Loordi Trevorne seisoi minuutin, pari paikallaan, silmäillen vaunujen
jälkeen, jotka veivät pois Stellaa ja hänen setäänsä; sitten hän
meni jälleen sisälle. He olivat kuumapäistä rotua, nämä Wyndwardit,
ja Leycester, käyttääksemme lievää sanontatapaa, kykeni yhtä vähän
kuin kuka sukunsa jäsen hyvänsä olemaan järkevä ja harkitseva. Mutta
vaikka hänen sydämensä sykki rajusti ja kauniin tytön kuva nuoruuden
puhtaassa viehkeydessä väikkyi hänen silmissään, pysähtyi hän kuitenkin
hetkiseksi harkitsemaan tilannetta. Hän hymyili tuikeasti, sillä hänen
oli pakko tunnustaa, että se oli jotakuinkin erikoislaatuinen.
Ikivanhan nimen ja ruhtinaallisten tilusten perillinen oli vannonut
ikuista uskollisuutta maalarin veljentyttärelle, tytölle, jolla, olipa
hän sitten kuinka kaunis hyvänsä, ei ollut yhteiskunnallista asemaa,
eikä varoja esitettäviksi suosituksena hänen vanhemmilleen. Hän tiesi,
ettei hänen äitinsä sydämensä sisimmässä toivonut mitään sen hartaammin
kuin että hän menisi naimisiin ja vakaantuisi. No niin, hän aikoi
mennä naimisiin ja vakaantua. Mutta millä tavoin! Sensijaan että hän
hankkisi lisää loistoa jo ennestäänkin loistavalle nimelle, lisää
valtaa Wyndwardien jo ennestäänkin vaikutusvaltaiselle suvulle, ei
hänen avioliittonsa tulisi maailman silmissä olemaan mitään muuta kuin
polkuavioliitto.
Hymyillen puolittain uhmaavasti, puolittain ennakolta huvitettuna hän
astui saliin. Naisista olivat toiset, muiden muassa lady Longforth,
jo vetäytyneet huoneisiinsa; mutta lady Lenore istui edelleenkin
sohvallaan hartaan ihailijapiirin ympäröimänä. Leycesterin tullessa
sisään näki kreivitär, joka ei näyttänyt vilkaisevankaan häneen päin,
hänet ja huomasi hänen kasvojensa omituisen ilmeen. Se ilme oli hänellä
aina silloin, kun hän oli tekemäisillään jonkun hurjan rajun tempun.
Leycester meni suoraan kreivittären luokse ja pysähtyi hänen viereensä.
»No niin, äiti», hän sanoi, melkein kuin olisi vaatinut hänet
taisteluun, »mitä arvelet hänestä?»
»Neiti Etheredgestäkö?» kysyi kreivitär. »Minulla ei ole hänestä
mitään mielipidettä. Jos olisi, niin sanoisin, että hän oli hyvin
hauskannäköinen tyttö.»
»Hauskannäköinen!» toisti Leycester, kohottaen kulmakarvojaan. »Se
on kovin heikko sana hänen kuvaamistaan varten. Hän on enemmän kuin
hauska.»
»Se on tarpeeksi hänen asemassaan olevalle nuorelle tytölle», vastasi
kreivitär.
»Ja kelle hyvänsä», kuului sointuva ääni Leycesterin takaa, ja kun hän
kääntyi ympäri, näki hän lady Lenoren vastassaan.
»Se oli hyvin sanottu», huomautti loordi Trevorne nyökäyttäen päätään.
»Hän on enemmän kuin hauska», selitti lady Lenore, hymyillen
Leycesterille, ikäänkuin hän mitä lämpimimmin hyväksyisi sen, että
hänet oli syrjäytetty koko illaksi. »Hän on hyvin sievä, todella kaunis
ja sitten — saanko sanoa sen, rakas lady Wyndward? — niin raikas!»
»Koulutytön pitäisi olla ’raikas’, kuten te sanotte, Lenore; muuten hän
ei ole mitään», virkkoi kreivitär naurahtaen.
Leycester katseli vuoroin toista, vuoroin toista, silmäillen loistavan
kaunista lady Lenorea ihailevin katsein. »Olet oikeassa, Lenore», hän
sanoi. »Hän on kaunis.»
»Ihailen häntä tavattomasti», vakuutti lady Lenore, hymyillen hänelle
ikäänkuin olisi tuntenut hänen salaisuutensa ja hyväksynyt hänen
valintansa.
»Alkaa olla myöhäistä», huomautti kreivitär, vilkaisten ensin toista,
sitten toista. »Nyt sinun on mentävä, Lenore.»
Lady Lenore kumarsi. Hän kuten kaikki muutkin, jotka joutuivat
Wyndwardin emännän seurapiiriin, oli tottelevainen...
»Se on hyvä; olen hieman väsynyt. Hyvää yötä!»
Leycester tarttui hänen käteensä, puristaen sitä hetkisen. Hän oli
Lenorelle kiitollinen niistä sanoista, jotka tämä oli Stellasta
lausunut.
»Saanko saattaa sinua käytävään?» pyysi hän.
Kumartaen muille huoneessa-olijoille hän poistui lady Lenoren seurassa.
He astelivat vaieten portaiden juurelle, missä Lenore ojensi kätensä.
»Hyvää yötä», sanoi hän, »ja hyviä unia!»
Leycester katsahti häneen tutkivasti. Piilikö hänen sanoissaan joku
erikoinen merkitys? Tiesikö Lenore, mitä Stellan ja hänen välillään oli
tapahtunut? Mutta hän ei huomannut Lenoren silmistä muuta kuin niiden
pehmeän, väsyneen ilmeen; ja kumartaen ja puristaen hänen kättään
Leycester kuiskasi: »Toivotan samaa sinulle.»
Lady Lenore nyökäytti hymyillen päätään ja poistui, ja Leycester
kääntyi palatakseen saliin. Samassa avautui biljardihuoneen ovi, ja
loordi Grayford pilkisti raosta.
»Pelataan hieman, Ley», hän ehdotti.
»Ei tänä iltana, Charlie», vastasi Leycester, pudistaen päätään.
Lordi Grayford katsahti häneen, naurahti ja vei päänsä takaisin.
Leycester asteli eteissalissa edestakaisin; hän oli hyvin rauhaton eikä
halunnut mennä nukkumaan; Stellan ääni kaikui hänen korvissaan, hän
tunsi vieläkin Stellan huulien hellän hyväilevästi painautuvan omiaan
vasten. Hän ei voinut sietää biljardihuoneen melua ja naurua; se olisi
pyhyyden häväisemistä! Äkkiä hän pyörähti ympäri, ja meni yläkertaan
omaan huoneeseensa. Hän heittäytyi tuolille, kiersi käsivarret
niskaansa ja sulki silmänsä, uneksiakseen tytöstä, joka oli nojannut
hänen rintaansa — jonka suloiset, puhtoiset huulet olivat kuiskanneet:
»Minä rakastan sinua!»
Pian keskeytyi hänen haaveilunsa siihen, että ovelle hoputettiin ja
kreivitär astui sisään.
»Oletko tullut hieman pakisemaan, mylady?» kysäisi hän, käyttäen
hänestä arvonimeä leikillisen vakavaan tapaansa, kuten hän tavallisesti
puhutteli äitiään ollessaan kahden kesken hänen kanssaan.
»Kyllä, olen tullut haastelemaan kanssasi, Leycester», vastasi
kreivitär rauhallisesti. Mutta hänet oli vallannut kummallinen
vastahakoisuus käydä käsiksi siihen tehtävään, jonka hän oli ottanut
suorittaakseen. »Olet laittanut huoneesi varsin hauskoiksi, Leycester»,
hän huomautti.
»Sinä et ole tullut puhelemaan huoneistani, äiti», virkkoi Leycester
ja nojautui naurahtaen taaksepäin. »Mistä on kysymys? Ei suinkaan
talleista — ethän vain tahdo, että luovun hevosista?»
»Miksi sitä haluaisin, Leycester? Kyllähän ne maksavat melkoisia
summia, mutta jos ne huvittavat sinua, niin miksi —» Hän kohautti
olkapäitään, mutta ei lopettanut lausettaan.
»Ne maksavat todellakin melkoisia summia», myönsi Leycester nauraen,
»mutta enpä tiedä, onko niistä minulle kovinkaan paljon huvia. En usko,
että mikään huvittaa minua erikoisesti.»
»Kun mies puhuu tuolla tavoin, niin se tavallisesti merkitsee sitä,
että hänen on aika mennä naimisiin.»
Leycester aavisti, mitä oli tulossa, ja kävi hetkiseksi vakavan
näköiseksi; sitten hän katsoi äitiinsä hymyillen. »Eikö se ole
epätoivoinen lääke, mylady. Voin luopua hevosista, jos ne lakkaavat
huvittamasta minua ja rasittavat minua liiaksi; samoin voin luopua
useimmista niin sanotuista huvituksista, mutta avioliitto — jos
oletamme, että se ei olisi onnistunut! Se olisi perin vakava juttu.»
»Miksi se ei onnistuisi?»
»Käyhän joskus niinkin», selitti Leycester vakavasti.
»Ei milloinkaan, jos rakkaus on mukana», vastasi kreivitär lempeästi.
Leycester istui ääneti, katse luotuna lattiaan, josta hän oli
näkevinään kohoavan hoikan, tyttömäisen vartalon, jolla oli Stellan
kasvot ja silmät.
»Ei ole sen suurempaa onnea kuin se, jonka avioliitto tarjoaa, jos
mennään naimisiin rakastetun henkilön kanssa. Luuletko, että isäsi on
ollut onneton, Leycester?»
»Harvoilla miehillä on yhtä hyvä onni, mylady. Tahdotko etsiä minulle
toisen lady Ethelin?»
Kreivitär punehtui. Se oli suoranainen kysymys; ja hän halusi
mielellään vastata siihen, mutta ei tohtinut — ei vielä juuri nyt.
»Maailma on täynnä hempeitä, rakastavia naisia. Leycester, tahtoisin
nähdä sinut naimisissa ja vakaantuneena», kuiskasi hän oltuaan
hetken vaiti. »On aika jo; nyt sinun sopisi se jo tehdä. Syrjäytän
toistaiseksi kysymyksen sinun omasta onnestasi; on otettava huomioon
muitakin seikkoja.»
»Et haluaisi, että minä olisin viimeinen Wyndwardin kreivi, äiti?
Arvonimi kuolisi minun kanssani, eikö niin?»
»Niin», myönsi kreivitär. »Niin ei saa käydä, Leycester. Minua
kummastuttaa», jatkoi hän, »ettei se ole tapahtunut jo aikaisemmin,
minun tarvitsematta hiiskua mitään. Mielestäni sinä et ole kovin
kylmäsydäminen, tunteeton, Leycester. Me, sinä ja minä, olemme
tavanneet eräitä kauniita naisia, ja jotkut heistä ovat olleet hyviä ja
puhtaita. Minua ei olisi hämmästyttänyt, jos olisit jo aikoja sitten
tullut kertomaan minulle valloituksestasi. Olisithan tullut kertomaan
minulle, Leycester?» kysäisi hän.
Lievä puna lehahti Leycesterin kasvoille, ja hän laski katseensa.
Hän ei vastannut heti, ja kreivitär jatkoi, ikäänkuin olisi saanut
myöntävän vastauksen.
»Olisin ollut hyvin iloinen, jos olisin kuullut sellaista. Olisin
sydämeni pohjasta hyväksynyt valintasi.»
»Oletko siitä varma?» pääsi Leycesteriltä melkein koneellisesti.
»Aivan varma», vastasi kreivitär tyynesti. »Ihmetteletkö, miksi puhelen
sinulle tästä asiasta tänä iltana, Leycester?»
»Hieman», myönsi Leycester kasvoillaan hymy, joka ei ollut kovinkaan
iloinen. Hän tunsi salaavansa sydäntään äidiltään, kohtelevansa häntä
kaihtaen ja kartellen, ja hänen ylpeä, hieno luonteensa nousi kapinaan
sitä vastaan. »Hieman. Ajattelin juuri äsken, etten ole vanhentunut
parissakymmenessä vuodessa enkä ole tehnyt mitään erikoisen hurjaa.
Onko sinulle käyty tarinoimassa joitakin hirveitä juttuja minusta,
äiti, ja uskottelemassa, että ainoastaan avioliitto voi pelastaa minut
perikadosta?»
»Ei kukaan kerro minulle mitään sinusta, Leycester», vastasi kreivitär,
»siitä yksinkertaisesta syystä, etten sitä kuuntelisi. En halua
vähimmässäkään määrin sekaantua — ulkoiseen elämääsi, jollet sinä itse
tee minua siitä osalliseksi. En pelkää sinun tekevän mitään pahaa tai
kunniatonta, Leycester.»
»Kiitos!» sanoi Leycester levollisesti. »No, mistä sitten on kysymys,
äiti? Miksi tämä asia painaa mieltäsi niin raskaasti, että sinun on
pakko keventää sydäntäsi?»
»Koska tunnen ajan tulleeksi, koska onnesi ja menestyksesi on niin
lähellä sydäntäni, että minun täytyy valvoa puolestasi ja turvata ne
sinulle, jos suinkin voin.»
»Olet verraton äiti!» virkkoi Leycester hellästi. »Mutta se on
vakava askel, mylady, ja minä olen — sanoisinko jonkun verran
valmistautumaton. Puhut minulle, kuin olisin sulttaani ja kuin minun
vain tarvitsisi heittää nenäliinallani ketä hyvänsä kaunotarta, joka
miellyttää minua, saadakseni hänet.»
»Eikö ole ketään, jolle luulisit voivasi heittää sen nenäliinan,
Leycester?» kysyi äiti merkitsevästi.
»Se on kovin mutkaton kysymys, mylady. Olisiko oikein vastata siihen,
oikein sitä naista kohtaan, jos sellainen olisi olemassa?»
»Kehenpä luottaisit, jollet minuun?» huomautti kreivitär, ylväs väre
äänessään. »Jos olet tehnyt valintasi, niin tahdothan tulla kertomaan
siitä minulle, Leycester? Uskon, että tulet; en voi kuvitella sinun
menettelevän toisin. Ymmärrätkö, en pelkää vähääkään, ettei valintasi
olisi hyvä ja viisas. Ei, en pelkää tuhoisinta erehdystä, jonka sinun
asemassasi oleva mies voi tehdä — epäsäätyistä avioliittoa.»
»Puhut ankarasti, mylady», sanoi Leycester melkein tuikeasti.
»Niin», myönsi kreivitär, äänessään juhlallinen sointu, joka antoi
merkityksen joka sanalle — »niin, minä tunnen ankarasti. Jokainen äiti,
jolla on sinun asemassasi oleva poika, tuntee samalla tavoin; sitä en
epäile. Voit tehdä vain vähän sellaista, mitä ei voisi jälleen korjata;
yksi sellainen seikka, kaikkein pahin, on mieletön avioliitto.»
»Mutta, äiti, enhän minä suunnittele mennä naimisiin minkään karjakon
kanssa, en ainakaan tällä hetkellä.»
»Voisit solmita polkuavioliiton hieman korkeammassa asemassa olevan
kanssa, Leycester», vastasi kreivitär hymyillen. »Mutta miksi puhumme
siitä?»
»Sinä luullakseni sen aloitit», sanoi Leycester.
»Niinkö? Suo anteeksi. Minusta tuntuu kuin olisin loukannut sinua jo
silläkin, että satuin sellaista mainitsemaankaan. Ja olen väsyttänyt
sinua kaiken lisäksi.»
»Et suinkaan», torjui Leycester nousten seisomaan. »Olen hyvin
kiitollinen, äiti; uskothan sen?»
»Tahdotko olla vielä enemmän?» kysyi kreivitär, nousten hänkin ja
laskien kätensä poikansa olalle. »Tahdotko olla tottelevainen?»
»Tarkoitatko, että minun pitäisi viskata nenäliina?» tiedusti
Leycester, katsahtaen häneen omituisesti.
»Kyllä. Tee minut onnelliseksi heittämällä se!»
»Oleta, että valitsemani nainen kieltäytyy kunniasta!»
»Alistumme siihen vaaraan», hymähti kreivitär.
»Saattaisi luulla, että sinä olet jo valinnut, äiti.»
»Entä jos olenkin. Äidin vertaista avioliitonrakentajaa ei ole toista.»
»Olet siis valinnut? Se on minulle yllätys. Onko lupa kysyä, kehen on
vaalisi osunut, sulttaanitar?»
»Jos minä saisin valita puolestasi, olisin hyvin huolellinen,
Leycester, uskothan sen? Katso ympärillesi — sinun ei tarvitse
pinnistää katsettasi; minä voin nähdä hänet nytkin. Oi, sinua sokeaa!
Kuinka voit olla näkemättä! Hän, jonka näen, on nainen, jolla on
rakastava sydän rinnassaan ja joka tarvitsee vain sanan, että hänen
sydämensä alkaisi sykkiä — sinulle!»
»En osaa ajatella ketään sellaista», tuumi Leycester, punastuen. »Sinä
saat minut häpeämään, äiti.»
»Minun on siis tarpeetonta mainita hänen nimeään?» kysyi kreivitär.
»Minun täytyy se tietää nyt, arvelen», virkkoi poika pudistaen päätään.
Kreivitär oli hetkisen vaiti; sitten hän lausui hiljaa: »Se on Lenore,
Leycester.»
Leycester vetäytyi kauemmaksi hänestä, niin että hänen käsivartensa
luiskahti hänen olaitaan, ja katsoi häntä suoraan silmiin. »Lenore!»
äänsi hän. »Äiti, olisiko sinun pitänyt se sanoa?»
Värähtämättä kohtasi kreivitär hänen melkein moittivan katseensa.
»Miksi empisin, kun poikani onni on kysymyksessä?» vastasi hän
levollisesti. »Jos näkisin aarteen, arvokkaan helmen olevan jalkojesi
juuressa ja sinun menevän sen ohitse havaitsematta sitä, niin olisinko
väärässä lausuessani sanan, joka toimittaisi sen sinun käsiisi? Sinun
onnesi on minun elämäni, Leycester! Jos ikinä on ollut olemassa
aarretta, niin Lenore on sellainen. Aiotko mennä hänen ohitseen? Sitä
sinä et tee!»
Koskaan hän ei muistanut nähneensä äitiään niin liikutettuna.
Ensimmäisen kerran hän näki kauniin neidon — tai pikemminkin antoi
oikean arvon hänelle — jota äiti ikäänkuin piti hänen sielunsa silmien
edessä. Mutta se toinen, rakas tyttö, jonka huulet vieläkin näyttivät
kuiskivan: »Minä rakastan sinua, Leycester!» Entä hän? Äkkiä säpsähtäen
hän peräytyi.
»Minun mielestäni sinun ei olisi pitänyt puhua», hän virkkoi. »Sinä et
voi tietää —»
»Äidin silmät ovat valppaat», keskeytti hänet kreivitär. »Vain sana, ja
helmi on jalkojesi juuressa Leycester.»
»Jos asianlaita on niin, on vieläkin enemmän syydä pysyä vaiti, äiti.
Mutta toivoakseni olet erehtynyt.»
»Minä en ole erehtynyt. Luuletko, että olisin hiiskunut mitään, jollen
olisi ollut varma? Oi, Leycester, ajattele häntä! Onko kellään niistä
naisista, joita milloinkaan olet tavannut, kymmenettä osaakaan hänen
viehättävistä puolistaan? Kuvitteleppa häntä kodin valtiattarena!
Kuvittele häntä omanasi, aivan omanasi! Leycester, ei ikinä ole
syntynyt miestä, joka voisi kääntää hänelle selkänsä!»
Melkein tietämättään Leycester pyörähti ympäri, meni takan luokse ja
nojasi siihen. »Ei ole ainoatakaan miestä, joka sen tehtyään ei pian
palaisi ja olisi valmis antamaan kaikki mitä hänellä on päästäkseen
jälleen hänen luokseen! Minä lähden nyt, Leycester. Hyvää yötä!»
Suudeltuaan poikaansa hän meni ovea kohti.
»Hyvää yötä!» vastasi Leycester hellästi, avaten hänelle oven. »Olet
antanut minulle miettimistä liiaksikin.»
Kreivitär poistui virkkamatta sanaakaan. Pukeutumishuoneessa oli
kamarineito häntä odottamassa, mutta hän meni sisähuoneeseen ja vaipui
tuolille, kasvot kalpeina ja silmät huolestuneen näköisinä.
»Se on päässyt pitemmälle kuin arvelin», hän mutisi. »Tunnen hänen
silmiensä jokaisen ilmeen ja näin hänen salaisuutensa. Mutta niin ei
saa tapahtua. Tahdon vieläkin hänet pelastaa. Mutta miten, miten?»
Yksin jäätyään alkoi loordi Trevorne astua edestakaisin huoneensa
lattialla, otsa rypyssä, mieli myrskyisenä. Hän rakasti äitiään
lämpimän hartaasti. Jokainen äidin lausuma sana oli painunut hänen
sydämeensä. Hän rakasti äitiään ja tunsi hänet; hän tiesi, että äiti
mieluummin kuolisi kuin suostuisi siihen, että hän menisi naimisiin
Stellan asemassa olevan tytön kanssa, niin puhdas, hyvä ja herttainen
kuin hän olikin. Hän oli hyvin kiusaantunut, mutta hän pysyi lujana.
— Tulkoon mitä tahansa, — hän mietti, — hänestä en voi luopua. _Hän_
on aarteeni, arvokas helmeni, enkä minä ole mennyt huomaamatta ohitse.
Armaani!
Äkkiä keskeytyi hänen aatoksensa, kun ovelle koputettiin. Hän meni sitä
avaamaan, mutta se aukeni, ennenkuin hän ehti sen luokse, ja loordi
Grayford astui sisään. Hänen miellyttävillä, iloisilla kasvoillaan
väikkyi hymy, joka vain peitti kiintymyksen ja myötätunnon ilmeen.
»Onko jokin asia hullusti, vanhapoika?» kysyi hän, sulkien oven.
»Kyllä — ei — ei pahasti — kuinka niin?» vastasi Leycester, pakottaen
huulensa hymyyn.
»Kuinka niin!» matki loordi Grayford, työntäen kätensä yönuttunsa
avariin taskuihin ja silmäillen häntä kujeilevan moittivasti. »Voitko
kysyä sitä, muistaessasi, että huoneeni on täsmälleen sinun huoneesi
alla ja että sinä olet muuttanut tämän kiertävän eläinnäyttelyn
tyyssijaksi? Minkä vuoksi kulutat mattoa, Ley?» Hän istahti ja katsoi
huolestunutta ystäväänsä, kasvoissaan avoimen vilpitön ilme, joka
herätti luottamusta.
»Olen pahassa pinteessä», virkkoi Leycester.
»Anna tulla vain!» kehoitti loordi Grayford lyhyesti.
»En voi. Sinä et kykene minua nyt auttamaan», torjui Leycester huoaten.
Loordi Grayford nousi heti seisomaan. »Sitten poistun. Toivoisin
voivani. Mitä olet puuhaillut, Ley? Jotakin tänä iltana kai? Välipä
sillä; jos voin auttaa sinua, niin annahan tieto!»
»Istu paikallasi ja polta tuo, Charlie!» vastasi Leycester, heittäen
hänelle sikaarin. »En voi avata sydäntäni, mutta haluan ajatella, ja
siinä sinusta on apua. Onko nyt myöhäinen aika?»
»Kauhean», selitti loordi Grayford haukotellen. »Kuinka hupainen ilta
tämä olikaan. Mutta, Ley, etkö ole laskenut liian pitkälle suhteitasi
tuohon sievään, tummasilmäiseen tyttöön?»
Leycesteriltä keskeytyi sikaarin sytyttäminen, ja hän katsahti
ystäväänsä. »Mihin tyttöön?» tiedusti hän, äänessään hieman ylpeä
värähdys.
»Maalarin veljentyttäreen. Mikä kaunis tyttö hän onkaan! Muistuttaa
mieleeni — miksi sitä sanotaankaan? — gasellia. Käypä suorastaan
sääliksi, että hänet on aiottu suulaalle lakimies-vintiölle.»
»Mitä?» kysyi loordi Trevorne rauhallisesti.
»Etkö sitä ole kuullut?» virkkoi loordi Grayford jurosti. »Pojat
puhelivat siitä biljardisalissa.»
»Mistä?» tiukkasi loordi Trevorne edelleenkin tyynesti, vaikka
hänen silmänsä alkoivat välkkyä. Stella yleisenä puheenaiheena
biljardihuoneessa! Se oli pyhäinhäväistystä.»
»Niin, Langford siitä mainitsi; hän tuntee miehen.»
»Minkä miehen?»
»Jasper Adelstonen, jonka kanssa hän on kihloissa.»
Leycester piteli sikaaria huulillaan, ja äkkiä hän puraisi sen poikki
rajun kiihkeästi. Kaiken tapahtuneen lisäksi tämä oli viimeinen pisara.
»Se on valhetta!» pääsi häneltä.
»Kenties», myönsi loordi Grayford ja katsoi hämmästyneenä ystäväänsä.
Sitten hänen kasvonsa kävivät vakaviksi. »Mutta joka tapauksessa, Ley,
se ei voi merkitä sinulle mitään.»
Loordi Trevorne kääntyi ääneti toisaalle.