Juuri kun Stella ja Leycester saapuivat joen varrelle — Stellan
käsi oli jo veneen reunalla — kuulivat he tiukujen kilinää, ja
katsahtaessaan ylös Stella näki pienet vaunut, jotka saapuivat
maantietä pitkin kahden maidonvalkean ponin vetäminä; hänen huomiotaan
oli herättänyt hevosten valjaisiin kiinnitettyjen kulkusten ääni.
Hevoset juoksivat ripeästi, ja Stella näki, että vaunuja ajoi
tummanruskeaan liveriin puettu kuski; mutta seuraavalla hetkellä
kiintyi koko hänen huomionsa kuskin vieressä istuvaan nuoreen neitoon.
Hän oli niin eetterimäisen kaunis, että Stella jäi katsomaan kuin
lumottuna. Neidon kädessä oli kirja, mutta hän ei lukenut. Hän piteli
kirjaa niin höllästi, että kun vaunut tulivat rantatöyrään kohdalle,
jonka takana Stella oli, se kirposi hänen löyhästä otteestaan.
Häneltä pääsi huudahdus, ja totellen äkillistä tunnetta Stella juoksi
vikkelästi rantaäyrästä ylös, otti kirjan maasta ja ojensi sen hänelle.
Hän ilmestyi niin äkkiä, että lady Lilian säpsähti, ja hetkiseksi valoi
heikko puna väriä hänen kalpeihin poskiinsa; vielä sittenkin, kun
puna oli häipynyt, hän istui sanattomana, samalla kun hänen silmiensä
hämmästynyt ilme muuttui teeskentelemättömäksi, sydämelliseksi
ihailuksi.
»Oi, kiitos, kiitos!» puhkesi hän sitten puhumaan. »Olette kovin
ystävällinen! Olin niin veltto, että annoin sen pudota. Mutta mistä te
tuoksahditte — pilvistäkö?» Näin sanoessaan hän loi Stellaan katseen,
josta kuvastui viehättävää imartelua.
»Aivan päinvastoin», selitti Stella, hymyillen avointa hymyään.
»Seisoin tuolla alhaalla, veneen luona.»
»Niinkö! Minä en nähnyt teitä. Kuinka kauniita esikkoja! Oletteko ollut
niitä poimimassa rinteiltä?» kysyi Lilian, huokaisten hiljaa.
»Kyllä. Tahdotteko ne?»
»Oi, en, en; en mitenkään voi suostua riistämään niitä teiltä.»
»Juuri minähän olen ollut varkaissa», huomautti Stella naurahtaen.
»Olen ottanut sellaista, mikä ei ole omaani. Otattehan nämä?»
»Jos tahdotte antaa ne minulle ettekä pidä väliä, vaikka poimittekin
uusia, niin olen hyvin iloissani», vastasi toinen.
Sitten oli kumpikin vaiti. Heidän lähellään seisoi loordi Trevorne
Lilianin huomaamatta ja Stellan unohtamana. Hän katseli ja odotti
omituisen hymyn väikkyessä huulillaan. Hän osasi tulkita sisarensa
silmien ilmeen: Lilian halusi oppia lähemmin tuntemaan kaunista tyttöä,
joka oli haltiattaren tavoin ilmestynyt hänen eteensä.
»Te — te olette outo täällä, ettekö olekin?» virkkoi lady Lilian äkkiä,
punehtuen hieman. »Tarkoitan, ettette ole täkäläisiä asukkaita.»
»Kyllä minä asun täällä», vastasi Stella, osoittaen niittyjen takaa
näkyvää taloa.
Lady Lilian säpsähti, ja ottaen tilaisuudesta vaarin astui loordi
Trevorne rauhallisesti Stellan vierelle.
»Leycester!» huudahti Lilian, tehden hämmästyneen eleen.
Hän katsoi sisartaan silmiin, hymyillen omituista, käskevää,
vastustamatonta hymyään. Tuntui siltä kuin hän olisi sanonut: — Enkö
sitä ennustanut? Voitko torjua häntä? — Mutta ääneen hän lausui:
»Saanko esitellä teidät muodollisesti toisillenne? Tässä on neiti
Etheredge, Lilian. Neiti Etheredge, tämä on sisareni.»
»Olen hyvin iloinen siitä, että olen kohdannut teidät», sanoi lady
Lilian, ojentaen kätensä.
Stella tarttui ohueen, valkeaan käteen ja piti sitä hetkisen omassaan;
sitten lady Lilian katsahti vuoroin heitä kumpaakin. Leycester oivalsi
heti katseen merkityksen. »Neiti Etheredge on uskaltautunut kanssani
vesille», hän ehätti selittämään. »Tulimme joen poikki noukkimaan
kukkia jätettyämme herra Etheredgen tuonne maalaamaan.» Puhuessaan hän
viittasi kädellään joen toiselle puolelle.
»Ymmärrän», vastasi lady Lilian, »kyllä ymmärrän. Hän on maalaamassa.
Eikö hän ole taitava? Kuinka ylpeä teidän sietääkään hänestä olla!
Setänne ja minä olemme vanhoja ystävyksiä», jatkoi hän. »Joskus, kun
— kun olen hyvissä voimissa, vietän pitkän iltapäivän katsellen hänen
taulujaan. Hän on aina niin hyväntahtoinen ja kärsivällinen ja selittää
minulle kaikki. Mutta koska en vielä kykene tulemaan teille, tulette te
katsomaan minua, tulettehan?»
Syntyi hetken kestävä hiljaisuus. Leycester katseli joelle, ikäänkuin
odottaen Stellan vastausta.
»Teen sen hyvin mielelläni», sanoi Stella; ja Leycester vetäisi
henkeään helpotuksen tuntein.
Lady Lilian vilkaisi kuskiin, joka heti kosketti poneja ruoskallaan.
»Näkemiin», hyvästeli lady Lilian, »näkemiin!» Kun vaunut sitten olivat
jo liikkeessä, huudahti hän hiljaisella, sointuvalla äänellään, joka
muistutti hänen veljensä äänen heikkoa kaikua: »Niin, Leycester, Lenore
on meillä!»
»Sepä hyvä», vastasi Leycester, kohottaen hattuaan. »Näkemiin!»
Stella jäi hetkiseksi paikoilleen, katsellen lady Lilianin jälkeen.
Kumma kyllä kaikuivat viimeiset sanat hänen korvissaan kiusallisen
hellittämättä ja voimakkaasti. — Lenore on meillä! — Hän huomasi
toistavansa niitä sanoja itsekseen. Malttaen sitten mielensä hän
kääntyi nopeasti loordi Trevorneen päin.
»Kuinka kaunis hän onkaan!» hän melkein kuiskasi.
Leycester katsoi häntä, kiitollinen ilme kaunopuheisissa silmissään.
»Niin, hän on minulle hyvin rakas. Nyt pitää teidän odottaa, sillä
aikaa kun minä käyn noutamassa uusia kukkia.»
Stella jäi seisomaan vaipuneena mietteisiin, hänen juostessaan rinnettä
ylöspäin. Keijukaismaisen olennon äkillinen kohtaaminen oli herättänyt
hänen mielessään kummallisia ajatuksia. Hän ymmärsi nyt, että maallisen
onnen saavuttamiseksi tarvitaan muutakin kuin yhteiskunnallista asemaa
ja rahaa.
Hän oli niin vaipunut aatoksiinsa, ettei kuullut tietä pitkin saapuvan
hevosen kavioiden töminää, vaikka eläin juoksi ripeätä vauhtia. Lordi
Trevornen korva oli valppaampi tai herkempi, sillä hän kuuli kapseen
ja pyörähti ympäri parhaiksi nähdäkseen kookkaan, kastanjanruskean
hevosen, jota ratsasti pitkä, hoikka, tummaverinen nuorukainen, aivan
lähellä Stellaa, joka seisoi selin tulijaan päin. Leycesteriltä pääsi
kirousta muistuttava äännähdys; hän viskasi kukat maahan, syöksähti
neidon ja ratsun väliin, tarttui molemmin käsin suitsiin ja pakotti
pelkällä voimallaan hevosen takajalkojensa varaan. Ratsastaja, joka oli
tuijotellut joelle, hölmistyi niin täydelleen, että ratsun noustessa
takajaloilleen suistui satulasta.
Stella säikähti melua, vilkaisi taakseen ja kiiti pois tieltä. He
muodostivat seuraavanlaisen ryhmän. Loordi Trevorne piti yhä vieläkin
kiinni suitsista ja hillitsi hevosta rautaisella otteellaan, kun taas
äskeinen ratsastaja virui pitkänään tiellä. Hän oli liikkumatta, mutta
vain hetkisen; pian hän nousi seisomaan ja lähestyi loordi Trevornea.
Hän oli Jasper Adelstone. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, minkä
vastakohtana hänen pienet silmänsä näyttivät sysimustilta.
»Mitä tämä tarkoittaa?» ärjyi hän raivoissaan, nostaen puolittain
tietämättään ratsuraippaansa.
Se oli kovan onnen liike; sillä muuta ei tarvittu saattamaan loordi
Trevorne vimmoihinsa. Silmänräpäyksessä tarttui loordi ruoskaa
kohottavaan käteen, löi miehen maahan, katkaisi raipan ja nakkasi
palaset omistajan päälle. Kaikki tapahtui äkkiä. Vaikka Stella olisi
kuinka tahtonut, ei hän olisi ennättänyt estämään, ennenkuin ripeä
temppu oli tehty; mutta nyt hän juoksi miesten väliin.
»Loordi Trevorne», hän huudahti kalpeana ja kauhuissaan nähdessään
Leycesterin värittömät kasvot, jotka nytkähtelivät kiihkosta ja joista
kauneus oli hävinnyt raivoisan vääristyksen tieltä. »Loordi Trevorne!»
Kuullessaan hänen äänensä vetoavan, vaativan, moittivan soinnun vavahti
Leycester, hänen toinen kätensä painui kupeelle, toisen yhä pitäessä
nyt rajusti hyppivää hevosta teräsotteessaan, ja hän seisoi nöyränä
Stellan edessä. Mutta niin ei Jasper Adelstone. Hitain, kiemurtelevin
liikkein hän nousi maasta, pudisti itseään ja katsoi kiukkuisesti
vastustajaansa.
»Teidän on vastattava tästä, loordi Trevorne», hän sähähti.
»Mitä! Eikö teillä ole muuta sanomista!» kivahti Trevorne, jonka toisen
sävy kiihdytti uudelleen raivoiseksi. »Tiedättekö, kurja heittiö, että
olitte vähällä ajaa tämän neidin yli — niin, ajaa hänen ylitseen?
Vastata siitä! Hitto soikoon —» Samalla hän kohotti kätensä; mutta
tällä kertaa Stella oli aivan valppaana ja ehti ajoissa, kiertäen
kätensä Leycesterin käsivarren ympärille, jonka lihakset olivat
pullistuneina tiukoiksi kuin rautavyöt. Loordi Trevorne liikahti ja
rauhoittui jälleen. »Älkää pelätkö!» hän kuiskasi. »En tee hänelle
mitään. En, en.»
»Ratsaille, herra, ja pois näkyvistäni!» puhui hän sitten, osoittaen
hevosta. »Mutta ei, jumaliste, ette saa lähteä, ennenkuin olette
pyytänyt anteeksi neidiltä.»
»Ei, ei!» esteli Stella.
»Mutta minä sanon ’kyllä’», huudahti loordi Trevorne, silmät
liekehtien. »Pitääkö jokaisen räätälin saada ratsastaa alueellamme,
ajaen kumoon kenet haluaa? Pyytäkää anteeksi, herra, tai —»
»Neiti Etheredge», aloitti Jasper oltuaan hetkisen synkästi vaiti,
»ette saata epäilläkään, että olen sydämeni pohjasta pahoillani
tästä ikävästä sattumasta, joka aiheutui minun huolimattomuudestani.
Ratsastin huolimattomasti —»
»Kuin aasi!» keskeytti loordi Trevorne.
»Enkä havainnut teitä. Mutta mitään pahaa ei kuitenkaan olisi
tapahtunut, jollei tämä mies — jollei loordi Trevorne olisi raa’an
väkivaltaisesti suistanut minua satulasta. Olisin huomannut teidät
hyvissä ajoin, eikä, kuten jo sanoin, olisi tapahtunut mitään pahaa.
Kaikki mitä on sattunut on loordi Trevornen — vika. Vielä kerran:
suokaa anteeksi.»
Hän kumarsi neidolle; mutta samalla loi hän ilkeän katseen solakkaa,
jäntevää nuorukaista kohti, jonka kasvot olivat kalpeina kiihtymyksestä.
»Ei, ei ole mitään syytä!» selitti Stella vapisten. »En halua, että
pyydätte minulta anteeksi. Sehän oli pelkkä vahinko. Te ette otaksunut
täällä olevan ketään — minä — minä —. Oi, toivoisin, etten olisi
tullutkaan!»
»Älkää sanoko niin!» murahti loordi Trevorne, lisäten sitten ääneen
Jasperille: »Tässä hevosenne, herra; nouskaa ratsaille ja ajakaa
kotiinne, kiittäen tähteänne siitä, että neiti selviytyi ehein raajoin!»
Jasper seisoi tuokion, katsoen häntä silmiin; kumartaen sitten vielä
kerran päätään hän nousi hitaasti hevosensa selkään.
Loordi Trevorne, jonka kiihtymys oli asettunut, silmäili häntä
hetkisen levollisena ja liikahtamatta, kohotti sitten hattuaan,
tehden vanhanaikaisen liikkeen ja lausuen: »Hyvästi! Ja muistakaa
vastaisuudessa ratsastaa huolellisemmin!»
Jasper Adelstone katsoi häntä ratsunsa selästä, pahansuopa hymy ohuilla
huulillaan: »Hyvästi, mylord. Kyllä muistan.» Sitten hän painoi
kannukset hevosensa kupeisiin ja karautti tiehensä.