»Kuka on ’Lenore’, setä?»
Oli saman päivän ilta, ja Stella ja herra Etheredge istuivat
avoimen ikkunan ääressä, katsellen ulos hämärään, vanhus vaipuneena
muistoihinsa, neito käyden yhä uudelleen mielessään läpi aamuiset
tapahtumat herra Jasper Adelstonen vierailusta alkaen molempien miesten
väliseen kohtaukseen saakka.
Oli kummallista, oli melkein suorastaan ihme — sillä Stella oli perin
avomielinen ja vilpitön — ettei hän ollut kertonut sedälleen mitään
kiivaasta kohtauksesta; kerran tai kahdesti hän oli avannut suunsa,
mutta hänestä oli tuntunut vaikealta aloittaa kertomusta, ja hän
oli vaiennut. Hän oli kuvannut sedälleen kävelyään metsässä ja lady
Lilianin tapaamista, mutta loordi Trevornen ja Jasper Adelstonen
välisestä kiihkeästä kohtauksesta hän ei ollut hiiskunut mitään.
Kun Jasper oli ratsastanut pois, kasvot harmaankalpeina hillitystä
raivosta, oli loordi Trevorne katsellut Stellaa ääneti. Nyt, hämärään
katsellessaan, hän yhä näki sielunsa silmillä Leycesterin, jonka
kauniit silmät kuvastivat kaunopuheisesti katumusta ja nöyryyttä
ja hyvinmuodostuneet huulet vavahtelivat oman heikkouden tunnosta.
»Tahdotteko antaa minulle anteeksi?» oli hän vihdoin sanonut, siinä
kaikki. Sen enempää virkkamatta oli hän ojentanut kättään auttaakseen
häntä veneeseen, minkä avun Stella oli hylännyt, ja soutanut hänet
joen poikki sedän luokse. Sanaakaan sanomatta, mutta sama katumusilme
silmissään hän oli heistä erotessaan kohottanut hattuaan — mennyt
kotiinsa kartanoon, sisarensa lady Lilianin ja Lenoren luokse.
Siitä alkaen kun hän oli kuullut lady Lilianin lausuvan sen nimen
hellästi viitaten, oli se kaikunut hänen korvissaan. Siinä oli
eräänlainen lumouksen tuntu, joka puolittain tenhosi, puolittain
kiusasi häntä. Nyt hän istui pää käden varassa, tummat silmät
suunnattuina tähtiin, jotka hilpeästi tuikkivat taivaalla, ja lausui
ääneen kysymyksen:
»Kuka on Lenore, setä?»
Herra Etheredge liikahti tuolissaan ja katsoi häneen päin
hajamielisesti. »Lenore, Lenore? En tiedä, Stella, mutta nimi tuntuu
sittenkin tutulta. Missä sen kuulit? Tuskin on kohtuullista yht’äkkiä
pamauttaa minulle tuollaista kysymystä; voisithan udella minulta, kuka
on Julia, Lovisa, Anna Maria —»
»Kuulin sen tänä aamuna, setä», vastasi Stella. »Poistuessaan luotamme
lady Lilian mainitsi veljelleen, että ’Lenore on saapunut’.»
»Vai niin», hymähti vanhus. »Sitten tiedän. Hän on siis tullut. ’Kuka
on Lenore?’ Tuskin on koko Englannissa toista sellaista naista, jonka
tarvitsisi tehdä sitä kysymystä, Stella.»
»Niinkö?» kummasteli tyttö, kääntyen ihmeissään katsomaan setäänsä.
»Kuinka niin? Onko hän niin kuuluisa?»
»Sananmukaisesti, on; se on juuri oikea sana. Hän on kuuluisa. Hän on
suuri kaunotar.»
»Siinäkö kaikki? Se ei ole mikään ansio», huomautti Stella pettyneenä.
Vanhus empi hetken nähdessään, kuinka kylmäkiskoinen hän oli. »No niin,
kenties en puhunut oikein osuvasti. Lenore on enemmän kuin kaunotar —
hän on lumoojatar.»
»Se on parempaa», myönsi Stella. »Siitä pidän. Ketä hän lumoaa? Pitääkö
hän kesyjä käärmeitä, soittaen niille, vai hypnotisoiko hän ihmisiä,
vai mitä hän tekee?»
»Olet perin kyynillinen, Stella», sanoi vanhus nauraen. »Mistä olet sen
taidon oppinut; isältäsikö, vai onko se syntyperäinen lahja? Ei, hän
ei pidä kesyjä käärmeitä eikä hänellä tietääkseni ole hypnotisoimisen
taitoa; mutta lumota hän silti osaa. Ensinnäkin hän on todella ja
kehumatta hyvin kaunis —»
»Minkä näköinen hän on?» pisti Stella vienosti väliin.
»Hän on hyvin vaalea, tukka kultaa, silmät violetit.»
»Violetit!»
»Violetit!» toisti vanhus painokkaasti. »Olen nähnyt ne yhtä
violetinvärisinä kuin nuo tuolla penkillä kasvavat kukat. Hänen
suunsa ei ole pieni; ei ikinä vielä ole ollut pienisuista naista,
joka olisi ollut minkään arvoinen. Hänen suunsa on pikemminkin iso,
mutta se onkin kaunopuheisen ilmeikäs, sellainen suu, jonka huulen
pelkkä kaareutuminen on äärettömän rikassisältöinen. Luuletko, että
liioittelen? Maltapa, kun näet hänet!»
»Minusta ei tunnu», vastasi Stella hitaasti, »että olen erikoisen
halukas häntä näkemään, setä. Se muistuttaa minulle, mitä Napolista
sanotaan — nähdä Napoli ja kuolla. Nähdä Lenore ja kuolla!»
»Niinpä niin, se ei olekaan ihan väärin. Moni on hänet nähnyt — moni
mies ja ollut valmis kuolemaan rakkaudesta häneen.»
»Hänen täytyy olla hyvin kaunis, kun sinä, setä, puhut tuolla tavoin.
Onko hän myöskin viehättävä?»
»Kyllä, hän on viehättävä ja kerrassaan viehättävä onkin. Sanalla
sanoen, Stella, Lenore on korkeamman sivistyksen tuote; hän on
viimeisten vaatimustemme ihannekuva; nyt ei enää riitä pelkkä kauneus,
eikä tyydytä vain taituruuteen; hän ratsastaa hyvin ja pelottomasti;
hän soittaa ja laulaa paremmin kuin puolet niistä ihmisistä, joita
kuunnellaan konserteissa; minulle on kerrottu, ettei yksikään
Lontoon nainen tanssi sen viehkeämmin; ja itse olen nähnyt hänen
nostavan joesta kaksikymmennaulaisen lohen yhtä taitavasti kuin mikä
skotlantilainen onkimestari hyvänsä.»
»Olet kuvaillut täydellisyyden perikuvaa, setä», virkkoi Stella
vähäisen vaitiolon jälkeen. »Kuinka hänen naistuttavansa vihannevatkaan
häntä?»
»Luulen, että olet väärässä. En milloinkaan ole tuntenut naista, joka
olisi suuremmassa määrin ollut oman sukupuolensa suosikki.»
»Kuinka ylpeä hänen puolisonsa täytyykään olla hänestä?» mumisi Stella.
»Puolisonsa! Hän ei ole naimisissa.»
»Ei naimisissa! Niin täydellinen olento naimaton! Voiko ihmiskunta
sallia, että niin mallikelpoinen nainen jää yksinäiseksi? Setä, häntä
varmaankin pelätään!»
»Niin, kenties, kenties jotkut häntä pelkäävät», myönteli herra
Etheredge hymyillen. »Hän ei ole naimisissa. Lenore olisi voinut mennä
avioliittoon jo aikoja sitten; hänelle on tehty useita tarjouksia,
loistaviakin. Hän voisi nyt olla herttuatar, jos hän olisi tahtonut.»
»Miksi hän ei tahtonut?» kysyi Stella. »Sellaisen naisen pitäisi olla
vähintäänkin herttuatar. Juuri herttuatarta olet minulle kuvaillut
setä.»
»En tiedä», vastasi vanhus koruttomasti. »En usko, että kukaan sitä
tietää, kenties ei hän tiedä sitä itsekään.»
Stella ei virkkanut vähään aikaan mitään; hänen mielikuvituksensa
työskenteli ankarasti. »Onko hän rikas vaiko köyhä, setä?»
»En tiedä. Luulisin häntä rikkaaksi.»
»Mikä on hänen toinen nimensä, ja kuinka vanha hän on?»
»Hänen nimensä on Beauminster — lady Lenore Beauminster, ja hänen
pitäisi olla kolmenkolmatta vaiheilla. Niin, juuri niin.»
»Tämä ihmeellinen olento on siis kartanossa, meidän näköpiirissämme»,
kuiskasi Stella. »Sanoppa, setä, pidetäänkö häntä lasikaapissa ja
näytetään vain merkillisyytenä niin tai niin suuresta maksusta henkeä
kohti! Sillä tavoin pitäisi tehdä, eikö niin?»
»Mitäs Voltaire sanookaan, Stella?» pilaili vanhus, silittäen hänen
tukkaansa. »’Jos tahdot saada naisen vihaamaan toista naista, niin kehu
häntä kaikille.’»
Stellan poskille valahti hehkuva puna, mutta hän naurahti ja hänen
ilmeissään oli vain vähäinen harmistunut sävy. »Vihaamaan! Minä en
vihaa häntä, setä — minä ihailen häntä; haluaisin nähdä hänet; koskea
häneen — tuntea itse sen ihmeellisen tenhon, josta olet puhunut. Missä
hän asuu? Hän tekee minut hyvin uteliaaksi.»
Vanhus poltti hetkisen ääneti piippuaan ja virkkoi sitten: »Asuu?
Siitä minulla on tuskin aavistustakaan. Hän on kaikkialla, Lontoossa
huvikaudella, vierailuilla maaseudun kartanoissa muina aikoina.
Englannissa ei ole ainoatakaan taloa, johon hän ei olisi tervetullut ja
saisi samanlaista vastaanottoa kuin prinsessa. Omituista on, että hän
on täällä juuri nyt; seurustelukausi on alkanut, ja useimmat vieraat
ovat jo poistuneet kartanosta, toiset heistä ollakseen Lontoossa
parlamenttitehtävissään. On todellakin varsin omituista, että hän on
saapunut tänne tuuri tähän aikaan.»
Stella punehtui, ja hänet valtasi epämääräinen ärtymyksen tunne,
jonka syystä hän itsekään tuskin oli selvillä. »Minä luulisin, että
kuka hyvänsä tulee Wyndwardin kartanoon riemumielin milloin hyvänsä —
myöskin lady Lenore Beauminster», huomautti hän hiljaa.
»Wyndwardin kartano on hieno paikka», tuumi setä verkkaisesti, »mutta
lady Lenore on tottunut palatseihin. Lontoossa ei pidetä yksiäkään
tanssiaisia, joissa hänen poissaolonsa ei pistäisi silmään. Se on
omituista. Kenties lady Wyndwardilla on joku syy. Onhan Leycester.»
»Leycester?» toisti Stella automaattisesti. Sana luiskahti aivan
huomaamatta hänen huuliltaan, ja sitten kohosi hänen poskilleen hehkuva
puna. »Loordi Trevornea kai tarkoitat?»
»Niin», vastasi taiteilija. »Hänen äidistään ei mikään olisi sen
mieluisempaa kuin nähdä hänet naimisissa; ja sopivampaa puolisoa,
kuin Lenore on, hän ei voisi löytää. Niin; siinäpä se, sehän on
selvää. Ja Leycesterille ei sen paremmin voisi käydä; ja vaikka lady
Lenore on hylännyt korkeampiakin kosijoita, niin tulevana Wyndwardin
kreivittärenä oleminen on siksi viehättävää, että sitä ei kannata
halveksia. Näinköhän Leycester tarttuu satimeen, jos se on satimeksi
aiottu?»
Stella istui hiljaa, pää takakenossa, silmät tähtiin suunnattuina.
Mitäpä hänelle — köyhän maalarin veljentyttärelle — kuuluisi,
kenen kanssa loordi Trevorne, tuleva Wyndwardin kreivi, menisi
naimisiin? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Kuinka onnellisia, kuinka
siunatun onnellisia jotkut naiset olivatkaan! Tässä esimerkiksi on
kolmekolmattavuotias neito, kuuluisan kaunis, ylhäinen, halliten
suuressa maailmassa kuningattarena, eivätkä jumalat vielä siihenkään
tyytyneet, vaan heidän piti antaa hänelle Leycester Wyndward! Sillä
tietystikin olisi hänen mahdotonta vastustaa neitoa, jos tämä käyttäisi
lumousvoimaansa. Eikö setä ollut vastikään sanonut, että hän osasi
tenhota? — Olihan hän lumonnut sedänkin, haaveksijan, taiteilijan,
miehen, joka oli nähnyt maailmaa ja joka tunsi maailman niin hyvin?
Hän istui uneksien muutamia minuutteja, mutta tuli pian siihen
johtopäätökseen, että hänen ei kannattanut kovin paljon ajatella
Leycester Trevornea; niinpä hän nousi paikaltaan, meni harmoonin ääreen
ja alkoi soittaa.
Äkkiä aukeni ovi ja sisään tulvasi valoa rouva Penfoldin kantamasta
lampusta. »Oletteko siellä, neiti Stella? Niin kyllä, siellähän olette!
Arvelin, että herra Etheredge kenties soitti. Tässä on teille kirje.»
»Kirje! Minulle!» huudahti Stella, pyörähtäen hämmästyneenä tuolillaan.
»Niin, neiti, ja vastausta pyydetään.»
Stella otti kirjeen vastaan empien. Se oli ohuella, kauniilla
käsialalla osoitettu neiti Stella Etheredgelle. Stella käänsi kuorta
ja jäi tuijottamaan siihen painettuun vaakunaan. Hän tunsi sen, se
oli Wyndwardin töyhtökypäri. Hän istui vähän aikaa katsellen kirjettä
yrittämättäkään sitä avata; sitten hän repi sen hitaasti auki ja luki
kirjeen:
»Rakas Neiti Etheredge.
Ettekö tahtoisi lunastaa tänä iltana minulle antamaanne lupausta ja
tulla minua katsomaan? Pyytäisittekö herra Etheredgeä saattamaan
Teidät tänne syömään päivällistä meikäläisten kanssa huomenna kello
seitsemän? Sanon ’meikäläisten’, koska minä aina syön yksin; mutta
kenties teidän sopii päivällisen jälkeen tulla vähäksi aikaa luokseni.
Älkää antako herra Etheredgen tapansa mukaan kieltäytyä, vaan sanokaa,
että hänen on tuotava Teidät minun tähteni.