»Mitä arvelette tästä?» tiedusti hän, ojentaen kirjeen Jasperille.
Jasper katsoi häneen. Hän istui kumarassa kirjoituspöytänsä ääressä,
nähtävästi kirjoittaen kirjettä, ja oli päätään nostaessaan
hajamielisen näköinen. »Mitä?» hän virkahti. »Ah, niin; se sopii.
Mutta malttakaas! Että hän rauhoittuisi täydelleen, on hyvä mainita,
että olette hävittänyt sen — kuten olettekin, kas näin!» Jasper otti
kuoren ja piti sitä kynttilän liekissä, kunnes se paloi lähelle hänen
sormenpäitään, pudottaen sen sitten pöydälle ja antaen sen käpristyä ja
kyteä tuhaksi.
Kapteeni lisäsi kirjeeseen siitä rivin. »Nyt saa konttoristinne mennä
viemään sen, jos sallitte.»
»Ei», vastasi Jasper. »Se ei ole mielestäni hyvä. Vieköön sen
kaupungin lähetti.» Hän soitti kelloa ja otti kirjeen. »Lähetä tämä
kaupunginlähetin mukana! Vastausta ei tule. Käske hänen jättää kirje ja
poistua!»
»Ja nyt minäkin lähden tieheni», sanoi kapteeni. »Toimitan teille
shekin näinä päivinä, Adelstone, ja olen teille hyvin kiitollinen.»
»Eipä mitään», vastasi Jasper hieman hajamielisen näköisenä, ikäänkuin
hänen ajatuksensa olisivat jo askarrelleet muissa asioissa. »Ei
kiirettä; sitten kun sopii. Näkemiin!»
Hän palasi kirjoituspöytänsä ääreen, ennenkuin kapteeni ehti poistua,
ja kumartui kirjoittamaan; mutta kun askeleet häipyivät kuulumattomiin,
hypähti hän seisomaan, sulki oven, vetäisi imupaperilehtiönsä alta
paperisuikaleen ja piteli sitä molemmin käsin edessään, silmäillen sitä
kiihkeä, voitonriemuinen hymy huulillaan. Se oli väärennetty vekseli.
Virkkamatta sanaakaan ja tekemättä ainoatakaan elettä hän katseli
sitä kokonaisen minuutin, tuijottaen siihen ikäänkuin se olisi ollut
elollinen, tunteva olento, joka virui hänen tiellään täydelleen hänen
vallassaan; sitten hän vihdoin nosti päänsä pystyyn, ja hänen huulensa
raottuivat vallasta tietoiseen hymyyn. — Näin pian! — mutisi hän; —
näin pian! Kohtalo suosii minua! Hän on omani! Kaunis Stellani! Niin,
hän on omani, vaikka sata loordi Trevornea olisi välillämme!