»Mitä minun on tehtävä?» huudahti herra Etheredge.
Stella meni nopeasti hänen luokseen, päästäen pienen säikähtyneen
äännähdyksen. »Mikä nyt on, setä-kulta?» hän tiedusti, laskien kätensä
vanhuksen käsivarrelle. »Kerrothan minulle?»
»En, en!» esteli setä, rutistaen sähkösanoman käteensä. »En millään
ehdolla.» Sitten hän ponnisti tahtoaan ja sai hillityksi itsensä,
puristi tytön kättä ja hymyili heikosti. »Niin, sain pahoja uutisia,
Stella.»
Stella talutti hänet sisään; vanhuksen kädet vapisivat, ja hänen
silmissään oli yhä vieläkin tuskainen ilme.
»Etkö tahdo kertoa minulle, mitä on tapahtunut?» pyyteli Stella
taaskin, kun taiteilija vaipui tuolille, nojaten valkean päänsä
käteensä. »Kerro minulle kaikki ja salli minun auttaa sinua kestämään
se jakamalla se kanssasi!»
»Älä kysy sitä, Stella. En voi puhua siitä sinulle — en voi. Häpeä
tappaisi minut. Ei! Ei!»
»Häpeä!» äänsi Stella, hymyillen surumielisesti. »Se häpeä ei kohtaa
sinua, setä-kulta; häpeä ja sinä ette ikinä voi sopia yhteen.»
»Kyllä, häpeä!» toisti herra Etheredge melkein rajusti, puristaen
kätensä nyrkkiin; »katkera, nöyryyttävä häpeä. Ensimmäistä kertaa
se nimi, jota olemme niin monta vuotta kantaneet, tahrautuisi ja
vedettäisiin lokaan. Minun on lähdettävä Lontooseen. Kuinka paljon
kello on? Niin myöhäistä! Eikö enää mene yhtään junaa? Stella, juokse
tiedustamaan rouva Penfoldilta! Minun on lähdettävä heti — heti;
jokainen hetki on tärkeä.»
»Lontooseen — tänä iltana — näin myöhään! Oi, et saa!» huudahti Stella
kalpeana.
»Rakkaani, minun täytyy», selitti setä rauhallisemmin. »Kiireellinen,
hyvin kiireellinen asia vaatii minua sinne, ja minun täytyy mennä.»
Stella pujahti huoneesta ja oli juuri herättämäisillään rouva
Penfoldin, kun muisti nähneensä aikataulun keittiössä. Hän meni
takaisin alakertaan ja etsi, kunnes löysi sen. Palatessaan taiteilijan
työhuoneeseen hän tapasi setänsä hattu päässä ja takki napitettuna.
»Anna se tänne», virkkoi vanhus ja selaili vapisevin sormin aikataulun
lehtiä. »On yksi juna, varhainen sekajuna, johon ehdin, jos lähden
heti. Niin, minun täytyy mennä, Stella.»
»Mutta älä lähde yksin, setä», rukoili Stella, »ethän? Annathan minun
tulla mukaasi?»
»Ei, minun on mentävä yksin», torjui vanhus, suudellen häntä. »Ei
kukaan voi auttaa minua tässä asiassa. Taivas sinua siunatkoon,
rakkaani; sinun rakkautesi ja myötätuntosi antaa minulle voimia sen
kestämiseen. Toivoisin voivani puhua sinulle; mutta en voi, Stella — en
voi.»
»Älä puhu sitten, setä rakas», kuiskasi Stella. »Ethän viivy kauan
poissa?»
»En kauempaa kuin minun on pakko», vastasi vanhus huoaten. »Pysythän
rauhallisena, Stella? Rouva Penfoldin pitää huolehtia sinusta. En
mielelläni poistuisi luotasi, mutta en mahda sille mitään. Lapseni, en
aavistanut, että minulla niin pian olisi jotakin sinulta salattavaa!»
Nämä sanat panivat Stellan säpsähtämään ja kohottivat hehkuvan punan
hänen poskilleen. Olihan hänelläkin salaisuutensa; ja kun se, oltuaan
äkillisen häiriön johdosta hetkisen unohduksissa, taaskin välähti hänen
mieleensä, alkoi hänen sydämensä sykkiä kiivaasti, ja hän loi katseensa
maahan.
»Meidän välillämme ei pitäisi olla minkäänlaisia salaisuuksia», jatkoi
vanhus. »Mutta — nyt — nyt — älä ole niin huolestuneen näköinen, rakas.
En ole kauan poissa.»
Stella saattoi setäänsä, painautuneena hänen käsivarteensa, kunnes
pieni, valkea portti sulkeutui hänen jälkeensä; sitten tyttö palasi
taloon ja istahti vanhuksen tuolille.
Jonkun aikaa askarsivat hänen ajatuksensa yksinomaan setää kohdanneessa
salaisessa huolessa, mutta pian heräsi hänen mielessään muisto
siitä, mitä hänelle itselleen oli samana iltana tapahtunut. Se oli
surua voimakkaampi, ja kädet ristissä, pää painuksissa hän istui,
muistellen loordi Trevornen miellyttäviä kasvoja ja kiihkeätä ääntä.
Kaikki oli hänestä niin ihmeellistä, niin epätodellista, että se
tuntui näytelmältä, jonka näyttämönä oli upea kartano ja näyttelijöinä
ylimysmiehet ja -naiset sekä pääsankarina komea loordi Trevorne. Hän
saattoi vieläkin tuntea Leycesterin polttavat suudelmat huulillaan,
pitkät, tuliset hyväilyt kaulallaan. Niin, se oli kaikki todellista;
hän rakasti Leycesteriä, ja tämä, niin outoa ja ihmeellistä kuin se
olikin, rakasti häntä! Miksi piti Leycester hänestä? Se ihmetytti
Stellaa. Eihän hänessä ollut mitään, minkä vuoksi loordi Trevorne
tuhlasi hänelle niin palavaa ihastusta ja kiihkeätä antaumusta.
Koneellisesti hän nousi seisomaan mennäkseen venetsialaisen peilin
ääreen ja katseli sen pintaa, joka välkkyi miellyttävästi huoneen
himmeässä valossa. Huoneen poikki astellessaan hänen mieleensä
juolahti kuva, joka nojasi nurin käännettynä seinään, ja hän kumartui
tarttuakseen siihen kuin henkilö, joka äkkiä muistaa aarteensa, nosti
Leycester Trevornen kuvan ylös, katseli sitä pitkään ja hartaasti,
kumartuen sitten suutelemaan sitä. Nyt hän käsitti, mitä noiden tummien
silmien hymy merkitsi; nyt hän tiesi, kuinka rakkauden hehku saattoi
niistä säkenöidä. Pannessaan kuvaa paikoilleen hän kaatoi pienen
lippaan. Sen sisältö vierähti lattialle, ja hän pisti kaikki takaisin
niin nopeasti kuin voi. Mutta sijoittaessaan viimeistä esinettä,
miniatyyrikoteloa, sen tavalliselle paikalle, ponnahti se hänen
käsissään auki, ja hän näki norsunluulle hienosti maalatun muotokuvan.
Hän tuskin vilkaisi siihen, aikoen painaa kotelon kiinni, mutta hänen
katseensa osui kuvassa olevaan kirjoitukseen, ja hän vei kotelon
lähemmäksi valoa.
Kuva esitti poikaa, jolla oli vaalea tukka, hymyilevä suu ja iloiset,
siniset silmät. Ne olivat hauskat kasvot, ja Stella käänsi kuvaa
lukeakseen kirjoituksen. Siinä oli vain yksi sana: »Frank.»
Uudelleen Stella katsoi kuvaa välinpitämättömästi; mutta äkkiä
välähti hänen mieleensä, että kuva muistutti jotakuta henkilöä, jonka
hän tunsi ja lisäksi läheisesti. Hän tarkasti sitä taaskin, tällä
kertaa huolellisemmin. Niin, siitä ei voinut olla epäilystäkään; kuva
muistutti varmasti hänen setäänsä. Eikä ainoastaan hänen setäänsä, vaan
myöskin häntä, sillä kun hän siirsi katseensa kuvasta peiliin, näki hän
sieltä epämääräisesti samanlaiset piirteet kuin muotokuvastakin.
»Frank, Frank?» hän hymähti. »En tunne ketään sennimistä. Ken hän
lienee?»
Hän palasi lippaan luokse ja otti esille muutamia muita miniatyyrejä;
mutta ne olivat suljettuja, eikä hän voinut löytää niistä joustinta,
joka pojan kuvan kotelosta oli sattumalta osunut hänen sormeensa. Tässä
jutussa oli salaperäisyyden tuntu, joka painosti ja ahdisti hänen
mieltään. Tehden pienen kärsimättömän liikkeen hän sovitti pojan kuvan
takaisin koteloonsa ja pani sen paikalleen lippaaseen. Sitä tehdessään
hän vilkaisi seinustalla olevaan kuvaan, jonka kasvot hymyilivät
hänelle, ja äkkiä välähti hänelle ajatus, joka tuntui puolittain
kammottavalta, puolittain profeetalliselta. Se oli Leycesterin kuva,
jonka hän oli ensimmäiseksi nähnyt tulo-iltanaan ja joka oli ollut
vihjauksena kaikesta siitä, mitä hänelle tapahtuisi. Saattaisiko se,
että hän oli nyt sattumalta löytänyt lapsen kuvan, merkitä jotakin.
Hymähtäen moittivasti itselleen hän karkoitti tämän haaveellisen
ajatuksen mielestään, asetti rakkaan kuvan paikalleen muiden taulujen
joukkoon, otti kynttilän pöydältä ja meni levollisesti yläkertaan.
Mutta unessa kummittelivat hänelle pojan kasvot, sekaantuen usein
loordi Trevornen piirteisiin.