»Ikävä minustakin», vakuutti loordi koruttomasti. »Nyt minusta on
ikävää, että olen saavuttanut mitä halusin. Luulin teidän lähtevän
mukaan; oletteko yhäti järkkymätön?»
»En luovu vanukkaasta millään ehdolla», vastasi Stella naivisti.
»Entä tuletteko sitten, kun vanukas on valmis? Kas tuolla», jatkoi hän
innokkaasti, tarttui Stellan käteen, vieden hänet ikkunan ääreen ja
osoittaen ruoskallaan.
»Tuolla se paikka on! Se ei ole kaukana — vain niittyjen poikki ja
ensimmäisestä portista. Tulettehan?»
»Kyllä, kyllä tulen!» kuiskasi neito.
Loordi Trevorne kumarsi, kutsui koiriaan ja seurasi herra Etheredgeä,
joka oli jo lähtenyt.
Stella seisoi hetkisen paikallaan, katsellen heidän jälkeensä; sitten
hän meni keittiöön laittamaan vanukasta. Hän lopetti työnsä ääneti
ja kävi senjälkeen noutamassa hattunsa yläkerrasta. Kun hän poistui
talosta ja asteli polkua pitkin, juoksi loordi Trevornen verikoira
iloisesti häntä vastaan, ja pian hän näki loordin itsensäkin jonkun
matkan päästä.
»Olettepa te ollut vikkelä», ihmetteli loordi saavuttuaan hänen
luokseen. »Luulin vanukkaan tekoa salaperäiseksi hommaksi, johon
kuluisi äärettömän paljon aikaa.»
»Jäittekö odottamaan minua?» kysyi Stella, tummat kulmakarvat
kohonneina suoraksi viivaksi.
»En», vastasi Leycester yksinkertaisesti. »Tulin takaisin. Minusta ei
ollut hauskaa ajatella, että teidän olisi tultava yksin. Oletteko siitä
vihainen?»
»En, teitte kovin ystävällisesti», virkkoi neito avoimesti. Kuin
kesäisen illan keveä utu alkoi rakkauden lumous jo kietoutua hänen
ympärilleen; sokeasti, vastustelematta hän kulki sitä kohtaloa kohti,
jonka jumalat olivat hänelle varanneet.