Jasper Adelstone oli rakastunut.
Kului jonkun aikaa ennenkuin hän voi tunnustaa sitä edes itselleenkään;
sillä hän oli aina mielellään kerskunut siitä, että lemmentunteet
eivät häneen pystyneet. Usein hän oli huvittanut itseään ja valittuja
tovereitaan pilkkaamalla heikkojen kuolevaisten mielenlaatua, kun
nämä antautuivat jonkin sellaisen ohjattaviksi, jonka hän määritteli
»hauraaksi ja halveksittavaksi kiintymykseksi toiseen sukupuoleen».
Avioliitto, oli hänellä ollut tapana huomauttaa, oli yksinomaan
liikeasia. Mies ei mennyt naimisiin, ennenkuin hänen oli pakko, ja
sittenkin vain parantaakseen asemaansa. Rakkaus taas ja kaikki muu
senlaatuinen — no, se oli hyljätty haave, haihtunut tarukäsite; joka
tapauksessa se oli liian mieletöntä miehelle, jolla oli käytöllistä
järkeä — sellaiselle miehelle kuin esimerkiksi Jasper Adelstone oli.
Hän oli nähnyt paljon viehättäviä naisia, eivätkä ne olleet suinkaan
suhtautuneet häneen epäsuopeasti. Hänen kasvonpiirteensä olivat
hyvinmuodostuneet, melkeinpä kauniit; ja ne olisivat olleet kauniit,
jos hän olisi päässyt eroon pienien silmiensä terävästä, ovelasta
väikkeestä. Hän oli sukkela ja hienotapainen, juuri sellainen mies,
jonka olisi saattanut olettaa lankeavan lemmen pauloihin. Mutta hän
oli sitkeästi pitänyt kiinni periaatteistaan ja kulkenut varmasti
hiipien menestyksen tietä, huulillaan kylmä hymy valmiina jokaiselle,
sydämessään ei ainoatakaan lämmintä värähdystä kellekään erikoisesti.
Mutta nyt! Niin, hän oli rakastunut — rakastunut korviaan myöten, niin
järjettömästi, niin rajusti kuin koulupoika konsanaan.
Se oli hänestä perin kiusallista! Se olisi ollut kiusallista
sittenkin, vaikka hänen mielitiettynsä olisi ollut perijätär tai
korkea-arvoinen ylimysnainen, jollaisen hän sisimmässään olikin
päättänyt naida, jos hän lainkaan menisi avioliittoon; sillä hän olisi
mieluummin tahtonut saavuttaa kunnianhimoiset pyrkimyksensä ilman
typerää ja sopimatonta rakastelua. Mutta hänen suureksi harmikseen
ei tyttö, joka oli herättänyt hänessä tämän äkillisen, järjettömän
intohimon, ollut perijätär eikä ylimystön vesa. Hän oli aivan mitätön
olento, tuntemattoman maalarin veljentytär! Hän ei edes liikkunut
seurapiireissä! Hän ei saisi mitään etua siitä, että menisi naimisiin
hänen kanssaan, ei kerrassaan mitään. Tyttö ei voisi auttaa häntä
ainoatakaan porrasta eteenpäin hänen kunnianhimoisella elämänurallaan.
Samana iltana, jolloin hän oli tavannut Stellan ensimmäisen kerran,
jolloin neidon kauneus ja enemmän kuin kauneus hänen kirkkaan puhtoisen
raikkautensa salaperäinen viehätysvoima oli yllättänyt hänet ja
kietonut hänet lumoihinsa, oli hän läksyttänyt itseään hyvin vakavasti.
— Jasper, — oli hän tuuminut, — sinä et mene tekemään itsestäsi narria,
toivoakseni. Tyttö ei ollenkaan sovi sinun suunnitelmiisi. Hän on
vain sievä tyttö; olet nähnyt parikymmentä, satakunta yhtä sievää
ja sievempääkin; ja hän on aivan mitätön olento! Ei, et tee itseäsi
narriksi — palaat huomenaamulla kaupunkiin.
Mutta hän ei lähtenyt takaisin kaupunkiin, vaan meni sensijaan pappilan
kasvihuoneeseen, teki kukkavihon ja vei sen taiteilijan majaan,
vaipuen yhä syvemmälle, kuten hän itse olisi sanonut, »narrimaisuuden»
liejuun. Mutta sittenkään ei olisi vielä ollut liian myöhäistä. Hän
olisi voinut selviytyä kutsumalla avukseen itsekkään luonteensa ja
ajattelemalla kaikkia kunnianhimoisia aikeitaan. Mutta onnettomuudeksi
Stella herätti hänen itserakkautensa — joka oli hänessä voimakkaampi
kuin lemmenpuuska. Stella uskalsi puolustaa Leycester Trevornea. Se oli
melkein lopullinen sysäys, jonka Stella tietämättään antoi, ja Jasper
poistui sisu kiehuen alkavasta mustasukkaisuudesta.
Mutta häntä odotti vielä viimeinen isku, joka mursi selkärangan
kaikilta hänen järkeviltä päätöksiltään, kun hän kohtasi Stellan ja
loordi Trevornen lehvikössä joen rannalla ja loordi Trevorne kävi
hänen kimppuunsa. Sillä hetkellä — viruessaan maassa, katsellen nuoren
ylimyksen kauniita, vihaisia, kiukkuisia kasvoja — Jasper Adelstone
vannoi, että Stellan pitää tulla hänen omakseen, käyköön kuinka
hyvänsä, rehellisillä tai halvoilla keinoilla. Hän vannoi sieppaavansa
hänet ylpeältä, tuliselta ylimykseltä, joka oli rohjennut sinkauttaa
hänet, Jasperin, tomuun ja loukata häntä.
Se oli itseensäluottava, julkean uskalias päätös; mutta Jasper olikin
sekä itseensäluottava että uskalias mies ja lisäksi mitä vaarallisinta
lajia, kylmä, laskeva, ovela, häikäilemätön. Hän oli eittämättä
taitava; hän oli menestynyt oikein hyvin, ja hän oli saavuttanut kaikki
omin neuvoin, ilman toisten apua. Vaikka hän olikin nuori, alettiin
hänestä jo puhua. Joutuessaan pahaan pulaan hänen erikoisalallaan
tulivat ihmiset hänen luokseen varmoina siitä, että tapaisivat hänet
kylmänä, kerkeänä, pystyvänä. Niin, hän menestyi hyvin; ja hänen
yrityksensä olivat rauenneet tyhjiin niin harvoin, että hän voi tuntea
itsensä varmaksi tässäkin asiassa. Hän palasi pappilaan ja punnitsi
asioita, johdattaen mieleensä kaikki mitä tiesi Etheredge-vanhuksesta.
Se oli varsin vähän, eikä pastorikaan osannut kertoa hänelle sen
enempää kuin hän jo tiesi.
James Etheredge eli maailmasta eristettynä, eikä hänellä nähtävästi
ollut ystäviä eikä sukulaisia muita kuin Stella. Hänen aikaisemmasta
elämästään ei tiedetty mitään. Hän oli saapunut tähän rauhaisaan
laaksoon muutamia vuosia takaperin ja järjestänyt heti olonsa yleisesti
tunnettuun tapaansa.
»Onko hän, onko hän koskaan ollut naimisissa?» tiedusti Jasper.
Pastori vastasi miettimättä: »En tiedä. Varmasti hän ei ole ollut
naimisissa täällä. En luule, että hänestä tiedetään mitään.»
Tähän sai Jasper tyytyä. Koko seuraavan päivän hän harhaili niityillä,
toivoen näkevänsä Stellan, mutta turhaan. Hänen olisi pitänyt olla
Lontoossa, mutta hän ei kyennyt riistäytymään irti täältä. Hänen
käsivartensa tuntui hieman jäykältä, ja vaikka siinä ei ollutkaan
mitään muuta vikaa, kääri hän sen ja sitoi sen kantimeen, selittäen
pastorille pudonneensa hevosen selästä.
Sitten hän kuuli, että kartanossa oli kutsut, ja purren hammasta
kateudesta ja kiukusta hän hiipi maantielle katsomaan Stellan lähtöä.
Tyttö näytti hänestä kaksin verroin kauniilta sen jälkeen kun hän oli
vannonut saavansa hänet omakseen. Ja koko sen iltapäivän hän kuljeskeli
maantiellä ja niityillä ajatellen Stellaa ja myöskin loordi Trevornea
sekä odotellen Stellan palaamista nähdäkseen hänet edes vilahdukselta.
Onni soi hänelle enemmän kuin pelkän vilahduksen; sillä hänen
odotellessaan saapui tietä pitkin postitoimiston poika, eikä Jasperin
ollut kovinkaan vaikea suostuttaa hänet jättämään sähkösanoma hänen
haltuunsa. Jasperia halutti kovasti aukaista sähkösanoma; ja jos kohta
hän kestikin houkutuksen, niin se ei suinkaan johtunut omantunnon
kolkutuksesta, vaan siitä syystä, että hän uskoi sen tuskin maksavan
vaivaa.
— Se on vain joku taulutilaus, — hän arveli. — Tärkeitä tietoja ei
lähetetä sähkösanomalla muuten kuin salamerkeillä.
Niinpä hän luovuttikin sen herra Etheredgelle avaamattomana, kuten
tiedämme; mutta kun hän kuuli vanhuksen äkillisen huudahduksen, oli hän
sydämensä pohjasta pahoillaan, ettei hän sittenkin ollut aukaissut sitä.
Erottuaan Stellasta portilla hän asteli tietä pitkin, mutta vain
niin pitkälle, että pääsi pois näkyvistä. Sitten hän palasi
pensasaidan varjossa ja jäi vartoamaan. Hän saattoi nähdä taiteilijan
työhuoneeseen, näki vanhuksen istuvan surun murtamana tuolillaan
ja Stellan suloisen hahmon liikkuvan hänen ympärillään. — Siinä
sähkösanomassa oli jotakin tietämisen arvoista, — tuumi hän. — Olinpa
hullu kun en tutustunut sen sisältöön. Mitähän ukko nyt tehnee?
Hän pohti kysymystä, pitäen taloa yhä valppaasti silmällä, ja sai
vastauksen, kun vanhus alkoi liikkua, mikä selvästi näkyi valaistusta
ikkunasta.
— Hän aikoo lähteä kaupunkiin, — päätteli Jasper.
Hän tiesi, että pian tulisi varhainen juna, ja piti varmana, että
vanhus matkustaisi sillä. Hän vilkaisi kelloonsa, painoi hatun tiukasti
päähänsä, päästi kätensä kantimesta ja lähti juoksemaan pappilaan.
Mennen sisään sivuovesta hän astui huoneeseensa, otti salkun, jossa
oli joitakuita papereita, sieppasi päällystakin ja sateenvarjon, jätti
aamiaispöydälle kirjelipun, jossa hän ilmoitti, että hänen oli pakko
äkkiä palata kaupunkiin, ja oikaisi asemalle. Koska hän ei halunnut
näyttäytyä, pysytteli hän varjossa odottamassa. Muutamien minuuttien
kuluttua hän näkikin herra Etheredgen saapuvan.
Asemalla ei ollut ketään muita kuin he, eikä Jasperin ollut lainkaan
vaikeata välttää vanhuksen katsetta. Uninen vahtimies asteli
edestakaisin, haukotellen ja heilutellen lyhtyään, ja Jasper päätti
olla vaivaamatta häntä matkalipun ostamisella. Juna porhalsi asemalle.
Herra Etheredge nousi ensimmäisen luokan vaunuun, ja odotettuaan
viimeiseen hetkeen saakka hyppäsi Jasper erääseen osastoon junan
toisessa päässä.
»Älkää huolehtiko lipusta», rauhoitti hän junailijaa. »Minä maksan
ennenkuin poistun vaunusta.»
Wyndwardista lähtien juna oli pikajuna; ja Jasper, joka osasi
huolehtia itsestään, tempasi verhot alas, otti laukustaan matkalakin,
asettui mukavaan asentoon ja vaipui uneen; muutamien vaunujen päässä
istuva vanhus taas kyyrötteli pää kumarassa, valvoen murheellisissa
mietteissään.
Kun juna saapui perille, heräsi Jasper virkistävästä unestaan, veti
ylös verhot ja piti silmällä herra Etheredgen poistumista. Hän odotti,
kunnes vanhus ennätti ajurien luokse, riensi sitten hänen jälkeensä
ja kuuli hänen käskevän kuskia viemään hänet Kings Hoteliin, Covent
Gardeniin. Myöskin Jasper otti ajurin ja ajatti aukiolle, jonka
varrella hänen asuntonsa sijaitsi, maksoi ja kiipesi portaita myöten
ahtaaseen käytävään, jonka kahden puolen oli lukuisasti ovia. Yhdelle
näistä ovista oli kirjoitettu hänen nimensä mustin kirjaimin. Hän avasi
sen avaimellaan, raapaisi tulta, sytytti ulkonemalla olevan kynttilän
ja astui huoneeseen, joka oli samalla kertaa konttoristin toimipaikka
ja asiakkaiden odotushuone. Sen vieressä, vihreäverhoisen oven takana
oli hänen oma työhuoneensa. Mutta taempana oli vielä useampia kamareja,
arkihuone, makuuhuone ja sen takana vielä yksi huone. Hän meni sinne,
piti kynttilää ylhäällä, valaisten kapealla vuoteella nukkuvaa miestä.
Mies oli hyvin pieni; hänen kasvonsa olivat kapeat, pergamenttimaiset;
lyhyeksi leikattua tukkaa olisi kenties voinut sanoa kastanjanruskeaksi.
Hän oli Jasperin konttoristi, oikea käsi, orja. Hän istui
toimistohuoneessa, otti asiakkaat vastaan ja opasti heidät Jasperin
puheille tai ajoi heidät anteeksi pyydellen tiehensä. Hän oli
omituisen näköinen mies, jolla ei ollut mitään määrättyä ikää eikä
yksilöllisyyttä. Jotkut Jasperin ystävät olivat usein udelleet,
mistä Jasper oli hänet onkinut. Mutta Jasper vastasi aina vältellen
tai sivuutti kysymyksen pilapuheella, ja Scrivellin menneisyys
pysyi salaperäisenä. Kaikki näkivät, että hän oli harras ja
väsymätön palvelija; Jasperin ollessa saapuvilla hän näytti elävän
vain totellakseen hänen käskyjään ja arvatakseen edeltäpäin hänen
toivomuksensa. Kun Jasper nyt kosketti häntä kädellään, hätkähti hän
ja oli heti istumassa, siristäen silmiään valon tähden ja tuijottaen
Jasperiin odottavasti.
»Oletko valveilla, Scrivell?» kysäisi Jasper.
»Kyllä, sir, täydelleen», kuului vastaus. Ja näytti todellakin
sellaiselta kuin olisi ollut valveilla tuntikausia.
»Sepä hyvä. Tarvitsen sinua. Nouse ylös, pukeudu ja tule viereiseen
huoneeseen. Jätän sinulle kynttilän.»
»Ei tarvitse, sir», vastasi Scrivell. »Kyllä minä näen.»
»Uskon, että näet — kuin kissa», virkkoi Jasper, ottaen kynttilän
mukaansa.
Muutamien minuuttien kuluttua avautui ovi, ja Scrivell astui sisään.
Hän näytti viheliäisen laihalta ja nääntyneeltä, oli puettu vanhaan,
mutta vielä mukiinmenevään mustaan takkiin, ja häntä olisi voinut pitää
vanhuksena, jollei olisi nähnyt hänen silmiensä terävää, valpasta
katsetta ja hiekanväristä tukkaa, jossa ei ollut merkkiäkään harmaasta.
Jasper istui yöpöytänsä ääressä, availlen kirjeitään, jotka hän oli
noutanut viereisestä huoneesta. »Kas, siinähän jo oletkin», sanoi hän.
»Tunnetko Kings Hotelin Covent Gardenissa?»
»Kyllä, sir.»
»No niin, sinun pitäisi mennä sinne pitämään vahtia. Sinne on juuri
asettunut eräs herrasmies, jotensakin kumarainen vanhus, jolla on
pitkä, valkea tukka. Ymmärrätkö?»
»Kyllä», kuului tyyni vastaus.
»Todennäköisesti hän lähtee ulos ensi töikseen varhain aamulla. Haluan
tietää, minne hän menee.»
»Ainoastaanko ensimmäisen paikan, johon hän pysähtyy?» kysyi Scrivell.
Jasper empi hetkisen. »Jospa pitäisit häntä yleensä silmällä —
sanokaamme kello yhteen saakka — ja palaisit sitten tänne. Haluan
tietää, missä hän liikkuu. Ymmärrätkö, Scrivell?»
»Ymmärrän, sir», oli vastaus. »Eikö mitään nimeä?»
»Kyllä, Etheredge», selitti Jasper rauhallisesti; »mutta siitä ei ole
väliä. Älä tiedustele mitään hotellista äläkä muualtakaan, jos suinkin
voit sen välttää!»
»Selvä on, sir», sanoi mies ja poistui huoneesta.
Uinaillessaan maatalossa, lähellä sulotuoksuisia niittyjä ja solisevaa
jokea, ei Stella aavistanut, että ensimmäiset silmät siihen verkkoon,
jota Jasper Adelstone punoi häntä varten, kudottiin sinä yönä Lincoln’s
Innin synkissä huoneissa.
Yhtä vähän aavisti lady Wyndward, viruessaan valveilla ja turhaan
koettaessaan keksiä keinoja torjuakseen maalarin veljentyttären
pojassaan aikaansaaman »hurmauksen» seuraukset, että terävämpi ja
häikäilemättömämpi järki oli jo alkanut työskentellä samaan suuntaan.