»Mutta hän kyllä tuntee teidät», tokaisi Stella, ennenkuin oikein
oivalsikaan mitä sanoi.
»Vai niin. En muista häntä. Mutta malttakaapa, eikö hän juuri ole herra
Fieldingin sukulainen?»
»Hänen veljensä poika», selitti Stella hieman punehtuen, mikä ei jäänyt
Leycesteriltä huomaamatta.
»Nyt muistan hänet», jatkoi hän; »pitkä, hoikka, tumma mies. Lakimies
luullakseni. Niin, kyllä muistan. Hänkö siis kertoi teille Lontoosta?»
»Hän», myönsi Stella; kun hän sitten muisti muutamia tunteja
aikaisemmin tapahtuneen keskustelun, muuttui hänen poskiensa väri
entistä tummemmaksi. »Hän on hyvin hauska seuramies ja tietää paljon
asioita ja armahti tietämättömyyttäni hyvin ystävällisesti. Olin
hänelle perin kiitollinen.»
Hänen äänensä omituinen sävy sai Leycesterin katsahtamaan häneen
kysyvästi.
»Minusta tuntuu», arveli loordi, »että teidän kiitollisuutenne
ansaitseminen on helppoa.»
»Eipä olekaan», vastusti Stella; »olen mitä kiittämättömin olento.
Mutta eikö setä olekin tuolla?» lisäsi hän vaihtaakseen puheenaihetta.
»Kyllä», vastasi Leycester silmäten ylöspäin. »Hän on uutterasti
työssä. En uskonut saavani häntä taipumaan. Sisareni nimi tehosi kuin
taikasana.»
»Hän pitää paljon sisarestanne», huomautti Stella miettivästi.
»Onko hän puhunut teille sisarestani?» kysäisi Leycester, tarkaten
Stellaa kiinteästi.
»Kyllä. Hän — hän kertoi minulle sisarestanne, kun tiedustin häneltä,
kenen kukkulalla oleva kartano on. Siitä tavasta, jolla setä puhui
hänestä, päättelin, että hän pitää hänestä paljon. Sisarenne nimi on
Lilian, eikö niin?»
»Niin on», vahvisti loordi, »Lilian». Hän lausui nimen vienon hellästi.
»Luullakseni jokainen, joka hänet näkee, rakastaa häntä. Tämä kuva
tulee hänelle; ja se ilahduttaa häntä enemmän kuin — kuin — tuskin
tiedän mitä sanoa. Mistä naiset enimmän pitävät?»
»Timanteista kai?» vastasi Stella nauraen.
»Pidättekö te niistä?» huomautti Leycester. »En luulisi niin.»
»Miksi ette?» kysyi Stella. »Miksi ei minulla olisi sukupuoleni
ominaisuuksia? Kyllä, kyllä minä pidän timanteista. Pidän kaikesta
kauniista, kalliista ja harvinaisesta. Muistan, kun kerran menimme
Firenzessä tanssiaisiin.»
Lordi Trevorne katsahti häneen.
»Vain katsomaan!» huudahti neito. »Olin liian nuori nähtäväksi, minkä
vuoksi minut vietiin parvekkeelle, josta näki koko avaran salin ja
josta tarkastelin naisten kauniita pukuja ja välkkyviä jalokiviä;
ajattelin, että antaisin kaiken maailman aarteet, jos saisin olla
samanlainen kuin he. Se ajatus pilasi tyyten huvini. Muistan, että
poistuin sieltä itkien ja valittaen; ymmärrättehän, tilavalla
parvekkeella oli niin pimeätä ja yksinäistä, ja minä tunsin itseni niin
halvaksi ja mitättömäksi.»
»Entä oletteko nyt järkevämpi?» kysyi Leycester hymyillen.
»En rahtuakaan!» vastasi Stella. »Vähemmän kuin silloin haluaisin nyt,
että minut pistettäisiin pimeälle parvekkeelle katselemaan toisten
riemua. Eikö tämä tunnustus osoita, että minulla on kateellinen ja
perin turmeltunut mielenlaatu?»
»Kyllä», myönsi nuorukainen, omituisen hymyn pilkottaessa hänen
kellanruskeiden viiksiensä takaa. »En erehtyisi, jos ennustaisin teille
kaikenlaisia pahoja kommelluksia.» Näin sanoen hän aukaisi tytölle
portin, pakottaen koirat, ruoskallaan räväyttäen, peräytymään.
»Älkää laskeko noita koiria niskaani, Leycester», varoitti taiteilija,
vilkaisten työstään. »No, Stella, oletko saanut myrkkyseoksesi
valmiiksi?»
»Kyllä, setä», sanoi tyttö, katsoen olkansa yli.
»Kuinka työ sujuu?» tiedusti loordi Trevorne.
»Koko hyvin», murahti vanhus; »paremmin kuin tästä lähtien, teidän
saavuttuanne häärimään ympärilläni».
»Selvä viittaus, että ilmatilamme on halutumpi kuin seuramme, neiti
Etheredge. Voimmeko haihtua avaruuteen?»
»Se on sedän tapa pyytää meitä jäämään tänne», sanoi Stella istuutuen
nurmelle.
Leycester komensi koirat tiehensä ja heittäytyi itse melkein neidon
jalkojen juureen. »Puhuinko liikoja?» kysyi hän, osoittaen ruoskallaan
näköalaa.
»Ette hitustakaan», tunnusti Stella. »Täällä on kaunista — viehättävää;
muita sanoja ei siitä osaa käyttää.»
»Toivoisin, että tyytyisitte sen sanomiseen ettekä vaatisi minua sitä
maalaamaan», pisti herra Etheredge väliin.
»Siinä viimeinen hiuskarva. Älkäämme jääkö tänne sätittäviksi, neiti
Etheredge», intoili Leycester, hypähtäen seisomaan. »Mennään joen
poikki poimimaan esikkoja. Veneeni on täällä.»
He menivät yhdessä joen rannalle. Leycester auttoi Stellan veneeseen,
järjesti patjat hänelle mukavasti, tarttui airoihin ja työnsi veneen
vesille.
Hän souti hitaasti joen poikki; aurinko paistoi täydeltä terältään,
muuttaen heidän vanavetensä väräjäväksi kullaksi ja Stellan hiuksien
värin upeaksi ruskeaksi.
Eipä ihmekään, että neidon vastassa istuvan Leycesterin katse kiintyi
kiihkeän ihailevasti hänen kasvoihinsa. Sillä nuorukaisesta oli kauneus
yksi niitä harvoja asioita, joiden tähden kannatti elää.
Huomaamatta hänen hievahtamatonta katsettaan Stella silmäili
vedenpintaa patjoihin nojautuneena. Ääneti Leycester liikutteli airoja,
hitaasti, meluttomasti; hän ei olisi puhunut ja rikkonut lumousta,
vaikka olisi saanut koko maailman aarteet. Stellaa katsellessaan
oli hänen edessään se kuva, josta hän edellisenä iltana oli puhunut
sisarelleen. — Vain kauniimpana, — hän haaveksi, — vielä kauniimpana!
Kuinka syviin aatoksiin hän on vaipunut! Hän on unohtanut minut —
unohtanut kaikki. Oi, hyvä Jumala, jospa hänen rinnassaan voisi
herättää rakkauden! Mutta ei, se olisi julmaa — julmaa; ja kuitenkin,
nähdä hellä hohde noista silmistä — nähdä noiden huulien raottuvan
huokumaan suurta tunnetta, se vastaisi — mitä? Se riittäisi korvaamaan
kaikki, mitä ihminen saattaa kärsiä, vaikka hän kuolisi seuraavalla
hetkellä, jos nuo silmät hymyilisivät, jos nuo huulet kohoisivat
rakkaudesta häneen!
He olivat unohtaneet ympäristönsä siinä määrin, että veneen karahtaessa
rantaan he molemmat säpsähtivät.
»Niin pian!» mumisi Stella. »Kuinka kaunista täällä onkaan! Luulen
olleeni unelmien mailla.»
»Minä tiedän olleeni», virkkoi Leycester merkitsevästi, nousten ja
ojentaen kätensä. Mutta Stella hypähti keveästi maihin ottamatta
vastaan hänen apuaan.
Nuorukainen sitoi veneen kiinni ja seurasi häntä; hän oli jo polvillaan
poimimassa keltaisia esikkoja. Sanomatta sanaakaan noudatti Leycester
esimerkkiä. Joskus he olivat niin lähekkäin, että Stella tunsi
hänen hengityksensä häilyttävän hiuksiaan — niin lähekkäin, että
heidän kätensä melkein koskettivat toisiaan. Vihdoin laskeutui neito
sammalpeitteelle ja huudahti, osoittaen naurusuin hattuaan, joka oli
täynnä maan keväisiä tähtösiä: »Kuinka armotonta raastamista! Älkää
poimiko enää; se on kevytmielistä tuhlausta!»
»Joko teille varmasti riittää? Miksipä empiä, kun tarjolla on näin
miljoonittain?»
»Ei, ei enää!» kielteli Stella. »Minusta tuntuu, kuin olisimme jo nyt
tehneet pahaa!»
Leycester vilkaisi kädessään olevaan kukkavihkoon, ja huomatessaan
hänen katseensa Stella purskahti nauramaan.
»Ettehän tiedä, mitä tekisitte niilläkään, jotka teillä on, mutta
kuitenkin tahdotte yhä lisää. Teidän on sidottava ne kimpuiksi.»
»Opettakaa te minua!» pyysi loordi, istahtaen hänen viereensä.
Stella kokosi kukat kimpuiksi, sitoen ne yhteen pitkillä
sanajalanvarsilla; Leycester koetti tehdä samoin, mutta vaikka hänen
kätensä olivatkin valkeat ja hoikat, eivät ne olleet yhtä näppärät, ja
hän ojensi koko ison kukkavihkonsa tytölle. »Teidän on ne sidottava»,
hän selitti.
Stella naurahti ja kietoi sitten sanajalan kukkien ympäri; mutta se
katkesi, ja esikot putosivat maahan kultaisena kuurona. He kumartuivat
kumpikin niitä kokoamaan, ja heidän kätensä sattuivat yhteen.
Aluksi Stella nauroi; sitten nauru kuoli hänen huulilleen. »Minun
— minun täytyy lähteä», änkytti hän, hypähtäen seisoalleen. »Setä
kummeksii, minne olen joutunut.» Puhuessaan hän katsoi jokeen päin
melkein säikähtyneen kiihkeästi.
Mitään virkkamatta auttoi Leycester häntä kokoamaan kukat ja ojensi
sitten kätensä tukeakseen häntä, ja he suuntasivat askeleensa joen
rannalle.