Rinnakkain astelivat loordi Trevorne ja Stella Etheredge niittyjen
poikki; leivot kohosivat heidän edellään ilmoihin ja leijailivat
taivaalla, virittäen lirityksiään; hopealta välkkyvänä juoksi hiljainen
joki merta kohti; puiden vihreät oksat huojuivat leppoisasti lievässä
tuulessa, Ja niiden ylitse kohosi harmaakivinen Wyndward Hall.
Loordi Trevorne puhkesi äkkiä puhumaan, niin äkkiä, että Stella, joka
oli vaipunut häntä koskeviin aatoksiinsa, hätkähti kuin pahanteosta
yllätettynä.
»Olen aprikoinut», sanoi Leycester, »kuinka herra Etheredge suhtautuu
siihen muutokseen, jonka teidän saapumisenne taloon on täytynyt saada
aikaan».
»Hän sopeutuu siihen ihailtavan alistuvasti», selitti Stella hymyillen.
Sitten hän lisäsi hiljaisemmin: »Hän on minulle oikein hyvä.»
»Hän ei voisikaan muuta olla», kuului tyyni vastaus. »Tarkoitan, ettei
hän voi olla muuta kuin lempeä ja herttainen mitä elävää olentoa
kohtaan hyvänsä. Olen tuntenut hänet jo poikavuosiltani saakka. Hän on
aina ollut samanlainen, aina elänyt unten maailmassa. Pitäneekö hän
teitäkin unennäkönä.»
»Ainakin sitten hyvin todellisuutta vastaavana», huomautti Stella
naurahtaen, »sellaisena, joka kestää koko päivän.»
»Mitä te itse pidätte muutoksesta, tästä hiljaisesta, rauhallisesta
elämästä Thamesin laaksossa? Joko se kyllästyttää teitä? Ikävöittekö
entisiä iloisia huvituksianne?»
»Minulla ei ole ollut huvituksia», sanoi Stella, katsahtaen
Leycesteriä silmiin. »Olin kolkossa, kammottavassa koulussa, joka
muistutti kotia yhtä vähän kuin Saharan erämaa tätä viehättävää
niittyä. Miltäkö minusta tuntuu? Siltä kuin minut olisi siirretty
paratiisiin — kuin olisin minä, joka aloin ajatella, että olin yksin
maailmassa ja ettei minulla ollut siellä mitään tekemistä, löytänyt
ystävän, jota saan rakastaa —»
Stella pysähtyi, ja katsoen hänen valkean pukunsa mustaa vyötä virkkoi
Leycester hellästi: »Suokaa anteeksi! Annattehan anteeksi? En tietänyt
—»
»Ei mitään — mistä olisitte sen tietänyt?» vastasi Stella hymyillen.
»Niin, olin aivan yksin maailmassa. Isäni — on kuollut.»
Hetkisen olivat molemmat vaiti, sitten Stella jatkoi: »Niin, tämä on
paratiisi. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että Englanti on
tällainen; sitähän nimitettiin sumujen maaksi.»
»Te ette ole nähnyt Lontoota marraskuun iltoina», virkkoi loordi
nauraen. »Englantiin saapuessaan asettuvat useimmat ulkomaalaiset
asumaan johonkin West Endin hotelliin ja arvostelevat koko maata
Lontoosta saamansa vaikutelman mukaan — hyvin harvat heistä tulevat
edes näinkään kauaksi. Te kai ette ole ollut Lontoossa?»
»Kuljin sen läpi, siinä kaikki. Mutta kuulin eilenillalla siitä koko
paljon.»
»Niinkö?» kummasteli loordi hyvin huvitettuna; »eilenillalla?»
»Niin, rouva Hamiltonin luona. Hän pyysi ystävällisesti minua
iltakutsuille, ja yksi vieraista, herra Adelstone, pani parastaan
saadakseen minut käsittämään, kuinka tärkeä ja suurenmoinen Lontoo on.»