Hänen puhuessaan menivät verhot levälleen, ja huoneeseen saapui joku.
Puitteinaan oviverhot, jotka laskeutuivat hänen takanaan
punaisiin poimuihin, seisoi ihmeellisen kaunis, kultatukkainen ja
violettisilmäinen neito. Stella tunsi hänet heti setänsä kuvauksen
nojalla; mutta häntä ei yllättänyt neidon kauneus, niin että hän
säpsähti; sen sai aikaan jokin muu, hänestä huokuva epämääräinen,
sanoinkuvaamaton tenhovoima, hänen olemuksensa, hänen ryhtinsä
viehkeys. Hän seisoi hetkisen paikoillaan ja silmäili hymyillen ympäri
salia; sitten hän meni verkkaisesti lady Wyndwardin luokse ja kumarsi
kreivittärelle syvään.
Stella ei voinut erottaa hänen sanojaan, mutta arvasi hänen pyytävän
anteeksi viivästymistään, sillä kreivi, joka seisoi vieressä, hymyili
hänelle. Stella istui paikallaan, katsellen lady Lenorea, ja äkkiä
hän havaitsi violetin väristen silmien kohdistuvan itseensä. Hän
näki kauniiden huulien liikkuvan, huomasi kreivin vastaavan ja
tarkkasi sitten heitä, kun he yhdessä astelivat salin poikki. Hänen
hämmästyksekseen he tulivat häntä kohti ja pysähtyivät hänen eteensä.
»Neiti Etheredge», aloitti kreivi, »sallikaa minun tutustuttaa lady
Lenore Beauminster teihin».
Stella katsahti ylöspäin ja kohtasi violettisilmien häneen kiintyneen
katseen. Hetkisen hän oli sanattomana; ponnistaen itseään hän sitten
ojensi kätensä, ja he seisoivat vastakkain, katsoen toisiaan silmiin,
loordi Trevornen seistessä sivussa, luonteenomainen hymy huulillaan.