin peläten, että hänen
mielensä saattaisi muuttua, pani hän hatun päähänsä ja lähti ripein
askelin polkua alaspäin. Mutta portilla hän pysähtyi ja huusi rouva
Penfoldille: »Menen vähän kävelemään. Jos setä palaa poissaollessani,
niin sanokaa hänelle, etten viivy pitkään.»
Stella asteli reippaasti niittyjen halki portaille, missä loordi
Trevorne odotteli häntä, ja hypähti keveästi veneeseen, jota loordi
Trevorne piteli laiturissa. Leycester souti jokea alaspäin, kunnes he
saapuivat erään saaren luokse; sitten hän ohjasi veneen pääuomasta
suvantoon ja nosti airot vedestä.
»Nyt tahdon katsella sinua!» hän sanoi. »Tähän asti ei minulla ole
ollut siihen tilaisuutta.»
Stella kohotti päivänvarjonsa kasvojensa eteen, ja Leycester veti sen
nauraen syrjään.
»Tuo ei ole kohtuullista. Olen janoisesti koko päivän odottanut
tummien silmiesi katsetta. En voi antaa niiden nyt olla piilossa. Mitä
ajattelet?» hän kysyi hymyillen, mutta hillityn tulisesti. »On niin
vakava ilme silmissäsi — minun silmissäni! Nehän ovat minun, ovathan,
Stella? Mikä sinun on?»
»Ajattelin mielessäni, eikö tämä — eikö tämä ole hyvin väärin, Le —
Leycester.»
»Väärinkö?» toisti Leycester, ikäänkuin miettien kysymystä hyvin
harkitsevasti. »On ja ei ole. Se on, jollemme rakasta toisiamme, sinä
ja minä. Ei ole, jos rakastamme. Voin puhua omasta puolestani, Stella.
Omatuntoni on rauhallinen, koska rakastan sinua. Entä sinä?»
Neito puristi hänen kättään.
»Ei, armas», jatkoi Leycester. »En pyytäisikään sinua tekemään mitään
pahaa. Se saattaa olla hieman ristiriidassa sovinnaisten tapojen
kanssa, tämä salaa otettu puolituntisemme — kenties se on; mutta
mitä me, sinä ja minä, välitämme sovinnaisesta? Vain onnestamme me
huolehdimme.»
Se oli vaarallisen hienoa järkeilyä yhdeksäntoistavuotiselle
tytölle; mutta se kelpasi Stellalle, joka tuskin täydelleen ymmärsi
»sovinnainen»-sanan merkitystä. Yhtäkaikki hän katsahti Leycesteriin
vakavasti: »Olisikohan lady Lenore tehnyt näin?»
»Lenore ja sinä olette kaksi aivan erilaista ihmistä, Jumalan kiitos!
Lenore palvoo sovinnaista! Hän ei liikahtaisi mihinkään suuntaan
ainoatakaan askelta, jota ei nimenomaan ole rouva Grundyn kaavoissa.»
»Et siis pyytäisi häntä?» virkkoi Stella.
»En pyytäisi», vastasi Leycester painokkaasti. »En pyytäisi ketään
muuta kuin sinua, rakas. Haluaisitko sinä, että tekisin niin?»
»En, en», vastasi Stella hätäisesti.
»Olkaamme sitten onnellisia», sanoi Leycester, hyväillen tytön kättä.
»Tiedätkö, että olet tehnyt minun lisäkseni toisenkin valloituksen?
Tarkoitan sisartani Liliania.»
»Oi!» huudahti Stella, ja hänen silmänsä välähtivät iloisesti. »Kuinka
kaunis ja rakastettava hän onkaan!»
»Niin, ja hän on ihastunut sinuun.»
»Oletko — oletko kertonut hänelle?» kuiskasi Stella.
Leycester arvasi, mitä hän tarkoitti, ja pudisti päätään. »En; senhän
pitää pysyä salaisuutena — meidän salaisuutenamme toistaiseksi, armas.
En ole kertonut hänelle.»
»Hän olisi siitä pahoillaan», arveli Stella. »Kaikki omaisesi olisivat
pahoillaan, eikö totta?» lisäsi hän surullisena.
»Miksi ajattelet sellaista?» nuhteli Leycester hellästi. »Mitäpä siitä?
Kaikki käy lopulta hyvin. He eivät ole pahoillaan enää sitten, kun sinä
olet vaimoni. Milloin tulet siksi, Stella?»
Stella säpsähti. »Oi, en!» hän torjui hermostuneesti, »en hyvin, hyvin
pitkään aikaan — kenties en koskaan!»
»Sen täytyy tapahtua pian», kuiskutti Leycester, kiertäen käsivartensa
tytön ympärille. »En voi odottaa kauan. En jaksaisi kestää, jos sattuma
meidät erottaisi. Stella, en tietänyt mitä rakkaus on, ennenkuin nyt!
Jos tietäisit, kuinka ikävöin tätä kohtaustamme, kuinka lyijynraskaina
hitaat tunnit vierivät, kuinka kurjan synkältä tämä päivä on minusta
tuntunut, niin ymmärtäisit.»
»Kenties ymmärrän», vastasi Stella vienosti.
»Silloin sinun täytyy ajatella samalla tavoin kuin minäkin!» huudahti
Leycester, käyttäen valppaasti hyväkseen toisen sanoja. »Sano, että
niin ajattelet, Stella! Kuvitteleppa, kuinka sanomattoman onnellisia
olisimme! Ja, armas, minkävuoksi sitten odottaisimme? Sen täytyy tulla
pian, Stella.»
»Ei, ei», esteli Stella heikosti. »Miksi sen pitäisi tapahtua pian?
Minä olen hyvin onnellinen.»
»Mitä pelkäät? Onko se ajatus, että joutuisimme kahdenkesken, niin
hirvittävä?»
»Ei se ole sitä», virkkoi Stella, katsellen valojuovaa, jonka nouseva
kuu loi veteen. »Ei se ole sitä. Ajattelen toisia.»
»Aina toisia!» mutisi Leycester hellän moittivasti. »Ajattele minua —
meitä!»
»Toivoisin — olin sanomaisillani: toivoisin, ettet olisi — mikä olet.»
»Samaan suuntaan puhelit eilen illalla. Rakas, olen itsekin usein
toivonut samaa. Sinä toivoisit, että olisin yksinkertaisesti herra
Brown.»
»Ei, ei», epäsi Stella nauraen, »en sitä.»
»Että olisin herra Wyndward —»
»Ilman linnaa», keskeytti tyttö. »Oi, jospa niin olisi! Jos olisit
vain, sanokaamme, työmies! Kuinka se olisikaan hyvä! Ajatteles! Asuisit
pienessä majassa, menisit työhön ja palaisit illalla kotiin; ja minä
olisin sinua odottamassa, keittäisin valmiiksi teen — tahtovatko
he teetä vai päivällistä?» kysyi hän, katkaisten haaveilunsa ja
purskahtaen nauramaan.
»Näetkö», pilaili Leycester, yhtyen nauruun, »se ei vetelisi. Katsos,
Stella, sinua ei ole tehty työmiehen vaimoksi; köyhyyden halvat huolet
sopivat toisenluontoisille naisille kuin sinulle. Mutta sittenkin
olisimme onnellisia. Olisithan iloinen nähdessäsi minun tulevan kotiin,
Stella?»
»Kyllä», vakuutti Stella, puolittain vakavasti, puolittain kujeillen.
»Näin Italiassa talonpoikien vaimojen seisovan majojen ovilla;
kuuma auringonpaiste valaisi heidän kasvojaan ja liinojaan; he
odottelivat miehiään ja tarkkailivat heidän tuloaan, kun he rinteitä
myöten kiipeilivät pelloilta ja viinitarhoista; ja he näyttivät niin
onnellisilta, että minä kadehdin heitä. Minä en ollut onnellinen
Italiassa, tiedäthän.»
»Oma Stellani!» kuiskasi Leycester. Hänen rakkautensa Stellaa kohtaan
oli niin syvä ja voimakas, hänen myötätuntonsa niin herkkä, että hän
ymmärsi puolinaiset lauseet yhtä selvästi, kuin jos Stella olisi
puhunut tuntikausia. »Ja niin odottaisit sinä minua majan ovella? No
niin, olkoon niin. Minä lähden linnasta, jos haluat, ja asetun asumaan
johonkin pieneen, muratin verhoamaan majaan.»
»Silloin olisi omaisillasi valittamisen syytä», huomautti Stella; »he
sanoisivat: ’Tyttö on vetänyt hänet omalle alhaiselle tasolleen — hän
on saanut Leycesterin unohtamaan säädystään ja korkeasta asemastaan
johtuvat velvollisuudet’.»
Leycester katsahti neidon harvinaisen kauniisiin kasvoihin, ihaillen
häntä uudessa valossa.
Hänen edessään ei ollutkaan vain soma nukke, pelkkä kokematon
koulutyttö, johon hän oli ihastunut, vaan neitonen, joka ajatteli ja
osasi ilmaista ajatuksensa.
»Stella!» hän virkkoi, »viisautesi melkein pelottaa minua. Missä
olet tullut noin kokeneeksi? Niin, asuntonamme ei tule olemaan maja,
enkä minä uurasta pellolla enkä minä paimenna lampaita. Mitä sitten
on jäljellä? Ei mitään muuta kuin että sinun on otettava sinulle
tuleva paikka maailmassa vaimonani. Mistä löytäisin viehättävämmät
kasvot, jotka voitaisiin lisätä vanhan eteissalin valokuvariviin,
tai suloisemman olennon seisomaan rinnallani toivottamaan vieraani
tervetulleeksi kuin se tyttö, jota rakastan?»
»St! St!» torjui Stella. »Olen vain yksinkertainen, tuhma tyttö, enkä
tiedä mitään muuta kuin —» Hän pysähtyi.
»Muuta kuin!» tiukkasi Leycester.
Stella katseli tuokion veteen; sitten hän kumartui ja kosketti
huulillaan keveästi Leycesterin kättä. »Muuta kuin että rakastan sinua!»
Kaikki sisältyi siihen. Leycester ei koettanutkaan vastata hyväilyyn;
hän otti sen vastaan nöyrästi, heltyen. Tuntui siltä kuin luonto olisi
äkkiä käynyt hiljaiseksi, ikäänkuin yö olisi kunnioittanut heidän
suurta onneaan tahtomatta sitä häiritä.
He olivat hetken vaiti vaipuneina kumpikin ajattelemaan toisiaan;
sitten Stella virkahti: »Minun täytyy lähteä! Katsos, kuu on jo
kohonnut puiden yläpuolelle.»
»Vielä hetkinen!» pyysi Leycester. »Lasketaan rantaan ja mennään
padolle, vain padolle saakka, sitten tulemme tänne, ja minä soudan
sinut takaisin. Siihen kuluu vain muutamia minuutteja! Tulethan,
haluaisin näyttää sen sinulle kuutamossa. Se on mielipaikkani: olen
usein ollut siellä, katsellen kuinka kuutamon hopeoima vesi huppelehtii
sen yli. Tahdon nähdä sen tänäkin iltana, kun sinä olet rinnallani.
Olen itsekäs, enkö olekin?»
Hän auttoi Stellan pois veneestä, ja tarkoin pysytellen korkeiden
puiden varjossa saapuivat he sille kohdalle joen rantaa, mistä pato
alkoi.
Leycester vei hänet veden rajaan ja piti häntä keveästi kiinni.
»Katsos!» hän sanoi, osoittaen hopeisena kimaltelevaa virtaa. »Eikö
ole kaunista? Mutta en ole tuonut sinua tänne yksistään ihailemaan
kauneutta. Stella, tahtoisin, että täällä vannoisit pysyväsi omanani.»
Hän kumartui ja piti kättään kuohuvassa vedessä ja pirskoitti muutamia
pisaroita ensin Stellan sitten itsensä päälle.
»Tämä on vanha tanskalainen tapa, Stella», hän selitti. »Nyt kertaa
sanani:
»Osamme olkoon puute, rikkaus,
rajaton riemu taikka murhe,
mut rakkaus meidät yhteen liittää,
ja kuolo yksin liiton murtaa.»
Stella toisti hänen sanansa, huulillaan heikko hymy, joka häipyi, kun
hän näki Leycesterin silmien vakavan ilmeen. Kun hän oli hätäisesti
lausunut viimeiset sanat, otti Leycester hänet syliinsä ja suuteli
häntä. Sitten he kääntyivät ja lähtivät takaisin veneelle. Mutta tällä
kertaa Stella riippui Leycesterin käsivarressa, nojaten päänsä hänen
olkaansa.
Kun he käänsivät selkänsä, ilmestyi valkea, aavemainen hahmo puun
takaa, jonka kohdalla he olivat seisoneet. Olento piti heitä silmällä,
kunnes he olivat kadonneet näkyvistä, pyörähti sitten ympäri ja lähti
astumaan kartanoon vievää tietä myöten. Samalla astui varjosta esille
toinen olento — tällä kertaa musta — mennen vinottain tien poikki. Lady
Lenore — sillä edellinen oli hän — käännähti ja näki kalpeat, varsin
sievät kasvot ja häneen tuijottavat pienet, terävät silmät. Häntä,
tähyilijää, oli tähystetty. Hetkisen hän seisoi paikallaan ikäänkuin
häntä olisi puolittain haluttanut puhua, sitten hän kietaisi villaisen
huivin päänsä ympärille. Mutta niin helposti hän ei päässyt eroon
toisesta. Tumma, hoikka olento astahti hänen taakseen ja kumartui,
ottaen maasta hänen nenäliinansa, joka huivia kietoessa oli häneltä
pudonnut.
»Sallitteko minun puhua teille?» kysyi mies levollisella, hillityllä
äänellä, lausuen joka sanan selvästi ja painokkaasti.
Lady Lenore katsahti vieraaseen, jolla oli kalpeat kasvot, ohuet,
päättäväiset huulet ja pienet terävät silmät, ja kumarsi päätään.
»Jos aiotte puhua minulle, sir, niin pelkäänpä, etten voi estää sitä.
Muistanette, että olemme täällä kahden.»
»Teidän armonne ei tarvitse muistuttaa minulle sitä seikkaa. Ei
ainoakaan tekoni eikä sanani anna teille aihetta toivoa, että teillä
olisi suojelija mukananne.»
»Sen saamme nähdä», vastasi lady Lenore. »Näytte tuntevan minut, sir!»
Sanoilla on mahdoton kuvata sitä ylpeätä halveksumista, joka kuvastui
äänen jäisestä sävystä ja violettisilmien kylmästä katseesta.
Hieno, nöyrä, mutta samalla itsetietoinen hymy vilahti miehen
kasvoilla. »On joitakuita henkilöitä, jotka ovat niin hyvin ja
yleisesti tunnettuja, että heidät helposti tunnetaan kuutamossakin;
sellainen on lady Len—»
Lady Lenore kohotti kättään, ja tämä käskevä liike pysähdytti puhujan;
mutta taaskin lehahti hänen kasvoilleen sama hymy, ja hän nosti kätensä
suulleen.
»Mitä teillä on sanomista minulle?»
Hän ei ollut kysynyt miehen nimeä, vaan kohdellut häntä kuten
kerjäläistä, joka oli hiipinyt hänen vaunujensa luokse niiden seisoessa
paikallaan ja julkealla orjamaisuudellaan saanut hänet kuuntelemaan
itseään. Miehen sisu kiehui rajusti tällaista kohtelua vastaan, mutta
hän hillitsi itsensä.
»Haluatteko pyytää minulta jotakin?» kysyi lady Lenore kylmästi,
säälimättömän ylpeästi, älytessään, että mies empi.
»Kiitos», vastasi mies. »Odotin alkusysäystä — minun on esitettävä
asiani sillä tavoin. Niin, haluan pyytää teiltä jotakin. Mylady, olen
teille tuntematon, mutta rohkenen pyytää apuanne.»
Lady Lenore katsoi häneen hymyillen kuten ihminen, joka on alunpitäen
tietänyt, mitä oli tulossa, mutta joka päähänpistoaan noudattaen on
ollut olevinaan ikäänkuin ei olisi aavistanut mitään. »Vai niin», hän
sanoi. »Minulla ei ole rahaa —»
Mies hätkähti ja ojentautui suoraksi; kaikki, mikä hänessä oli
miehekästä, kimmastui. »Rahaa!» hän sähähti. »Oletteko hullu?»
»Pelkään, että te olette», virkkoi nainen, katsoen häneen ylpeästi.
»Ettekö pyytänyt rahaa, herra?»
»Rahaa!» matki mies; sitten hän naurahti. »Olette surkeasti erehtynyt.
En ollenkaan ole rahan puutteessa. Tarvitsemani apu ei koske
raha-asioita.»
»Mitä se sitten on?» tiedusti nainen, ja mies erotti hänen ylimielisen
kopeasta äänestään uteliaisuuden värähdyksen. »Olkaa hyvä ja esittäkää
pyyntönne niin lyhyesti kuin osaatte, herra, ja antakaa minun jatkaa
matkaani!»
Silloin mies iski valtin pöytään; syvään kumartaen hän kohotti hattuaan
ja väistyi syrjään tieltä.
»Pyydän teidän armoanne suomaan anteeksi», alkoi hän kunnioittavasti,
mutta hänen kasvoistaan kuvastui tyytymättömyys, joka tuskin oli
teeskenneltyä. »Huomaan erehtyneeni. Pyydän mitä nöyrimmin anteeksi
tungettelemistani ja poistun. Toivotan teidän armollenne hyvää yötä.»
Sen sanottuaan hän pyörähti ympäri.
Lady Lenore katseli hänen jälkeensä kylmän halveksivasti; sitten hän
puri huultaan, luoden katseensa maahan, ja lausui äkkiä korottamatta
ääntään: »Odottakaa!» Mies kääntyi ja jäi seisomaan käsi povella,
kasvot tyyninä ja hillittyinä. Lady Lenore vaikeni hetkisen, ja hänen
mielessään — minkä mies epäilemättä arvasi — taistelivat uteliaisuus
ja ylpeys keskenään, jälkimäisen kieltäessä häntä enää jatkamasta
keskustelua. Vihdoin voitti uteliaisuus.
»Pysähdytin teidät, herra, kysyäkseni minkälainen se erehdys on, jonka
sanotte tehneenne. Teidän käyttäytymisenne ja sananne ovat minusta
arvoituksellisia. Olkaa hyvä ja selittäkää!»
Se oli käsky, ja mies taivutti päätään kunnioittavan alistuvasti.
»Olen harras luonnontutkija, mylady», hän virkkoi hiljaa, »ja kävelen
mielelläni täällä metsässä, erittäinkin kuutamolla; eikä se ole yksin
minun mielipuuhani».
Nainen ei punehtunut, mutta hänen silmänsä välähtivät; hän ymmärsi
sanoihin sisältyvän piston. »Jatkakaa, herra!» hän kehoitti kylmästi.
»Sattumalta jouduin tänä iltana joelle. Seisoin sitä ihailemassa,
kun kaksi henkilöä, ne molemmat, jotka juuri äsken poistuivat,
lähestyivät minua. Aavistin, että heillä oli rakkauskohtaus, ja olin
vetäytymäisilläni pois, kun kuun valossa näin, että toinen heistä oli
henkilö, jonka asiat liikuttavat minua hyvin suuresti.»
»Kumpi heistä?» kysyi lady Lenore kylmän rauhallisesti.
»Nuori nainen», vastasi mies, tuijottaen hetkisen maahan. »Tämä
mielenkiinto, pikemminkin kuin uteliaisuus, sai minut jäämään
paikoilleni, ja jouduttuani aikomattani kuuntelemaan kuulin äskeisen
omituisen kihlauksen, tai miksi halunnette sitä nimittää.»
Mies pysähtyi. Lady Lenore veti huivin tiukemmin päänsä ympärille
ja silmäili häntä salavihkaa. »Mitä kaikki tämä minuun kuuluu?» hän
huomautti ylpeästi.
»Suokaa anteeksi! Nyt oivallatte erehdykseni», sanoi mies hymyillen.
»Minulla oli sellainen käsitys, että koska _mielenkiinto tai
uteliaisuus_ saattoi teidätkin kuuntelemaan, kenties haluaisitte auttaa
minua.»
»Mistä tiesitte, että olin kuuntelemassa?»
»Näin teidän armonne saapumisen tänne; näin teidän asettuvan puun
taakse ja _näin_ kasvonne heidän keskustelunsa aikana.»
Kun lady Lenoren mieleen välähti, mitä kaikkea hänen kasvonsa
varmaankin olivat miehelle paljastaneet, pani kiihkeä halu nähdä hänet
avuttomana jalkojensa juuressa hänen sydämensä sykkimään hurjasti;
hänen kasvonsa kävivät tulipunaisiksi, ja kädet puristuivat tiukasti
huivin ympärille.
»Entä sitten, sir?» hän sai vihdoin sanotuksi silmäiltyään miestä
äänettömänä jonkun aikaa. »Jos otaksumme arvelunne oikeiksi, niin miten
voin auttaa teitä, vaikkapa suostuisinkin sen tekemään?»
»Auttamalla minua estämään äsken kuulemamme valan toteuttamista»,
ilmoitti mies suoraan ja avoimesti.
Lady Lenore oli hetkisen vaiti, katsellen miehen ohitse ikäänkuin
miettien; sitten hän virkkoi: »Miksi auttaisin teitä? Mistä tiedätte,
että nämä kaksi henkilöä kiinnittävät mieltäni?»
»Te unohdatte», muistutti mies lempeästi, »että näin kasvonne.»
Lady säpsähti. Miehen rohkea julkeus osoitti, että hän oli ylivoimainen.
»Jos myönnän, että tunnen heitä kohtaan mielenkiintoa, niin mitä
takeita minulla on siitä, että menettelen pyrkimysteni mukaisesti
luottaessani teihin?» kysyi hän kopeasti, mutta ei niin ylimielisesti
kuin siihen asti.
»Voin antaa siitä varman takeen», vakuutti mies levollisesti. »Minä —
rakastan — häntä.»
»Te rakastatte häntä?» kertasi lady Lenore. »Sitä tyttöä, joka juuri
äsken lähti täältä?»
»Nuorta naista», selitti mies hieman painostaen sanojaan, »joka äsken
vannoi uskollisuutta loordi Trevornelle.»
»Ja jos autan teitä, niin minkälaista pitää apuni olla?»
»Se on teidän asianne», vastasi mies. »Minä voin vastata naisesta,
Stella Etheredgestä — se on hänen nimensä.»
»En halua mainittavan nimiä», huomautti lady kylmästi.
»Aivan oikein», myönsi toinen. »Sanokaamme ’mies’ ja ’nainen’.
Vilpittömästi puhuen, olen vannonut, että tämän kihlauksen täytyy
raueta tyhjiin. Minä rakastan naista ja vihaan miestä.»
Lady Lenore katsahti häneen. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja
silmät kiiluivat, mutta huulilla väikkyi yhä hymy.
»Te», jatkoi mies, »vihaatte naista ja — rakastatte — miestä».
Lady Lenore hätkähti, ja heleä häpeän puna levisi hänen kauniille
kasvoilleen. »Kuinka uskallatte!» hän huudahti.
»Olen näyttänyt teille korttini, mylady; tunnen teidän korttinne.
Voitteko väittää minun olevan väärässä? Sanokaa vain sana — sanokaa,
että asiain kulku on teistä yhdentekevä, ja minä kumarran ja poistun.»
Lady Lenore seisoi tuijottaen miestä, mutta ei voinut lausua sitä
sanaa. Mies oli puhunut totta; hän rakasti todellakin Leycesteriä
niin kiihkeästi, että se ihmetytti häntä itseäänkin; hän ei ollut
aavistanut sitä ennenkuin tänä iltana nähdessään Leycesterin syleilevän
ja suutelevan toista naista. Loukattu ylpeys, itserakkaus, kiihkeä
kaipaus, ne kaikki taistelivat vallasta hänen rinnassaan; ja mies, joka
rauhallisena seisoi hänen edessään, tiesi sen. Hän luki lady Lenoren
kaikki ajatukset, kun ne heijastuivat ylpeiltä, kauniilta kasvoilta.
»En käsitä», sanoi lady Lenore. »Te tulette luokseni aivan
tuntemattomana ja teette nämä tunnustukset.»
»Tulen luoksenne, koska te ja minä haluamme päästä samaan päämäärään —
erottaa nuo kaksi henkilöä toisistaan. Tulen luoksenne, koska olen jo
keksinyt eräitä keinoja sen päämäärän saavuttamiseksi ja uskon, että te
voitte huolehtia lopusta. Lady Lenore —»
»Älkää lausuko nimeäni», kielsi toinen, vilkaisten rauhattomasti
ympärilleen.
— »Te ja ainoastaan te voitte auttaa minua. Kuten olen sanonut, minä
voin vaikuttaa tyttöön, te voitte vaikuttaa mieheen. Olen saanut
ankarasti puuhailla sen vaikutusvallan saavuttamiseksi — olen punonut
kaikenlaisia juonia ja suunnitelmia. Olen käyttänyt oveluutta, järkeä
— nimittäkää sitä miksi haluatte; teidän tarvitsee turvautua vain
kauneuteenne. Yhdessä voitamme; yksin, niin luulen, ei se meille
onnistuisi; sillä vaikka pitelenkin tyttöä pihdeissä, niin miehestä
en voi vastata. Hän on itsepintainen ja raju ja voi jollakin hetkellä
sotkea suunnitelmani. Teidän asianne on huolehtia siitä, ettei hän tee
sitä. Suostutteko siihen?»
»Minkälainen vaikutusvalta teillä on tyttöön?» kysyi lady Lenore
uteliaasti hetkisen vaitiolon jälkeen.
»Suokaa anteeksi, että kieltäydyn vastaamasta. Mutta olkaa varma,
että minulla on. Ja teillä on yhtä voimakas vaikutusvalta mieheen.
Tahdotteko käyttää sitä? Sallikaa minun esittää asia täydelleen.
Miehen itsensä vuoksi teidän ei pitäisi empiä. Mitä hyvää voi johtua
sellaisesta avioliitosta — varakreivi, tuleva kreivi avioliittoon
tuntemattoman, nimettömän naisen, maalarin veljentyttären kanssa! Tytön
puolisona hän vaipuu mitättömyyteen, teidän puolisonanne kohoaa niin
korkealle kuin hänen ja teidän asemanne hänet oikeuttavat. Voitteko
empiä?»
Nainen oli kahdella päällä. Vastahakoisena liittoutumaan tuntemattoman
miehen — ja tuollaisen miehen! — kanssa hän seisoi epäröiden.
»Alkaa käydä myöhäiseksi», sanoi mies, vilkaisten kelloonsa. »Huomaan,
että teidän armonne hylkää liiton, jota tarjoan teille. Toivotan teille
hyvää yötä.»
»Seis!» huudahti lady Lenore, ojentaen kätensä. »Minä suostun.»
»Hyvä. Lyökäämme kättä!» kehoitti mies hymyillen ja ojensi omansa.
Lady Lenore empi, mutta laski kätensä miehen kouraan. Miehen henkinen
voima nujersi hänen vastarintansa.
»Nyt on sopimus allekirjoitettu. Muuta en teidän armoltanne pyydä, kuin
että olette valppaana ja taotte, kun rauta on kuuma. Kun se aika tulee,
huomautan sitä teille.»
Mies puristi hänen kättään, ja kosketuksen johdosta kävi väristys
naisen ruumiin läpi; miehen käsi oli jääkylmä.
»Nyt ei noilla kahdella ole minkäänlaista mahdollisuutta pitää
sopimustaan», riemuitsi mies; »te ja minä estämme sen. Hyvää yötä,
mylady!»
»Seis!» kielsi lady Lenore. »Te ette ole sanonut minulle nimeänne —
tiedätte minun.»
»Nimeni on Jasper Adelstone», vastasi mies. »Saatanko teidät kartanoon?»
»Ei, ei», esteli lady Lenore. »Menkää, olkaa hyvä!»
Jasper kumarsi ja poistui hänen luotaan, mutta ei mennyt kauemmaksi,
ennenkuin lady Lenore oli päässyt portista yksityispuiston alueelle ja
kadonnut näkyvistä.
Loordi Trevorne souti Stellan joen poikki, eroten sitten hänestä.
»Hyvää yötä, armaani!» hän kuiskasi. »Pian tapaamme. Näen sinut
huomenna. Hyvää yötä! Viivyn täällä, kunnes olet päässyt maantielle;
sitten olet turvassa.» Hän syleili Stellaa ja päästi hänet menemään,
jääden itse rantaäyräälle katselemaan häntä.
Stella riensi niittyjen poikki, saapuen hengästyneenä tielle. Hän
pysähtyi hetkiseksi ehtiäkseen rauhoittua ja lähti sitten kävelemään
kotiporttia kohti. Samassa astui hoikka nuorukainen varjosta hänen
eteensä. Häneltä pääsi pieni huudahdus, ja hän nosti katseensa. Kuun
valo lankesi hänen edessään oleville kasvoille. Ne olivat samat
kuin miniatyyrissä. Samat kasvot, vaikka muuttuneina poikavuosista
nuoruusikään.
Siinä oli »Frank».