Jasper riisuutui, meni vuoteeseensa ja nukkui sikeästi, kuten hänen
laatuisensa ihmiset yleensä, sillä aikaa kun Scrivell kädet taskuissa
seisoskeli kadunkulmauksessa Covent Gardenissa, tuijottaen Kings
Hotelin sisäänkäytävään. Vähän jälkeen yhdeksän Jasper heräsi,
peseytyi, pukeutui, kävi ulkona haukkaamassa hieman aamiaista ja
istuutui työskentelemään, unohtaen siksi ajaksi — todella unohtaen —
että maailmassa oli sellainenkin olento kuin Stella Etheredge.
Hänen voimansa salaisuus oli se, että hän kykeni keskittämään huomionsa
yhteen ainoaan asiaan ja työntämään kaikki muut tyyten syrjään.
Useita asiakkaita kävi hänen luonaan, ja Jasper avasi oven painamalla
nastaa, jolloin ripa siirtyi. Puoli kahdentoista vaiheilla koputti
joku. Jasper aukaisi oven, ja sisään astui kookas, muodikkaasti puettu
nuori herrasmies. Se oli eräs kapteeni Halliday, joka oli ollut
vieraiden joukossa Wyndwardin kartanossa ensimmäisenä iltana, jona
tutustuimme kartanoon.
Kapteeni Halliday oli suuren maailman mies; hän oli ollut rikas, mutta
oli ankarasti ponnistellut tehdäkseen itsensä köyhäksi — ja melkein
onnistunut. Hän oli hyvin tunnettu mies, jäsen keikariklubissa,
jossa pääasiallisena huvituksena oli uhkapeli. Jasper oli hänen
seurustelututtujaan ja nousi pudistamaan hänen kättään.
»Kuinka voitte?» tervehti hän, viitaten häntä istuutumaan. »Voinko
jollakin tavoin auttaa teitä?»
Jasperin tuttavat yleensä käsittivät, että hänen aikansa oli rahaa, ja
pitivät arvossa niitä hetkiä, jotka hän oli omistanut liikehommilleen.
»Käytte aina käsiksi asiaan, Adelstone», vastasi kapteeni Halliday
naurahtaen. »Niin, olen pienen neuvon tarpeessa.»
»Toivottavasti voin antaa sen teille. Mistä on kysymys?»
»Kas tässä!» jatkoi kapteeni. »Minulle on sattunut ikävä seikka.»
Jasper hymyili. Ei ollut ensinkään harvinaista, että hänen asiakkaansa
tulivat neuvottelemaan hänen kanssaan lainan saamisesta, ja usein
hänen onnistui hankkia heille rahaa — luonnollisesti joltakin
liiketuttavalta, aina joltakin »Cityssä» olevalta liiketuttavalta,
joka vaati ja sai sievoiset korot. Nyt Jasper aprikoi, kuinka paljon
kapteeni kenties halusi, ja olisiko järkevää lainata hänelle.
»Minkälainen seikka?» hän kysyi.
»Tiedättehän Rookeryn?» sanoi kapteeni.
Jasper nyökkäsi päätään.
»Olin siellä hiljattain — olen siellä joka ilta, pelkään», lisäsi
kapteeni; »mutta nyt tarkoitan toissayötä —»
»Niin», virkkoi Jasper, aikoen auttaa häntä. »Ja onni oli teille
vastainen, ja menetitte koko joukon rahaa.»
»Ei, en menettänyt; voitin hyvän läjän.»
»Onnittelen teitä», vastasi Jasper, hymyillen kylmästi.
»Voitin melkoisesti», jatkoi kapteeni, »kaikilta; mutta enimmän eräältä
nuorukaiselta, pelkältä pojalta, joka oli siellä vieraana — hänet oli
tuonut nuori Bellamy — tunnethan nuoren Bellamyn?»
»Kyllä, kyllä!» selitti Jasper. »Jokainenhan tuntee Bellamyn. Entä
sitten?»
»Niin, nuori mies — olin kauhean pahoillani hänen tähtensä ja koetin
taivuttaa häntä lopettamaan, mutta hän ei suostunut. Tiedättehän,
millaisia nuoret ovat ollessaan ensi kertoja mukana tässä kirotussa
pelissä?»
Jasper nyökkäsi uudelleen päätään, tällä kertaa huomattavasti
maltittomammin. Scrivell palaisi heti, ja Jasperilla oli kiire
kuulemaan hänen väijymisensä tuloksia.
»Hänellä oli aluksi onni, ja hän voitti kelpo tavalla; mutta sitten
onni kääntyi, ja minä voitin sataviisikymmentä puntaa. Silloin jätin
pelin sikseen — se oli jo liikaa, kun kynittävänä oli vain nuorukainen
— ja hän antoi minulle pelivelkakirjan. Seuraavana aamuna olin hieman
tiukalla — joko mainitsin, että tulin kotiin mukanani Gooch ja pari
muuta ja hävisin kaikki?» keskeytti hän kertomuksensa.
»Ei, ette ole virkkanut siitä mitään, mutta se on hyvin uskottavaa.
Jatkakaa!»
»Seuraavana aamuna olin rahapulassa — minun oli maksettava omat
pelivelkani — ja pistäydyin hänen luokseen saadakseni häneltä rahat.»
»Ja hän ajoi teidät ulos, minkä vuoksi nyt haluatte apuani», täydensi
Jasper, peittäen kädellään hymyään.
»Ei, en tarkoita sitä. Toivon, että kuuntelette minua loppuun saakka»,
vastasi kapteeni, jota keskeytys luonnollisestikin harmitti.
»Pyydän anteeksi!» selitti Jasper. »Arvelin auttavani teitä asian
ydinkohtaan. Mutta kas niin, kertokaa se omalla tavallanne!»
»Hän ei kieltäytynyt maksamasta, vaan antoi minulle vekselin,
valittaen sitä, ettei hänellä ollut käytettävissään käteistä. Kun hän
oli odottanut minun saapuvan, oli hän laittanut vekselin valmiiseen
kuntoon.»
»Jota luonnollisesti ette ottanut vastaan täysin tuntemattomalta
ihmiseltä», huomautti Jasper.
»Ei sinnepäinkään», vastasi kapteeni kylmästi. »Sen asettajana oli
Bellamy, ja se riitti minulle. Bellamyn nimi oli poikkipäin vekselin
takapuolella, joten hän oli velvollinen suorittamaan rahat, jollei
nuorukainen maksaisi.»
»Kyllä tiedän, mitä vekseli on», virkkoi Jasper naurahtaen.
»Tietysti», myönsi kapteeni. »Siinä oli siis Bellamyn nimi, joka riitti
takeeksi minulle.»
»Ja olisi riittänyt useimmille ihmisille.»
»No niin, aioin saada jonkun tuttavani diskonttaamaan sen saadakseni
sillä rahaa, ymmärrättehän. Mutta kun satuin tapaamaan Bellamyn
klubissa, välähti mieleeni, ettei hän pitäisi siitä, että vekseli
joutuisi liikkeeseen, minkä vuoksi kysyin häneltä, haluaisiko hän
lunastaa sen. Menettelin hyvin hienotunteisesti — ympärillämme oli koko
joukko tovereita — eikä hän tuntunut ymmärtävän minua. ’Mitä vekseliä
tarkoitat, vanhapoika?’ kysyi hän. ’Vuosi sitten vannoin, etten enää
panisi liikkeeseen ainoatakaan paperia, ja sen valan olen pitänyt!’»
Jasper nojautui hieman eteenpäin; hänen silmänsä saivat terävän, kovan
ilmeen, joka tulee koiran silmiin, kun se äkkiä vainuaa riistaa. Mutta
tällä kertaa hän ei virkkanut mitään; hän oli vaiti kuten tavallisesti
silloin, kun hänen mielenkiintonsa oli virinnyt.
»No niin, imartelenpa itseäni sillä, että esiinnyin kylmäverisesti»,
jatkoi kapteeni. »Arvasin, että vekseli oli —»
»Väärennetty», täydensi Jasper järkähtämättä.
»Niin; mutta tunsin myötätuntoa nuorta kerjäläis-raukkaa kohtaan
enkä tahtonut olla hänelle kova; sen vuoksi uskottelin Bellamylle
erehtyneeni ja tarkoittaneeni kokonaan toista henkilöä ja selitin
käsitelleeni edellisenä iltana samppanjalasia jotakuinkin vapaasti; ja
— te tunnette Bellamyn — hän tyytyi selitykseeni.»
»Entä sitten?» kysäisi Jasper hiljaa.
»Sitten otin ajurin ja ajoin Percival-kadun kahdenteenkolmatta —»
Hän keskeytti äkkiä, purren huultaan; mutta vaikka Jasper olikin
kuullut osoitteen ja niin sanoakseni painanut sen muistiinsa, ei hän
kuitenkaan millään tavoin näyttänyt panneensa sitä merkille, vaan
tarkasteli huolellisesti kynsiään.
»Ajoin nuorukaisen asunnolle, ja hän tunnusti kaikki. Nuori
kerjäläis-parka! Säälin häntä sydämeni pohjasta — säälin totta
totisesti. Se on kyllä väärin, tiedän sen. Te puhutte oikeudesta,
esimerkistä ja kaikesta muusta sellaisesta; mutta jos olisitte itse
nähnyt hänet, kasvot painettuina käsiin ja koko ruumis vapisten kuin
lehti, niin olisitte tekin häntä säälinyt.»
»Hyvin todennäköisesti», huomautti Jasper, vieden käden suulleen
salatakseen irvistystään, »hyvin todennäköisesti. Onhan sydämeni
erittäin herkkä säälimään — väärentäjiä.»
»En usko, että tämä nuori kerjäläinen teki sen harkitusti,
kylmäverisesti, ymmärrättehän; mutta astuessani äkkiä hänen
huoneeseensa hän oli kuin puusta pudonnut ja niin säikähtäneen
näköinen, että vekselin kirjoittaminen oli äkkiä pistänyt hänelle
päähän. Hän vannoo, että Bellamy ja hän ovat niin hyviä ystävyksiä,
ettei Bellamy olisi nostanut melua.»
»Niin», virkkoi Jasper hymyillen, »mutta tuomari ja lautamiehet näkevät
asian toisessa valossa.»
»Tuomari ja lautamiehet! Mitä tarkoitatte?» huudahti kapteeni. »Ette
suinkaan luule, että minä aion panna hänet — syytteeseen?»
— Mitä varten olette sitten täällä? — oli Jasper sanomaisillaan, mutta
muutti sen kohteliaasti, lausuen: »Mitä voin sitten tehdä puolestanne?»
»Niin, nyt alkaa juuri jutun omituisin kohta! Menin kotiin ottaakseni
vekselin ja repiäkseni sen palasiksi, mutta voitteko uskoa, en löytänyt
sitä! Mitä arvelette minun tehneen sille?»
»En osaa arvata», vastasi Jasper. »Kenties olitte sytyttänyt sillä
sikaarinne.»
»En; hajamielisyydessäni olin antanut sen ukko Murphylle eräiden
muiden vekselien muassa velan suoritukseksi. Ajatelkaapa sitä! Nuori
kerjäläis-rukka melkein mielettömänä katumuksesta ja pelosta, ja tuo
vanha vintiö Murphy on saanut vekselin käsiinsä! Ja jollei sitä saada
pois häneltä, käyttää hän lakia nuorta poikaa vastaan, niin varmasti
kuin kohtalo on kohtalo!»
»Niin kyllä; tunnen Murphyn», myönsi Jasper erittäin levollisesti. »Hän
on siksi hurja, ettei hän rauhoitu, ennenkuin on saanut lähetetyksi
ajattelemattoman nuoren ystävänne pois maasta.»
»Mutta hän ei saa tehdä sitä. En antaisi ikinä sitä itselleni anteeksi!
Ajatelkaapa, Adelstone! Aivan nuori poika, kiharapäinen nuori
kerjäläinen, jolle pitää suoda anteeksi tällainen pieni tapahtuma!»
Jasper nousi seisomaan ja otti kasvoilleen sellaisen ilmeen kuin olisi
jo kuluttanut aikaansa niin paljon kuin suinkin mahdollista. »Entä
sitten?» hän kysyi.
»Entä sitten!» matki kapteeni. »Pyydän teitä lähettämään jonkun
noutamaan sitä vekseliä, Adelstone, ja hankkimaan sen heti pois.»
»Totisesti», tuumi Jasper. »Sallinette minun mainita, että aiotte tehdä
hyvin varomattoman teon. Aiotte menettää sataviisikymmentä puntaa
pelastaaksenne herrasmiehenne lähtemästä sinne, minne hän lopuksi
kuitenkin varmasti joutuu. Hänet lähetetään rangaistussiirtolaan
ennemmin tai myöhemmin; nuorukainen, joka alkaa täten, jatkaa aina.
Miksi menettää sataviisikymmentä puntaa? Mutta», lisäsi hän nähdessään
kapteenin rehellisillä, vaikka yksinkertaisilla kasvoilla levollisen
päättävän ilmeen, »sehän on teidän asianne; minun asiani on antaa
teille neuvoja, ja sen olen tehnyt. Jos tahdotte kirjoittaa shekin
sille summalle, niin lähetän konttoristini Murphyn toimistoon. Hän on
tosin nyt ulkona, mutta palaa» — hän vilkaisi kelloon — »ennenkuin
olette kirjoittanut shekin valmiiksi». Niin sanoen hän ojensi
kapteenille kynän ja viittasi kohteliaasti kirjoituspöytää kohti.
»Nähkääs», änkytti kapteeni värin vaihtuessa hänen kasvoillaan,
»nähkääs, Adelstone, minun ei oikein sovi kirjoittaa shekkiä —
kirottua! Te puhutte, ikäänkuin minulla olisi vanhat sijoitukset
pankissani. En voi tehdä sitä. Pyydän teitä lainaamaan minulle rahat,
ymmärrättekö?»
Jasper hätkähti muka hämmästyksestä, vaikka toisen ehdotus ei suinkaan
tullut hänelle odottamatta. Hän oli arvannut, mitä oli tulossa. »Olen
hyvin pahoillani, rakas ystävä», hän vastasi. »Mutta pelkäänpä, etten
voi tehdä sitä. Tänä aamuna olen perin pienissä rahoissa, ja minulla
on eräitä suurehkoja maksuja. Olen juuri ostanut osakkeita eräälle
asiakkaalleni ja antanut pois rahani tällä hetkellä.»
»Mutta», pyysi kapteeni vakavasti, vakavammin kuin oli ikinä pyytänyt
lainatessaan itseään varten, »mutta ajatelkaa nuorukaista, Adelstone!»
»Suokaa anteeksi, Halliday», vastasi Jasper, tyly hymy huulillaan
ja kädet taskuissa, »mutta olen ajatellut häntä koko ajan enkä voi
käsittää, miksi tekisin nuoren lurjuksen hyväksi —»
»Hän ei ole lurjus», keskeytti kapteeni punastuen.
»Nuori väärentäjä sitten, jos se on teistä mieluisampaa, hyvä ystävä»,
jatkoi Jasper, »joka ansaitsee rangaistuksen, jos kukaan. Sehän on
rikoksen suosimista!» lisäsi hän siveellisesti.
»Olkaahan toki!» sanoi kapteeni, hymyillen hämillään. »Joutavaa on
teidän puhella tuolla tavoin! Haluan, että asian annetaan painua,
Adelstone.»
»No niin, en tosin ole yhtä mieltä kanssanne, mutta älkäämme väitelkö
siitä. En kuitenkaan voi lainata teille rahaa tämän jutun vaimentamista
varten, Halliday. Jos te itse tarvitsette, niin —»
Jasperin kylmät kasvot, tiukasti yhteen puristetut, melkein pilkalliset
huulet ja kovat, terävät silmät saivat kapteenin uskomaan, että kaikki
se aika, jonka hän käyttäisi koettaessaan pehmittää Jasper Adelstonen
sydäntä, olisi hukkaan tuhlattua.
»Mitäpä sille», virkkoi hän. »Valitan, että olen kuluttanut aikaanne.
Näkemiin! Tietysti tämä jää kahdenkeskiseksi asiaksemme, ymmärrättehän?»
Jasper kohautti kulmakarvojaan ja hymyili huvitettuna. »Paras Halliday,
olette lakimiehen toimistossa. Mikään sellainen, mikä tapahtuu näiden
seinien sisällä, ei joudu muiden tietoon, jollei asiakas sitä toivo.
Pieni tarinanne on yhtä varmasti tallessa minun takanani, kuin jos ette
olisi sitä kertonutkaan. Näkemiin!»
Kapteeni pani hatun päähänsä ja kääntyi menemään. Mutta samassa aukeni
ovi, ja Scrivell astui sisään.
»Pyydän anteeksi», virkkoi Scrivell ja peräytyi, mutta pysähtyi sitten
ja sensijaan että olisi mennyt ulos astui Jasperin kirjoituspöydän
ääreen ja laski pöydälle paperipalan.’
Jasper tempasi sen kiihkeästi. »N:o 22 Percival-katu!» hän luki. »Hyvä
on, Scrivell. Niin, mutta kuuleppas, juokse heti kapteeni Hallidayn
jäljestä ja sano hänelle, että haluaisin vielä puhella hänen kanssaan!»
Scrivell katosi, ja seuraavalla hetkellä palasi kapteeni. Hän näytti
vieläkin hyvin masentuneelta. »Mistä on kysymys?» tiedusti hän, käsi
ovenrivassa.
Jasper meni ovelle ja sulki sen. »Pelkäänpä, että pidätte minua kovin
herkkäluontoisena lakimiehenä, Halliday, mutta kertomanne juttu
liikuttaa minua, totisesti liikuttaa.»
»Mielestäni sen pitäisi», vastasi kapteeni istuutuen. »Se vaikuttaa
kehen hyvänsä, eikö totta?»
»Kyllä, kyllä!» myönsi Jasper huokaisten. »Onhan se hyvän väärin,
ymmärrättehän — kokonaan ammattini vastaista — mutta luullakseni olette
ottanut jutun vaimentamisen sydämenasiaksi, eikö niin?»
»Olen totisesti», sanoi kapteeni innokkaasti. »Ja jos te tietäisitte
kaikki, niin sanoisitte samoin.»
»Ettekö ole kertonut minulle kaikkea?» kysyi Jasper tyynesti. »En
tarkoita pojan nimeä; sen saatte pitää salassa, jos haluatte.»
»Ei; en tahdo salata mitään, jos suostutte auttamaan minua», selitti
kapteeni avomielisesti. »Jos olisitte päättänyt olla auttamatta, niin
tietysti en olisi ilmaissut teille hänen nimeään.»
»Ette luonnollisestikaan», selitti Jasper hymyillen ja vilkaisten
paperipalaseen. »No niin, kenties olisi teidän parasta kertoa minulle
kaikki, eikö niin?»
»Niin luulen minäkin», myönsi kapteeni. »Nuorukaisen nimi on —
Etheredge.»
»Ether—, kuinka se tavataan?» tiedusti Jasper välinpitämättömästi.
Kapteeni tavasi nimen. »Se ei ole tavallinen nimi, eikä hän suinkaan
ole tavallinen poika; hän on sorea nuorukainen, enkä voinut olla
tuntematta sääliä häntä kohtaan, sillä hän on jäänyt niin kovin paljon
omiin valtoihinsa — ilman ystäviä ja muuta sellaista.»
»Mistä se johtuu?» kysäisi Jasper kiihkon kalvaessa hänen sydäntään. —
Sittenkin oli taiteilija vanhuksella joku salaisuus!
»Niin, asianlaita on seuraava. Hänen isänsä on nähtävästi vanha mies —
maalari, kirjailija tai jotakin siihen suuntaan — joka asuu jossakin
maaseudulla eikä voi sietää tätä poikaa lähellään.»
»Miksi?» huomautti Jasper, tarkastellen kynsiään.
»Siksi että hän on äitinsä näköinen», vastasi kapteeni koristelematta.
»Äiti oli karannut toisen miehen kanssa, jättäen pojan jälkeensä. Kuten
tavallisesti, se koski mieheen, tämän pojan isään, hirveästi; hän erosi
maailmasta, hautautui jonnekin ja lähetti pojan pois luotaan, kohdellen
häntä kuitenkin hyvin, pani hänet Etoniin, Cambridgeen ja muihin
sellaisiin paikkoihin, mutta ei voinut nähdä häntä luonaan. Nyt hän on
täällä viettämässä loma-aikaansa, poika nimittäin.»
»Ymmärrän», sanoi Jasper hiljaa. »Aivan kuin romaaneissa, eikö
olekin? Entä» — hän pysähtyi heittääkseen paperikaistaleen takkaan —
»luuletteko, että poika on sen jälkeen ilmoittanut asiasta isälleen?»
»Jumala tietää — varsin mahdollista. Hän mainitsi jotakin
sähköttämisestä.»
»Niin, kyllä, niinpä niin», virkahti Jasper huolettomasti.
»Sopimatontahan se on, mutta minun täytynee tehdä kuten haluatte.
Kuta pikemmin tästä selviämme, sitä parempi.» Hän istuutui, kirjoitti
kirjeen ja liitti sen mukaan shekin.
»Kiitos, kiitos!» mutisi kapteeni. »En uskonutkaan, että teidän
kaltaisenne kelpo mies kieltäisi apuaan; en totisesti uskonut!»
»Minun ei pitäisi tehdä sitä», hymähti Jasper, päätään pudistaen, ja
soitti kelloa.
»Vie tämä kirje Murphylle ja odota vastausta, Scrivell!» käski hän.
Scrivell poistui sanaa sanomatta.
»Muuten», kysyi Jasper, »oletteko maininnut tästä jutusta kellekään
muulle kuin minulle?»
»En ainoallekaan sielulle», vastasi kapteeni, »enkä tietysti hiiskukaan
siitä».
»Ettepä tietenkään», myönsi Jasper myhäillen; »ei kannattaisi tuhlata
sataaviittäkymmentä puntaa asian vaimentamiseksi, jos sen tekisitte.
Jos mainitsisitte tällaisesta jutusta yhdellekään ihmiselle —
luonnollisestikin minua lukuunottamatta — saisi koko maailma sen
tietää. Mistä saitte kaikki nämä tiedot?»
»Bellamylta, pojan ystävältä», selitti kapteeni. »Hän pyysi minua
joskus pistäytymään luonaan.»
»Vai niin. Ette kai pane pahaksenne, jos kirjoitan kirjeen tai pari?»
»Tehkää hyvin», vastasi kapteeni, sytyttäen uuden savukkeen.
Jasper meni kaapille ja otti esille pullon wiskyä ja kaksi lasia.
»Kun tällainen hyvätyö — joka ohimennen sanoen on jyrkästi
lainvastainen — on saatu kunnollisesti sujumaan, niin sietää ottaa
ryyppy», virkkoi hän hymyillen.
»En aavistanut, että teillä olisi tällaisiakin puuhia täällä»,
huomautti kapteeni, vilkaisten ympärilleen.
»Tavallisesti ei», vastasi Jasper, naurahtaen kuivasti. »Oletteko hyvä
ja panette oven salpaan?»
Kapteeni, joka nautti suuresti kaikesta, mikä vain oli epätavallista,
täytti hänen pyyntönsä, ja sitten he istuutuivat ryyppäämään wiskyään.
Jasper heitti pois kuivan liike-ilmeensä ja tarinoi kaikenlaisista
asioista, kunnes Scrivell koputti ovelle. Hän aukaisi Scrivellille
oven, otti häneltä kirjekuoren ja toi sen kirjoituspöydän ääreen.
»Kuinka kävi?» kysyi kapteeni kiihkeästi.
»Kaikki hyvin», vastasi Jasper, näyttäen vekseliä.
Kapteeni huokaisi helpotuksesta.
»Minusta tuntuu kuin olisin tehnyt sen itse», hän sanoi nauraen. »Nuori
kerjäläis-parka! Kylläpä hän riemastuu saadessaan tietää selviytyneensä
rankaisematta!»
»Niin!» tuumi Jasper. »Mutta sivumennen sanoen, eikö olisi hyvä, jos
lähettäisitte hänelle pari riviä?»
»Juuri niin!» huudahti kapteeni innokkaasti; »se on hyvä ajatus. Saanko
kirjoittaa täällä?»
»Älkää päivätkö sitä lähetetyksi täältä», huomautti Jasper, työntäen
hänelle arkin paperia ja kirjekuoren, »vaan omasta asunnostanne.
Ettehän halua hänen tietävän, että kukaan muu tuntee tämän jutun.»
»En tietenkään. Kuinka tarkoin ajattelettekaan kaikkea! Kas siinä
lakimies — aina pää kylmänä!» Hän meni pöydän ääreen ja kirjoitti
seuraavansisältöisen kirjeen:
»Herra Etheredge.
Olen saanut — arvaatte minkä. Kaikki on kunnossa. Muuta ei tarvitse
sanoa. Olkaa hyvä poika vastaisuudessa.