Loordi Trevorne hätkähti. Stellan sanat kuulostivat juhlallisilta kuin
profeetan ennustus.
»Ken uskaltaa?» virkahti hän; sitten hän naurahti. »Pieni, arkaileva,
vapiseva armaani! Älä pelkää mitään! Tai pikemminkin kerro minulle,
mitä pelkäät ja ketä?»
»Lady Wyndwardia, heitä kaikkia», vastasi Stella antaen päänsä painua
Leycesterin olkapäälle. »Loordi Trevorne —»
»Mitä kuulenkaan?» kummeksi nuorukainen, hellän moittivasti.
»Leycester», kuiskasi Stella.
»Käytä taivaan nimessä pelkkää nimeäni!» huomautti Leycester melkein
katkerasti. »Silloin se muuri, jonka sinä kuvittelet väliimme, häviää
olemattomiin. Älä milloinkaan, älä edes piloillasi, puhuttele minua
enää arvonimelläni, rakkaani; muuten alan vihata sitä!»
»En unohda sitä koskaan», sanoi Stella. »Minun ei sallita sitä tehdä.
Minä en ole lady Lenore.»
»Jumalan kiitos, et!» myönsi Leycester hymyillen.
»Hän saa sen unohtaa; onhan hän myöskin ylimyssukua. Kuinka kaunis hän
onkaan!»
»Niinkö?» pilaili loordi Trevorne, katsoen hymyillen Stellaa silmiin.
»Mutta mitä Lenore meille tänä iltana merkitsee? Miksi puhut hänestä?»
»Siksi että sanottiin — lady Lilian sanoi, että sinun toivotaan menevän
avioliittoon hänen kanssaan», kuiskasi Stella.
»Hän voi sanoa samaa monista nuorista naisista», selitti Leycester.
»Äidistäni on se hyvin tärkeää. Niin, mutta toivomukset eivät ole
ratsuja; muuten täytyisi minun otaksuttavasti nousta satulaan ja
ratsastaa vanhempieni toiveiden mukaan — eikö se kuulosta syvällisen
viisaalta? Minä en ratsasta lady Lenoren luokse; olen ratsastanut sinun
jalkojesi juureen, armaani.»
»Etkä milloinkaan ratsasta pois luotani?»
»En ikinä. Täällä, sinun vierelläsi, pysyn niin kauan kuin elän.»
»Niin kauan kuin elän!» toisti Stella, ikäänkuin sanat olisivat olleet
musiikkia. »Saan pitää sinut aina lähelläni. Oi, se on liian kaunista,
liian kaunista!»
»Mutta se on totta», vakuutti loordi Trevorne.
Kello löi. Stella säpsähti. »Kuinka myöhäistä jo on!» hän hätäili,
päästäen pienen huokauksen. »Minun on lähdettävä! Jospa vain voisin
hiipiä tieheni näkemättä ketään toisia — ja toisten näkemättä minua.
Minusta tuntuu siltä, että heidän tarvitsee vain vilkaista minuun
oivaltaakseen mitä on tapahtunut.»
»Oletko niin kovin peloissasi?» kysäisi Leycester. »Todellako niin
peloissasi? No niin, mistäpä toiset sen tietäisivät?»
»Oi, ei, älä kerro heille», pyysi Stella, katsoen häneen hartaasti.
»Miksi puhuisimme heille. Silloinhan ikäänkuin antaisimme heille osan
onnestamme; se on meidän salaisuutemme, eikö niin?»
»Pitäkäämme se omana tietonamme», myönsi Leycester rauhallisesti,
haaveksien. »Miksi heidän todellakaan pitäisi se tietää! Antakaamme
maailman olla oven ulkopuolella, ainakin toistaiseksi. Vain sinä ja
minä kahden rakkautemme kanssa, armaani.»
Leycester kiersi kätensä Stellan ympärille, ja he palasivat
kasvilaitteen luokse. Siellä neito irtautui hänestä, mutta sitä ennen
hän otti vielä yhden suudelman. »Tämä on oikea ’hyvän yön’ toivotus,
ymmärräthän», huomautti hän; »se toivotus, jonka pian sanomme
toisillemme, ei merkitse mitään. Tämä on meidän ’hyvää yötämme’.
Kauniita unia, enkelini, tähteni!»
Stella painautui häntä vasten hetkiseksi; sitten hän, koettaen saada
kasvoilleen sellaisen ilmeen kuin ei mitään olisi tapahtunut, astui
seurusteluhuoneeseen rakastettunsa rinnalla.
»Kukaan ei näytä huomaavan mitään», kuiskasi hän viuhkansa takaa. Mutta
loordi Trevorne hymyili — hän tunsi asian paremmin.
Heidän mennessään edemmäksi huoneeseen Leycester pysähtyi erään taulun
eteen, osoittaen sitä; mutta hän ei puhunut siitä, vaan kuiskasi
sensijaan:
»Tuletko huomenillalla tapaamaan minua joen rannalle, portaiden luokse,
Stella?»
»Kyllä», vastasi hän.
»Tulen veneellä ja lähdemme soutelemaan jokea alaspäin. Tuletko kello
kuusi?»
»Kyllä.»
Samassa lähestyi heitä herra Etheredge kreivittären seurassa, mutta
ennenkuin hän ennätti sanoa mitään, tarttui Leycester niin sanoakseni
härkää sarvista kiinni. »Lilian on ihastunut maalaukseenne»,
hän selitti. »Lähtiessämme hänen luotaan hän suorastaan uhkui
kiitollisuutta, eikö totta, neiti Etheredge?»
Stella nyökäytti päätään. Kreivittären suurien, kirkkaiden silmien
katse tuntui tunkeutuvan hänen sydämensä pohjaan ja lukevan sieltä
hänen salaisuutensa.
»Luulenpa, että meidän on lähdettävä, Stella; vaunut ovat jo jonkun
aikaa odottaneet», sanoi hänen setänsä rauhalliseen tapaansa.
»Näin pianko?» esteli kreivitär.
Mutta herra Etheredge vilkaisi hymyillen kelloaan, ja Stella ojensi
kätensä. Silloin hän pikemminkin tunsi kuin näki, että viehättävä lady
Lenore oli tulossa heitä kohti.
»Joko aiotte poistua, neiti Etheredge?» kysyi tämä äänessään
pahoitteleva sävy. »Olemme saaneet olla seurassanne niin vähän; ja
olisin mielelläni tiedustellut teiltä kaikenlaista Italiasta. Tämä on
kovin ikävää.»
»Teidän täytyy tulla uudelleen luoksemme», huomautti kreivitär
miellyttävästi.
»Lilian vaati siitä juhlallisen lupauksen», sanoi Leycester
puristaessaan herra Etheredgen kättä.
Sitten hän ojensi kätensä Stellalle; mutta kaikista järkisyistä
huolimatta hän ei voinut erota neidosta ennenkuin viimeisellä hetkellä.
»Sallikaa minun saattaa teitä vaunuihinne ja peittää teidät hyvin», hän
pyysi, saattaen hänet pois. »Muista, rakkaani!» hän kuiskasi melkein
vaarallisen äänekkäästi, auttaessaan Stellaa vaunuihin. »Huomenna kello
kuusi.»
Hän jäi seisomaan paljain päin, ja viimeinen vilahdus, minkä Stella
hänestä näki, oli hellä, kiihkeä rakkauden hehku, joka tuikki hänen
tummista silmistään.
Kun he olivat saapuneet perille, nousi herra Etheredge vaunuista ja
ojensi kätensä Stellalle, joka hypähti maahan. Samalla häneltä pääsi
pieni kiljaus, sillä portin vieressä seisoi pitkä mies.
»Hyväinen aika, mikä nyt on hätänä?» huudahti herra Etheredge,
pyörähtäen ympäri. »Kas, tekö se olettekin, herra Adelstone?»
»Valitan, että säikäytin teitä, neiti Stella», alkoi Jasper Adelstone,
astuen esiin hattu vasemmassa kädessään; hänen oikea kätensä oli
siteessä. Stella huomasi sen ja kalpeni. »Olin kävelemässä niityillä ja
poikkesin katsomaan teitä. Rouva Penfold kertoi, että olitte menneet
kartanoon. Tullessani takaisin joelta kuulin vaununpyörien jyrinää ja
jäin odottamaan sanoakseni teille hyvää yötä.»
»Se oli hyvin ystävällisesti tehty», äännähti Stella, jonka katse oli
kuin lumottuna yhä kiintynyt herra Adelstonen vahingoittuneeseen käteen.
»Tulkaa sisään polttamaan sikaari», kehoitti taiteilija. »No, mutta
mikäs on käteenne käynyt, mies?»
Jasper katsahti häneen ja käänsi sitten pienet, terävät silmänsä
Stellaan. »Se on pikku seikka», hän selitti. »Minulle sattui eilen
tapaturma, ja käteni venähti. Ei siitä mitään. Ei, en tule sisään,
kiitos!» Hän pisti vasemman kätensä taskuun ja otti esille jotakin.
»Muistaessani, olin vähällä unohtaa tärkeimmän asian. Kohtasin
tiellä postitoimiston pojan, ja hän antoi tämän minulle säästääkseen
jalkavaivojaan.» Hänen kädessään oli sähkösanoma.
»Sähkösanoma minulle!» huudahti herra Etheredge. »Ihmeitä tapahtuu
aina. Tulkaa sisään, herra Adelstone!»
»Toivotan teille hyvää yötä nyt», virkkoi Jasper, pudistaen päätään.
»Suokaa anteeksi, että tarjoan vasenta kättäni, neiti Stella», lisäsi
hän, ojentaen kättään.
Stella tarttui siihen; se oli kuuma ja kuiva. »Olen hyvin pahoillani»,
sanoi neito hiljaa. »En voi sanoa, kuinka pahoillani olen.»
»Älkää siitä välittäkö», lohdutti Adelstone. »Unohtakaa se, kuten
minäkin teen! Se ei merkitse kerrassaan mitään.»
»Ja olen varma, että — loordi Trevornekin pahoittelee sitä», kuiskasi
Stella.
»Epäilemättä», myönsi Jasper. »Olen aivan varma siitä, ettei loordi
Trevorne halunnut katkaista käsivarttani. Mutta sainpa totisesti
tarpeeksi ankaran rangaistuksen huolimattomuudestani, vaikka, sen
vakuutan, olisin pysäyttänyt hevoseni hyvissä ajoin.»
»Kyllä, kyllä; sitä en ollenkaan epäile. En usko olleeni vähääkään
vaarassa», sanoi Stella vakavasti.
»Niin», jatkoi herra Adelstone hiljaa. »Loordi Trevornen ei ollut
ensinkään tarpeellista heittää minua satulasta eikä edes loukata minua.
Mutta loordi Trevornellahan on etuoikeuksia, eikö olekin?»
»En — en ymmärrä, mitä tarkoitatte!» vältteli Stella heikosti.
»Tarkoitan, että loordi Trevorne saa rankaisematta tehdä sellaista,
mitä toiset eivät voi edes ajatella.»
»Uskon varmasti, että hän on hyvin pahoillaan», vastasi neito,
»saadessaan tietää, kuinka vaikeasti loukkauduitte; ja hän pyytää
anteeksi mitä vilpittömimmin.»
»Sitä en epäile», myönsi Jasper keveästi; »ja kaikesta huolimatta,
onhan jotakin, kun loordi Trevorne on katkaissut ihmisen käsivarren,
eikö totta? Se on parempi kuin särjetty sydän.»
»Särjetty sydän! Mitä tarkoitatte?» kivahti Stella, katsoen miestä
paheksuvasti ja kasvot punaisina.
»Tarkoitan sitä, että loordi Trevorne on yhtä taitava murtamaan sydämiä
kuin raajojakin. Mutta unohdin, etten saa puhua mitään Wyndwardin
perillistä vastaan teidän kuullessanne. Suokaa anteeksi! Hyvää yötä!»
Kumartaen ja luoden Stellaan tutkivan katseen pienistä silmistään hän
poistui. Stella seisoi hetkisen paikallaan, tuijottaen hänen jälkeensä,
ja häntä puistatti ikäänkuin kylmä tuulahdus. Murtamaan sydämiä! Mitä
herra Adelstone lienee ajatellut?
Hän kuuli setänsä huudahtavan ja kääntyi äkkiä ympäri. Taiteilija
seisoi ikkunan valaisemalla kohdalla, avattu sähkösanoma kädessään,
kasvot kalpeina ja tuskastuneina. »Hyvä Jumala!» hän mutisi, »mitä
minun on tehtävä?»