Katsoessaan lady Lenorea Stella vasta ensi kerran tunsi, että niin
soma kuin hänen oma pukunsa olikin, oli se sittenkin tehty vain
halpa-arvoisesta silkistä. Sitä hän ei aikaisemmin ollut huomannut;
mutta nyt, tämän erikoisesti puetun naisen läheisyydessä, hän sen
tunsi. Hän tunsi myöskin jäävänsä lady Lenoresta jäljelle älynsä,
samoin kuin vaatetuksensakin puolesta, keskustellessaan hänen kanssaan
muutamia lyhyitä hetkiä ennen päivällistä. Hänestä tuntui todella
helpotukselta, kun koko seurue asteli jonossa ruokasaliin. Vaikka
päivällinen monine ruokalajeineen olikin Stellasta loppumattoman
pitkä, oli hänestä kuitenkin mielenkiintoista tarkkailla ihmisiä ja
kuunnella heidän puheitaan. Hän oli loordi Grayfordin seurassa kuin
kotonaan, niinkuin kuka hyvänsä olisi ollut. Palattuaan päivällisen
jälkeen muiden naisten mukana seurustelusaliin sai Stella nauttia
pienestä, jokapäiväisestä keskustelusta Leycesterin äidin ja kreivitär
Longforthin kanssa, mutta vaistomaisesti hän tunsi, että lady Lenore
karttoi häntä. Pian miesväki ryhmittyi kahvikuppiensa ympärille, ja
keskusteltuaan joitakuita minuutteja lady Lenoren ja muiden vieraiden
kanssa astui Leycester Stellan luokse ja ehdotti: »Jos suvaitsette,
niin saatan teidät nyt sisareni luokse, neiti Etheredge.»
»Oi, kyllä, tulen heti paikalla», vastasi hän, nousten seisomaan.
Leycester opasti hänet Lilianin huoneiden ovelle ja poistui sitten.
Lady Lilian lepäsi sohvalla ikkunan ääressä ja kohosi ojentamaan
kättään. »Kuinka ystävällisesti, että tulitte!» hän sanoi lämpimästi.
»Pidätte kai minua hyvin itsekkäänä, kun houkuttelen teidät pois
kaikkien muiden seurasta, ettekö pidäkin?» lisäsi hän, pitäen yhä
Stellan kättä omassa viileässä kädessään.
»En suinkaan», torjui Stella. »Minusta on hyvin hauska tulla tänne.
Olisin tullut aikaisemmin, mutta en tietänyt, saisinko sen tehdä,
ennenkuin veljenne tarjoutui tuomaan minut tänne.»
»Olen odottanut, mutta en halunnut lähettää noutamaan teitä», selitti
lady Lilian. »Onko teillä ollut hupaisa ilta?»
Stella istahti sohvan vieressä olevalle matalalle tuolille, katsoi
hymyillen Lilianin viehättäviä kasvoja ja virkkoi: »Minulla on ollut
ihmeellinen ilta!»
Lady Lilian katsahti häneen kysyvästi.
»Ihmeellinen», toisti Stella avoimesti. »En nimittäin koskaan ennen
ole ollut tällaisissa paikoissa; kaikki tuntuu niin suurenmoiselta
ja kauniilta — enemmän kauniilta kuin suurenmoiselta kylläkin — että
tuskin voin uskoa sitä todelliseksi.»
»Se on todellista — liian todellista», huudahti lady Lilian, hymyillen
ja hiljaa huokaisten. »Te tietysti pidätte sitä hyvin sievänä, mutta
minä — arvaatteko, mitä minä ajattelen?»
Stella pudisti päätään.
»Kun minä katselen täältä pientä majaanne, niin mietin, kuinka
kaunista, kuinka herttaista täytyy teidän elämänne olla.»
»Minun!» huudahti Stella. »Niin, niinpä kylläkin, se on hyvin
herttaista. Mutta tämä on ihmeellistä.»
»Senvuoksi että ette ole tottunut siihen», huomautti lady Lilian. »Oi,
te kyllästyisitte siihen pian, uskokaa minua. Mutta kertokaapa, mitä
kenestäkö piditte! Toivoisin, että lady Lenore Beauminster miellytti
teitä; eikö hän olekin viehättävä?»
»Kyllä», vastasi Stella; »hän on kuin kuningatar, mutta kauniimpi kuin
useimmat kuningattaret ovat olleet».
»Kuinka hauskaa, että ihailette häntä», riemuitsi lady Lilian. Hän
vaikeni hetkisen, laskien pehmeästi valkean kätensä Stellan tummille
hiuksille. »Saanko kertoa teille salaisuuden?»
»Kyllä; lupaan säilyttää sen», vastasi Stella hymyillen.
»Kuinka omituisesti sen lausuitte — niin juhlallisesti. Niin, uskon,
että te säilyttäisitte salaisuuden kuolemaanne saakka. Mutta tämä ei
ole senlaatuinen; se on vain — että me toivomme, kaikki toivomme, että
Lenoresta tulee sisareni.»
Stella ei säpsähtänyt eikä siirtänyt katsettaan pois kalpeista,
viehättävistä kasvoista; mutta hänen silmiinsä tuli ilme, joka ei
johtunut ihmettelystä eikä tuskasta, vaan jostakin voimakkaasta,
epämääräisestä tunteesta, ikäänkuin hän olisi pidättänyt henkeään
ponnistaessaan salatakseen kaikkien tunteiden merkit.
»Tarkoitatteko, että loordi Trevorne menee avioliittoon hänen
kanssaan?» kysyi hän varmasti.
»Niin, juuri sitä», vastasi lady Lilian. »Eikö se olisi sopivaa?»
»Loordi Trevornelleke?» kysäisi Stella, hymyillen yksivakaisesti.
»Kuinka kummallinen tyttö olettekaan!» sanoi lady Lilian, silittäen
puhuessaan Stellan silkinhienoa tukkaa. »Kuinka minä voisin virkkaa
siitä mitään? No niin — kyllä, tietysti. Mutta myöskin Lenorelle»,
lisäsi hän hieman ylpeästi.
»Niin, lady Lenorelle myös», myönsi Stella.
»Me kaikki haluaisimme niin hartaasti, että Leycester menisi
naimisiin», jatkoi Lilian naurahtaen. »Sanotaan, että hän on — niin
raju — sitä sanaa he muistaakseni käyttävät! Oi, he eivät näe häntä
sellaisena kuin minä. Pidättekö te häntä rajuna?»
Stella kävi kalpeaksi. Jännitys oli ankara, hänen sydämensä sykki
tempoillen. Korkeasäätyinen neito ei aavistanut, kuinka ankarasti hän
kidutti Stellaa sellaisilla kysymyksillä. »Minäkö?» änkytti Stella. »En
tiedä. En voi sanoa. Kuinka minä? Tuskinhan tunnen veljeänne.»
»Oi, niin, unohdin sen», selitti lady Lilian. »Minusta tuntuu kuin te
ja minä olisimme tunteneet toisemme jo hyvin kauan, mutta vastahan
tapasimme toisemme eilenaamulla, ja silloinkin olimme yhdessä vain
muutamia minuutteja. Mistä se johtuu? Onko teillä joku taikakeino,
Stella — sehän on nimenne, eikö niin? Se on kaunis nimi; oletteko
vihainen, kun käytän teistä sitä?»
»Vihainen? Enhän toki!» huudahti Stella, kohottaen lämpimän, voimakkaan
kätensä ja hyväillen sillä hiuksillaan lepääviä laihoja sormia. »En,
mielelläni toivoisin teidän nimittävän minua niin.»
»Tahdotko sinä nimittää minua Lilianiksi?»
»Jos niin haluat», vastasi Stella. »Kyllä, tahdon.»
»Meistä tulee hyvät ystävykset. Tekisitköhän minulle palveluksen, jos
pyytäisin?»
»Tekisin sinun hyväksesi mitä hyvänsä», selitti Stella katsoen häntä
silmiin.
»Tahdotko soittaa minulle vähän. Tiedän, että osaat soittaa ja laulaa,
sillä olen nähnyt silmiisi.»
»Olettakaamme, etten myöntäisi osaavani», virkkoi Stella, vienosti
naurahtaen.
»Et voi tehdä sitä! En ole milloinkaan erehtynyt. Leycester sanoo, että
sellaisissa asioissa olen noita.»
»No niin, minä koetan», myöntyi Stella, meni huoneen toiselle
seinustalle, aukaisi pienen pianon ja alkoi soittaa erästä Schubertin
sonaattia. Soitettuaan sen loppuun hän lauloi Gounodin »Ave Marian»; ja
sekä laulaja että kuuntelija olivat niin syventyneet musiikkiin, ettei
kumpikaan heistä huomannut, kun loordi Trevorne astui hiljaa huoneeseen.
Aavistamattakaan hänen läsnäoloaan Stella lauloi loppuun, viimeiseen,
kauniiseen, pitkään huokaukseen saakka; sitten hän kääntyi ja näki
loordi Trevornen, mutta ei liikahtanut paikaltaan — kalpeni vain ja
tuijotti häntä silmiin.
Loordi Trevorne ponnistihe ja mursi lumouksen liikahtamalla. Mutta hän
ei heti puhutellut Stellaa, vaan kääntyi Lilianiin.
»Toin sinulle jotakin», hän sanoi hiljaa, näyttäen herra Etheredgen
maalausta.
»Saanko sen?» huudahti lady Lilian riemastuneena. »Oi, Leycester, se
on sievä! Se on ihana! Tiedän, kuka sen on maalannut — setäsi, Stella!
Niin, kyllä minä tunnen!»
»Olet oikeassa», myönsi Leycester nauraen. Sitten hän astahti Stellaan
päin.
»Kuinka voin kiittää teitä?» hän virkkoi hiljaa. »Te lauloitte
kauniisti. Ettekö laulaisi vielä?»
»En, en laula», kuiskasi Stella.
»Ettekö? En sitä odottanutkaan, mutta kuitenkin olisin valmis uhraamaan
paljon kuullakseni teidän laulavan kerran — vain kerran vielä.»
»En laula», toisti Stella, mennen takaisin tuolilleen.
»Eikö se ole ihanaa?» riemuitsi lady Lilian kuiskaten. »Olen tänä
iltana saanut runsaasti lahjoja, kuulin lauluasi ja sain tämän taulun.
Kuinka erinomaista se oli! Missä olet oppinut laulamaan tuolla tavoin?»
»Ei missään», sanoi Leycester. »Sitä ei voida oppia!»
Lilian katsahti häneen; hän oli edelleenkin kalpea, ja hänen silmistään
näytti hehkuvan hillitty kiihtymys. »Mene kiittämään herra Etheredgeä»,
huomautti sisar.
»Heti kohta», vastasi Leycester, laskien kätensä Lilianin käsivarrelle;
»salli minun levähtää täällä hetkinen. Täällä on kuin paratiisissa sen
jälkeen kun —» Hän pysähtyi.
»Et saa levätä», selitti Lilian. »Laula jotakin, Ley!» Kun Stella
sitten nosti katseensa, naurahti Lilian sointuvasti. »Etkö tietänyt,
että hän osaa laulaa? Hän on pahankurinen, laiska poika. Hän osaa
kaikenlaista, jos vain viitsii, mutta hän ei milloinkaan halua
ponnistella. Ei hän nytkään laula, vai laulatko?»
Leycester seisoi silmäillen Stellaa, ja ikäänkuin hänen olisi ollut
pakko puhua ja katsoa nuorukaiseen kohotti Stella katseensa. »Ettekö
laulaisi meille?» hän pyysi hiljaa.
Ikäänkuin olisi odottanut hänen käskyään Leycester kumarsi ja meni
pianon ääreen. Hitaasti hän jonkun aikaa näppäili sormillaan säveliä;
sitten hän sanoi kääntämättä päätään: »Oletteko nähnyt nämä kukat?»
Stella ei olisi tahtonut liikahtaa; mutta Leycester tuntui kutsuvan
häntä luokseen, ja hän nousi ja meni pianon luokse.
»Jääkää siihen!» kuiskasi Leycester, vilkaisten häneen.
Hän empi silmänräpäyksen, mutta jäi seisomaan katse luotuna alas ja
vaikka hän ei nähnytkään, oli hän tuntevinaan nuorukaisen palavan
katseen kasvoillaan. Leycester hiveli vielä vienosti koskettimia ja
alkoi sitten ilman enempää alkusoittoa hiljaa laulaa:
»Ma illansuussa saavuin laakson rintaan;
siell’ luonto hymyili, ja lintuin laulu soi,
ja joki rantaa kohti hiljaa solui.
Ei rauhaa sielläkään.
Mua lempi väijyi kukkatanterella;
pensaikon takaa, jousi virehessä,
hän huusi: ’Armasta en jätä ikinään!’
Hämyinen hetki virran partahalla.
Pois pilvilakiseen mä riensin vuoristoon,
karuimpaan seutuhun, vain kotkain hallitsemaan.
’Vihdoinkin’, riemuitsin, ’saan rauhan lemmeltäin;
täält’ ei se enää mua löydä’.
Mutt’ utupilven takaa piilostaan
se lauloi ilkkuvasti sulolauluaan:
’Sä turhaan karkaat; läsnä oon ma kaikkialla,
ei laakso eikä vuorenhuippukaan sua multa peitä.’»
Katse Stellaan tähdättynä hän lauloi, ikäänkuin joka sana olisi
tarkoitettu hänelle; Leycesterin ääni muistutti huilua, se oli pehmeä,
kirkas ja sointuva; mutta voimakkaammin kuin ääni tuntuivat sanat
painuvan kuuntelevan Stellan sydämeen. Hänestä tuntui kuin olisi
Leycester uhmaten varoittanut häntä pakenemasta luotaan — hänen
rakkautensa, näytti hän haluavan sanoa, seuraisi häntä jokaiseen
rauhaisaan laaksoon, kaikille vuorten rinteille. Hetkeksi Stella
unohti lady Lenoren, unohti kaikki; hän tunsi olevansa kykenemätön
vastustamaan noiden tummien silmien ja sointuvan äänen lumousta; hänen
päänsä painui riipuksiin, silmät sulkeutuivat.
»Sä turhaan karkaat; läsnä oon ma kaikkialla,
ei laakso eikä vuorenhuippukaan sua multa peitä.»
Niinkö hänen kävisi? Tulisiko Leycester aaveen lailla seuraamaan häntä
aina ja kaikkialla? Säpsähtäen hän kääntyi poispäin ja meni nopeasti
sohvan viereen, ikäänkuin turvaa etsien.
»Olette väsynyt», huomautti lady Lilian.
»Niin luulen», vastasi Stella.
»Leycester, saata hänet pois! En tahdo rasittaa häntä, muuten hän ei
tule uudelleen luokseni. Tulethan jälleen, teethän niin?»
»Kyllä», sanoi Stella, »tulen uudelleen.»
Loordi Trevorne seisoi avoimella ovella, mutta Lilian puristi vielä
Stellan kättä. »Hyvää yötä!» hän sanoi, kääntäen kasvonsa ylöspäin.
»Hyvää yötä!» vastasi Stella, kumartui suutelemaan häntä ja poistui.
He menivät portaita alas virkkamatta mitään, mutta kun he saapuivat
seurusteluhuoneen lähellä olevan pienen kasvilaitteen luokse, pysähtyi
Leycester äkkiä. »Ettekö tahdo viipyä tässä hieman?» kysyi hän.
»On varmaankin jo myöhäistä», esteli Stella, pudistaen päätään.
»Vain hetkinen!» rukoili Leycester. »Sallikaa minun pitää teitä vähän
aikaa itseäni varten, ennenkuin lähdette pois — tähän asti olette
kuulunut muille.»
»Ei, ei, minun täytyy mennä», torjui Stella, koettaen jatkaa matkaa,
mutta nuorukainen ojensi kätensä, pidättäen häntä.
»Stella!»
Tyttö kääntyi ympäri, katsoen häntä avuttomasti, mutta Leycester näki
vain hänen viehättävän olemuksensa.
»Stella», toisti hän, vetäen tyttöä puoleensa, »minun täytyy puhua —
minun täytyy sanoa se sinulle — minä rakastan sinua! Minä rakastan
sinua!»
Vain kolme sanaa; mutta vain nainen voi ymmärtää, mitä ne kolme
sanaa merkitsivät Stellalle. Hän oli tyttö — pelkkä lapsi, eikä hän
ollut kuullut sellaisia sanoja koskaan ennen paitsi isänsä huulilta.
Tuskin hän nytkään tajusi niiden koko sisältöä. Hän tiesi vain, että
Leycesterin käsi oli hänen käsivarrellaan, että hänen silmiinsä
kiintyneestä nuorukaisen katseesta kuvastui intohimoa, vetoomusta,
pyyntöä ja käskevää voimaa, jota hän ei kyennyt vastustamaan. Hän
seisoi kalpeana ja henkeä pidätellen, hänen katseensa ei painunut
alas, sillä Leycesterin silmät vetivät sitä puoleensa, ja koko hänen
neitseellinen luontonsa oli kiihkeästi kuohuksissa tämän ensimmäisen
rakkaudentunnustuksen johdosta.
»Stella, minä rakastan sinua!» hoki nuorukainen, ja hänen äänensä
helkkyi kuin hiljainen, hieno musiikki, kaikuen hänen korvissaan vielä
senkin jälkeen kun sanat olivat haihtuneet Leycesterin huulilta.
Stella katsoi häneen valjuna ja vapisten, koettaen kädellään irroittaa
hänen otettaan, samalla huohottaen: »Ei, ei!»
»Mutta minä sanon: ’Kyllä’», vakuutti Leycester, tarttui hänen
toiseenkin käteensä ja piti häntä lähellään, katsoen syvälle tummiin,
ihmetteleviin, pelokkaihin silmiin. »Minä rakastan sinua, Stella.»
»Ei», toisti Stella vielä kerran, tuskin kuultavasti. »Se on
mahdotonta.»
»Mahdotonta!» matki loordi Trevorne. Hänen kiihkoisilla kasvoillaan
välähti heikko hymy, joka teki hänen silmiensä intohimoisen ilmeen yhä
selvemmäksi. »Minusta tuntuu mahdottomalta olla rakastamatta sinua.
Stella, oletko minulle vihainen, loukkaantunut? Olen ollut liian
maltiton, liian häikäilemätön ja karkea. Minun olisi pitänyt muistaa,
kuinka hento kukka rakkaimpani on», jatkoi hän. »Minun olisi pitänyt
muistaa, että hän on tähti, jota on lähestyttävä kunnioittavasti,
arkaillen, eikä koetettava vallata rynnäköllä. Minun ei olisi pitänyt
puhua täällä. Olen ollut liian hätikkö; mutta Stella, et voi aavistaa,
mitä sellainen rakkaus kuin minun merkitsee! Se on kuin tulviva
vuoripuro, sen salpaaminen on vaikeata; se särkee kaikki esteet
tieltään. Sellaista on rakkauteni sinuun, Stella. Ja sinä, mitä sanot
sinä minulle?»
Puhuessaan hän veti Stellaa yhä lähemmäksi itseään; tyttö tunsi hänen
hengityksensä häilyttävän hiuksiaan, saattoi melkein kuulla hänen
sydämensä kiihkeän sykinnän. Mitä oli Stellan sanottava hänelle? Jos
hän olisi antanut sydämensä puhua, niin hän olisi painanut kasvonsa
Leycesterin rintaa vasten ja kuiskannut: — Ota minut. — Mutta vaikkakin
hän oli vain tyttö, oli hänellä kuitenkin jonkunlainen käsitys kaikesta
siitä, mikä heitä erotti; yksin se paikkakin, jossa he olivat, oli
kaunopuheinen todistus siitä, kuinka kaukana he, tuleva Wyndwardin
loordi ja hän, köyhän taiteilijan veljentytär, olivat toisistaan.
»Etkö tahdo sanoa minulle mitään?» pitkitti loordi Trevorne. »Eikö
sinulta riitä minulle yhtä ainoata sanaa? Stella, jospa tietäisit,
kuinka kaipaan kuulla noiden kauniiden huulien vastaavan minulle
samoilla sanoilla, jotka itse lausuin! Stella, antaisin kaikki, mitä
minulla on, kuullakseni sinun sanovan: ’Rakastan sinua’!»
»Ei, ei», esteli Stella taaskin. »Älkää kysykö minulta — älkää puhuko
enää mitään! En voi sitä kestää!»
»Tuottaako sinulle tuskaa se, että kuulet minun rakastavan sinua?»
kuiskasi Leycester. »Oletko vihainen — pahoillasi? Etkö voi rakastaa
minua, Stella? Oi, armaani! Salli minun nimittää sinua _omaksi_
armaakseni, omani, vaikka vain kerran, vain lyhyen tuokion! Näetkö,
sinä olet minun, pidän sinua molemmista käsistäsi! Ole omani edes pieni
hetkinen, kun vastaat minulle! Oletko pahoillasi? Etkö voi edes hiukan
vastata kaikkeen siihen rakkauteen, jota sinua kohtaan tunnen? Etkö
voi, Stella?»
»Älkää vaatiko, älkää pakottako minua puhumaan!» valitti Stella.
»Antakaa minun mennä!»
»En, taivaan nimessä en! Sinä et saa mennä, et pääse menemään,
ennenkuin olet vastannut minulle. Sano, Stella, siitäkö se johtuu,
etten merkitse sinulle mitään ja ettet tahdo sitä minulle paljastaa?
Parempi totuus heti paikalla, olkoonpa sen kestäminen kuinka raskasta
tahansa, kuin jännitys. Puhu suoraan, Stella!»
»Se — ei — johdu siitä», äänsi tyttö pää painuksissa.
»Mistä sitten?» tiukkasi Leycester, kumartaen päätään kuullakseen
neidon sanat, niin että hänen huulensa melkein koskettivat Stellan
poskea.
Seurusteluhuoneesta kuului musiikin säveliä; se muistutti ympäristön
loistosta, loordi Trevornen suvun ylhäisestä asemasta ja antoi
Stellalle voimaa. Hän kohotti hitaasti päänsä pystyyn ja katsoi
Leycesteriä silmiin. Stellan katse kuvasti ääretöntä hellyyttä,
rajatonta kaipausta ja tukahdettua neitseellistä tunnetta.
»Se ei johdu siitä»», hän virkkoi. »Mutta — unohdatteko?»
»Unohdanko...?» kysyi nuorukainen maltillisesti, lempeästi, vaikka
hänen silmistään hehkui raju kiihko.
»Unohdatteko, kuka minä olen — kuka te olette?» sanoi Stella hiljaa.
»Unohdan kaiken muun paitsi että sinä olet minusta viehättävin ja
kallein kaikista Jumalan luomista olennoista», vastasi Leycester
kiihkoisesti. Sitten hänen kasvonsa saivat hieman hänelle
luonteenomaista ylpeätä sävyä, kun hän jatkoi: »Miksi tarvitsisi minun
muistaa mitään muuta, Stella?»
»Mutta minun tarvitsee», lausui Stella. »Niin, minun on muistettava.
Minä en voi — en saa unohtaa sitä. Minun on se muistettava. Minä
olen vain Stella Etheredge, taiteilijan veljentytär, tuntematon,
merkityksetön tyttö; ja te —»
»Ja minä?» pisti Leycester väliin ikäänkuin valmiina torjumaan kaikki
hänen estelynsä.
»Ja te!» Stella vilkaisi ympärilleen. »Te olette ylimys» teistä tulee
tämän kauniin kartanon herra. Teidän ei pitäisi, te ette saa sanoa
minulle sitä, että — sitä, mitä te äsken sanoitte.»
Leycester kumartui hänen puoleensa, tarttuen hänen käteensä käskevän
hyväilevästi. »Tarkoitatko, että koska olen mikä olen — että koska olen
rikas, pitää minusta tulla köyhä; että koska minulla on niin paljon —
liian paljon — on minulta evättävä se ainoa, joka kaiken muun tekee
omistamisen arvoiseksi? Parempi olla köyhimmän torpparin poika kuin
laajojen maatilojen omistaja, jos se olisi totta, Stella. Mutta se ei
ole. En välitä siitä, olenko rikas vai köyhä, ylhäinen vai alhainen
— kyllä, minä välitän siitä paljon. Tätä ennen se on ollut minusta
yhdentekevää. Ennen en ole sitä tajunnut, mutta nyt sen käsitän. Olen
iloinen siitä nyt. Tiedätkö miksi?»
Stella pudisti päätään, silmät maahan luotuina.
»Siksi, että voin laskea kaiken sen jalkojesi juureen.» Niin sanoen
Leycester notkisti toisen polvensa ja vei vapisevin käsin Stellan käden
sydämelleen. »Katso tänne, Stella! Lasken sen jalkojesi juureen. Ota
se, jos pidät sitä ottamisen arvoisena — ota se ja tee se omistamisen
arvoiseksi! Ei, mieluummin jaa se kanssani! Sinun rakkauteesi
verrattuna, armaani, on arvonimi, maatilat, rikkaus minusta arvotonta
rojua. Anna minulle rakkautesi, Stella. Minun täytyy saada se, minä
tahdon sen!» Hän painoi pitkän, polttavan suudelman tytön kädelle.
Säikähtäen hänen rajuuttaan Stella tempasi kätensä irti ja astahti
taaksepäin. Leycester nousi ylös, veti hänet istumaan tuolille ja jäi
seisomaan hänen viereensä rauhallisena ja katuvana.
»Anna anteeksi, Stella! Minä pelotin sinua! Näetkö nyt olen aivan
rauhallinen ja lauhkea — mutta kuuntele minua!»
»En, en», äännähti Stella vapisten. »En saa. Ajatelkaapa — jos — jos —
sanoisin sen, mitä haluatte niin kuinka voisin kohdata kreivittären?
Mitä he sanoisivat minulle? He soimaisivat minua teidän rakkautenne
varastamisesta.»
»Sinä et ole sitä varastanut; ei yksikään luostarin nunna olisi voinut
liehakoida vähemmän kuin sinä, Stella. Et ole varastanut mitään; minä
olen _antanut_ — antanut sinulle kaikki.»
»Se on samantekevää», kuiskasi Stella. »He olisivat joka tapauksessa
kovin pahoillaan. Oi, se on mahdotonta.»
»Mahdotonta?» toisti Leycester hymyillen. »Mutta sehän on jo
tapahtunut. Voinko minä rakastaa ja lakata rakastamasta yhdessä
hengenvedossa? Katso minua! Näytänkö sellaiselta, jota tuulahdus,
olkoonpa se sitten lievä tai raju, huojuttaa kuin kaislaa? Ei, Stella,
sellaista rakkautta kuin minä tunnen sinua kohtaan, ei voida sysätä
syrjään. Vaikkakin sinä sanoisit, ettet rakasta, ettet voi rakastaa
minua, ei rakkauteni kuitenkaan kuolisi; se on juurtunut sydämeeni
— se on tullut osaksi omasta itsestäni. Senjälkeen kun sinut näin,
ei ole kulunut ainoatakaan tuntia, jolloin en ole ajatellut sinua.
Stella, nukkuessanikin olet saapunut luokseni; olen uneksinut, että
olet kuiskannut minulle: ’Rakastan sinua.’ Anna tämän unen muuttua
todellisuudeksi. Oi, elämäni, armaani, anna sydämesi puhua, jos se
tahtoo sanoa rakastavansa minua. Näetkö, Stella, sinä olet minulle
kaikki kaikessa — älä riistä minulta onneani. Ethän epäile rakkauttani?»
Epäillä hänen rakkauttaan! Se oli Stellalle mahdotonta, sillä
jokaisesta sanasta, jokaisesta katseesta huokui totuuden tuntu.
Mutta sittenkään hän ei tahtonut taipua. Silloinkin kun Leycester
puhui, saattoi Stella mielessään nähdä häntä ankaran tuomitsevasti
silmäilevän kreivin synkät kasvot — kreivittären kauniit silmät, jotka
suuntautuivat häneen kylmän moittivasti, hämmästyneesti, vihaisesti.
Äkkiä hän kuuli askelia ja nousi kiivaasti pystyyn paetakseen loordi
Trevornen luota, jos se kävisi tarpeelliseksi.
Mutta Leycester ei ollut sellainen mies, jonka olisi voinut sysätä
syrjään. Kun Stella kohosi seisomaan, tarttui hän tytön käsivarteen
lempeästi, hellästi, rakastavan vetoavasti ja veti hänet lähelle
itseään. »Tule mukaani!» hän sanoi. »Älä jätä minua yksin juuri nyt!
Katsos, ovi on auki — on varsin lämmin ilma. Täällä olemme kahden. Oi,
armaani, älä jätä minua epävarmuuteen!»
Stella ei kyennyt vastustamaan, ja Leycester talutti hänet rakennuksen
vieressä olevalle pengermälle. Kesäisen leppeä läntinen tuuli huojutti
puiden oksia. Padon yli virtaava veden solina kuului alhaalta kuin
kaukainen musiikki. Satakieli lauloi heidän allaan olevissa puissa.
»Olemme täällä kahden, Stella», kuiskasi Leycester. »Vastaa minulle
nyt, kuuntele vielä kerran, armas! Minua ei sen toistaminen kyllästytä.
En väsy siihen milloinkaan. Rakastan sinua — rakastan sinua! Anna
vastauksesi, Stella! Tule lähelleni! Kuiskaa se! Kuiskaa: ’Rakastan
sinua’, tahi lähetä minut tieheni! Mutta sitä et tee; ei, sitä et tee!»
Unohtaen lupauksensa pysyä lauhkeana hän kiersi käsivartensa Stellan
ympärille, veti hänet rintaansa vasten ja — suuteli häntä. Tytön
ruumiin läpi kulki vavistus, taivas näytti hänestä laskeutuvan, koko
yö pysähtyvän ikäänkuin odottamaan. Vavahtaen äärettömästä riemusta
ja tuntien samalla outoa tuskaa, joka aina seuraa haltioitumiseen
kohonnutta tunnetta, Stella laski päänsä Leycesterin rintaa vasten,
painoi siihen kasvonsa ja kuiskasi: »Minä rakastan sinua!»
Jos ne sanat merkitsivätkin paljon loordi Trevornelle —
maailmanmiehelle, jolle moni kaunotar oli ollut valmis kumartamaan ja
lausumaan kohteliaita ja kunnioittavia sanoja — jos ne merkitsivät
hänelle paljon, niin kuinka paljoa enemmän ne merkitsivätkään
Stellalle? Ne kolme sanaa sisälsivät koko hänen neitseellisen
luottamuksensa. Niissä hän antoi koko nuoren, puhtaan elämänsä
tahrattoman, viattoman sydämensä toiselle. Hän vastasi Leycesterin
tunteeseen yhtä kiihkeästi, antaen kymmenkertaisesti takaisin.
Hetkisen oli nuorukainen vaiti, katse suunnattuna tähtiin, koko olemus
värähdellen näistä sävelistä — tämän koruttoman tunnustuksen riemusta.
Sitten hän painoi Stellan rintaansa vasten ja suuteli suutelemistaan
neidon hiuksia ja käsivartta, joka oli painunut hänen rintaansa vasten.
»Armaani, oi, armaani!» hän kuiskaili. »Onko se todellakin totta? Oi,
rakkaimpani, koko maailma näyttää minusta muuttuneelta! Sinä rakastat
minua? Näetkö, Stella, se tuntuu niin ihmeelliseltä, etten voi sitä
tajuta. Salli minun katsoa silmiisi; sieltä näen totuuden.»
Stella painautui yhä lujemmin häntä vasten; mutta hän nosti hellästi
tytön päätä ja katsoi pitkään hänen silmiinsä. Sitten Leycester
taivutti hitaasti päätään ja suuteli häntä kerran — janoisesti,
tulisesti.
Stellan silmät painuivat umpeen, ja hänen kasvonsa kalpenivat tämän
kiihkeän hyväilyn johdosta; sitten hän hiljaa huokaisten kohotti
päätään ja suuteli vuorostaan Leycesteriä. Kumpikaan ei virkkanut
sanaakaan; ääneti he seisoivat, tytön pää nuorukaisen rintaa vasten
painautuneena. Heille ei aikaa ollut olemassa, ja koko maailma oli
pysähdyksissä.
Melkein tyrmistyneenä Stella katseli tähtiä ja kuunteli joen solinaa,
himmeästi ihmetellen uutta riemua, jonka hänen elämänsä oli saanut. Oli
tapahtunut jotakin sellaista, mikä muutti koko hänen olemassaolonsa
toisenlaiseksi, ikäänkuin entinen Stella, jonka hän tunsi niin
hyvin, olisi poistunut ja uusi olento, joka oli saanut ihmeellisen,
autuaan onnen, olisi astunut hänen sijaansa. Ja myöskin Leycester,
suuren maailman mies, seisoi hämmennyksissä, uuden, riemuisan tunteen
yllättämänä. Jos joku olisi hänelle ennustanut, että hänen elämässään
tulisi olemaan sellainen hetki, niin hän ei olisi uskonut, hän, joka
luuli tyhjentäneensä maallisten nautintojen maljan pohjaa myöten. Veri
virtasi rajusti hänen suonissaan, hänen sydämensä sykki kiivaasti.
Mutta äkkiä tuli herääminen. Säpsähtäen katsahti Stella ylöspäin ja
koetti, vaikka turhaan, irtautua hänen syleilystään.
»Mitä olenkaan tehnyt?» kuiskasi tyttö.
»Tehnyt!» huudahti Leycester. »Olet tehnyt miehen onnellisemmaksi kuin
hän on kenenkään kuolevaisen uskonut ikinä voivan olla. Siinä kaikki.»
»Oi, ei!» sanoi Stella. »Olen menetellyt väärin! Minua pelottaa —
pelottaa!»
»Mitä? Sinulla ei ole mitään syytä pelätä. Voitko puhua pelosta
ollessasi minun sylissäni — pääsi rintaani vasten? Nojaa siihen,
armaani; puhu nyt pelosta!»
»Kyllä, nytkin», kuiskasi Stella; »nytkin — mutta olen niin
onnellinen», hän äänsi itsekseen; mutta Leycester kuuli sen. »Niin
onnellinen! Se on kaikki unta? Onhan?»
Loordi Trevorne kumartui suutelemaan häntä. »Onko se unta, luuletko
niin?» hän vastasi. »Ja oletko onnellinen? Ajatteleppa, kuinka
onnellinen minun täytyy olla! Sillä miehen rakkaus on syvempää,
kiihkeämpää kuin naisen, Stella. Ajattele, miltä minusta tuntuu!»
»Mutta sittenkin se on väärin! Minä pelkään niin», valitti Stella
huokaisten. »Koko maailma sanoo niin.»
»Koko maailma», toisti loordi, hymyillen halveksivasti. »Mitä meihin
maailma kuuluu? Me olemme sen ulkopuolella. Meidän maailmamme on
rakkaus — me molemmat, armaani.»
»Koko maailma», puheli Stella. »Voi! Mitähän ihmiset sanovat?»
Vaistomaisesti hän vilkaisi olkansa ylitse mahtavaan rakennukseen
päin, jonka lukuisista ikkunoista loisti valo. »Parhaillaankin
ihmetellään, missä olet, ja odotetaan sinua. Mitä sanottaisiinkaan, jos
tiedettäisiin, että olet täällä minun kanssani ja että on tapahtunut
tällaista!»
Leycesterin katse synkkeni. Hän tiesi paremmin kuin Stella kaikkine
pelkoineen, mitä siitä sanottaisiin, ja hän rohkaisi jo nyt luontoaan
ottamaan vastaan myrskyä, mutta hän hymyili rauhoittaakseen Stellaa.
»He sanovat, että minä olen maailman onnellisin mies. He sanovat,
että jumalat ovat molemmin käsin tuhlanneet parhaita antimiaan ja
antaneet minulle korkeimman hyvän — puhtaan, kauniin enkelin todellisen
rakkauden.»
»Oi, st, st!» varoitti neito.
»Sinä olet minusta enkeli», selitti Leycester koruttomasti. »Minä en
olo tarpeeksi arvokas koskettamaan pukusi lievettä! Jospa voisin elää
arvottoman, syntisen elämäni uudelleen, niin sinun tähtesi, armaani, se
olisi puhtaampaa, enkä olisi aivan niin arvoton sinulle.»
»Oi, hiljaa!» kuiskasi Stella. »Sinäkö arvoton minulle! Sinä olet
kuninkaani!»
Vaikka loordi Trevorne olikin voimakas mies, niin nämä yksinkertaiset
sanat, jotka niin kaunopuheisesti kertoivat Stellan ehdottomasta
luottamuksesta ja antaumuksesta, liikuttivat hänen olemustansa pohjaa
myöten. »Oma Stellani!» hän huokaisi. »Jospa tietäisit kaikki; mutta
tästä lähtien on elämäni sinun. Lasken sen käsiisi; muovaa se oman
mielesi mukaiseksi. Se on sinun tästä alkaen.»
Stella katseli häntä, koko sielu keskittyneenä silmiin, ja äkillinen
väristys kävi hänen lävitsensä Leycesterin intohimoisen vakuuttavien
sanojen johdosta; sitten hän vavahti äkkiä, ikäänkuin olisi kylmä käsi
työntynyt heidän väliinsä. »Minun», hän kuiskasi pelokkaasti, »kunnes
se siepataan minulta pois.»