Kartanon tornikello löi puoliseitsemän, ja sen helähdys kieri
värähdellen laaksoon. Herra Etheredge seisoi ovella puettuna
juhlapukuun, joka, vaikkakin se oli vanhaa muotia ja käyttämisestä
kulunut, teki hänet tavallista arvokkaamman näköiseksi. Vaunut
odottivat oven edustalla, ja vilkaistuaan kelloonsa vanhus astahti
portaita kohti. Mutta samalla näkyi ylhäällä valoa ja kuului askelten
ääniä. Seuraavalla hetkellä luuli hän näkevänsä unikuvan, joka leijaili
alas hänen luokseen.
Stellalla oli yllään kermanvärinen silkkipukunsa; erinomaisen hieno
pitsikaulus ympäröi hänen hentoa, viehättävää kaulaansa, ja hänen
hiuksissaan oli punainen ruusu; mutta maalarin katse kiintyi hänen
ihastuttaviin tytönkasvoihinsa. »Mitä olet itsellesi tehnyt, lapsi?»
huudahti hän, silmät levällään ja teeskentelemättömän kummastuneena.
»Eikö hän — eikö se ole kaunis?» kuiskasi rouva Penfold hurmauksissaan.
»Mutta nyt teidän on lähdettävä, herra, tai muuten myöhästytte», lisäsi
kelpo vaimo.
Stella ja herra Etheredge nousivat vaunuihin ja lähtivät lyhyelle
matkalleen. Ajoneuvot vierivät sillan yli ja pitkää lehtokujaa myöten
rakennuksen pääkäytävän eteen.
Kartano oli niin laaja ja kunnioitusta herättävä, että Stellan rohkeus
tuntui masentuvan. Mutta hänen poskilleen kohosi väri uudelleen, kun
kaksi kookasta palvelijaa riensi leveitä portaita myöten alas avaamaan
vaunujen ovea. Heille hän ei näyttäisi pelkäävänsä. Pelkäävänsä;
niin, juuri se sana kuvasi hänen tunteitaan, kun hänet opastettiin
eteissaliin. Siellä oli vielä useita muita palvelijoita, jotka
seisoskelivat juhlallisen näköisinä, ja mustiin puettu palvelijatar,
jolla oli moitteettoman valkea päähine, astui esiin ja kysyi melkein
kunnioittavasti kuiskaten Stellalta, halusiko hän mennä yläkertaan;
mutta Stella pudisti päätään, ja palvelijatar vain auttoi viitan ja
huivin hänen päältään.
Sitten ojensi setä hänelle käsivartensa, ja hän laski kätensä sille,
samalla kun kaksi palvelijaa veti auki verhot, jotka verhosivat
seurusteluhuoneeseen vievää käytävää, ja kolmas siirsi syrjään toiset
verhot, jotka peittivät itse seurusteluhuoneen ovea, sekä ilmoitti:
»Herra ja neiti Etheredge.»
Lady Wyndward astui heti eteenpäin lausumaan vieraansa tervetulleiksi.
Jos Stellan kauneus ja sulous saattoi hänet hämmennyksiin, ei
kukaan olisi voinut aavistaa sitä hänen käyttäytymisestään. »Kuinka
voitte, herra Etheredge? Oli kovin ystävällisesti tehty, että
tulitte. Ymmärrän, kuinka suuri kunnianosoitus tämä on, ja olen
siitä kiitollinen. Tämäkö on veljentyttärenne? Kuinka voitte, neiti
Etheredge? Minusta on hyvin hauska tutustua teihin.«
Kun Stella puristi lady Wyndwardin kättä, palasi hänen rohkeutensa, ja
hän nosti silmänsä, katsoen kauniita, tyyniä kasvoja, aavistamatta että
kreivitär ihmetteli ja ihaili hänen kauneuttaan.
»Meitä on vain pieni seurue», jatkoi kreivitär. »Melkein kaikki
vieraamme ovat poistuneet. Meidän pitäisi itsemmekin olla nyt jo
kaupungissa, mutta loordi Wyndwardia pidättävät asiat täällä.» Hänen
puhuessaan lähestyi kreivi, ja Stella näki pitkän, hoikan miehen
kumartavan hänelle, ikäänkuin odottaen kättelyä.
»Kuinka voitte, herra Etheredge? Olemmepa vihdoinkin saaneet
houkutelluksi teidät erakonmajastanne. Kuinka voitte, neiti Etheredge?
Toivoakseni ette tuntenut kylmää vetoa.»
Stella hymyili, käsittäen heti, minkävuoksi jokainen ovi oli verhojen
peitossa.
Kreivi veti maalarin syrjään, ja kreivitär laski kätensä Stellan
käsivarrelle, ohjaten hänet lady Longforthin luokse. »Herra Etheredgen
veljentytär», hän esitteli; sitten Stellalle: »Lady Longforth.»
Stella tunsi terävän silmäparin tarkastavan kasvojaan.
»Hauska oppia teidät tuntemaan, ystäväni», virkkoi vanha rouva. »Tulkaa
istumaan viereeni ja kertokaa minulle sedästänne; hän on ihmeellinen
mies, mutta hyvin ilkeä. Itsepintaisesti hän pysyttelee piilossa,
sensijaan että tulisi muun maailman yhteyteen ja suostuisi olemaan
kuuluisuus, kuten hänen pitäisi olla. Mutta kentiespä te nyt tänne
saavuttuanne saatte hänet taivutetuksi lähtemään kuorestaan.»
»Tarkoitatteko hänen majaansa? En usko, että häntä saadaan millään
ehdolla suostutetuksi lähtemään sieltä. Ja miksi hän sen tekisi? Hän
viihtyy siellä perin hyvin.»
Hyväntahtoisen vanhan rouvan seurassa ei Stella ollenkaan kainostellut,
ja hän keskusteli kreivittären kanssa vapaasti, kunnes äkkiä, juuri
kun kello löi kahdeksan, hänen takanaan lausuttiin: »Päivällinen on
pöydässä, mylady.»
Kukaan ei kuitenkaan ollut sitä huomaavinaan eikä kreivitärkään
osoittanut vähäisimmälläkään merkillä eikä vilkaisulla kuulleensa
sitä. Äkkiä vetäistiin huoneen toisessa päässä olevat verhot syrjään,
ja saliin astui solakka mies. Se oli Leycester! Hän asteli lattian
poikki ja pysähtyi Stellan eteen, ojentaen kätensä: »Olette tullut»,
hän sanoi; »pelkäsin, ettette saapuisi. Siinä menetteli herra Etheredge
kovin ystävällisesti.»
Stella kätteli häntä virkkamatta sanaakaan. Hän tiesi, että hänen
vieressään istuvan vanhan rouvan terävät harmaat silmät tarkkasivat
häntä. Myöskin Leycester näytti sen oivaltavan, sillä hän lisäsi
tyynemmällä, jokapäiväisemmällä äänellä: »Olen myöhästynyt; se on vanha
vikani.»
»Niin onkin», huomautti vanha kreivitär. »Istukaa nyt hetkinen, jos
voitte!»
»Minähän olen antanut teidän kaikkien odottaa», sanoi hän, vilkaisten
kelloaan.