Stella kuuli askeleen narahduksen soraiselta tieltä, ja vilkaistessaan
herra Etheredgen katseen suuntaan hän näki lasiovella seisovan
loordi Trevornen jäntevän vartalon. Loordi oli puettu ruskeaan
pumpulisamettiseen ratsastuspukuun, ja kädessä hänellä oli ruoska,
jolla hän sulki sisäänkäytävän parilta paimenkoiralta, tavattoman
isolta bulldoggilta ja skyeläiseltä terrieriltä, viimeksimainitun
osoittaessa vimmatusti haukkuen tyytymättömyyttään senjohdosta, että
sitä pidettiin ulkosalla. »Takaisin! Kauemmaksi, Vix!» Kun koirat
sitten peräytyivät ja isommat niistä laskeutuivat nöyrästi totellen
polulle, astui loordi huoneeseen. »Pyydän anteeksi», hän alkoi,
pysähtyen pää kumarassa Stellan eteen. »Luulin herra Etheredgen olevan
yksin; muuten en olisi saapunut näin karkealla tavalla.»
»Ei mitään anteeksipyytämistä; se ei tee mitään», sanoi Stella
iloisesti, tuntien että hänen kasvonsa olivat käyneet punaisiksi ja
katse painunut lattiaan.
»Niinkö? Olen siis saanut anteeksi?» lausui loordi ojentaen kätensä. ’
Hänen tullessaan sisään Stella oli vienyt kätensä selän taakse,
vaistomaisesti koettaen piilottaa paljaat, jauhoiset käsivartensa; nyt
hän työnsi kätensä esille muutamia tuumia ja näyttäen sitä hän sanoi
naurahtaen: »En voi.»
»Jauho ei tee mitään», pilaili loordi. Stella antoi hänelle
pikkusormensa, johon hän tarttui, puristaen sitä hetkisen ja hellittäen
sen ilman ainoatakaan arkipäiväistä kohteliaisuussanaa.
»On turhaa pyytää teiltä anteeksi sitä, että häiritsin teitä, sen
tiedän; siksi en pyydäkään», selitti hän herra Etheredgelle.
»Kuinka voitte, loordi Trevorne?» kysyi herra Etheredge, ojentaen
hänelle pitkän, kapean kätensä, mutta yhä ikäänkuin pidellen kiinni
rakkaasta maalaustelineestään. »Jaloittelemassa koiria? Eivätkö ne ole
vihaisia? Ole varovainen, Stella!» Stella oli nimittäin polvistunut
keskelle koiraparvea, hyväillen kookasta verikoiraa, mikä herätti
toisissa kateellista harmia, niin että ne kirjaimellisesti tuppautuivat
häneen kiinni, töykkien häntä.
Loordi Trevorne katsoi taakseen ja oli hetkisen vaiti, silmät
kiintyneinä pikemminkin polvillaan olevaan tyttöön kuin koiriin. »Ne
ovat aivan vaarattomia, neiti Etheredge», sanoi hän sitten.
»Ei minua peloita», vastasi Stella, kääntyen häneen päin. »Yhtä hyvin
voisin minä ajatella purevani niitä kuin ne kuvitella purevansa minua.»
Puhuessaan, hän veti verikoiran ison pään syliinsä, ja koira katseli
surkeannäköisenä hievahtamatta häntä silmiin, nuollen hänen kättään.
»Mikä ihastuttava ryhmä!» huudahti herra Etheredge, joka rakasti koiria
— kankaalla.
»Minun ei olisi pitänyt tuoda niitä tänne», mutisi loordi Trevorne;
»mutta ne pysyvät kyllä aivan rauhallisina eivätkä tee mitään pahaa,
sen voin vakuuttaa. Mutta jatkakaahan toki työtänne; muuten minusta
tuntuu, että häiritsen teitä.»
»Ettekö jouda istumaan?» kysyi herra Etheredge, osoittaen tuolia.
»Olen tullut pyytämään teiltä suosionosoitusta», vastasi loordi
Trevorne, pudistaen päätään. »Toivoisin teidän maalaavan minulle
pienen maiseman. Tiedättehän metsässä, vastapäätä pikku saarta olevan
aukeaman. Sen haluaisin saada maalatuksi.»
»Valitan» — aloitti vanhus.
Loordi Trevorne keskeytti hänet kohteliaasti. »Oletteko nähnyt sitä
äskettäin? Se on koko jokivarren viehättävin palanen. Suoraan joesta
se ulottuu vihreänä kukkulan laelle, taivasta tavoitellen. Puiden
väliselle aukeamalle ovat esikot muodostaneet kultaisen maton. Näin
kahden jäälinnun leijailevan sen ylitse ollessani siellä tänä aamuna;
ja silloin katsellessani tulin ajatelleeksi, kuinka hauskalta, kuinka
kauniilta se näyttäisi kankaalla teidän maalaamananne. Ajatelkaapa!
Helakkaa vihreätä, kultainen etuala, yläpuolella keväinen taivas, ja
kaikki kuvastuneena alhaalla juoksevaan jokeen.»
Herra Etheredge keskeytti työnsä kuunnellakseen, ja koiran luona
polvillaan oleva Stella kuunteli myöskin. Hänen korvissaan soi loordi
Trevornen ääni kuin suloisin musiikki. Hän näki loordin kuvaaman
taulun, ja sanojen ja äänen musiikki herätti hänen sydämessään
sopusointuisen kaiun.
»Perin hienosti, perin houkuttelevasti esitetty», sanoi herra
Etheredge. »Olette sanataituri, Leycester; mutta minä olen järkkymätön
kuin kallio. Totisesti on kaunopuheisuuttanne kulutettu hukkaan;
puhuttelette miestä, joka ei ole altis vaikutuksille. Minä, James
Etheredge, maalaan tätä taulua. Olen syventynyt työhöni.»
»Ette siis suostu?»
»En», vastasi vanhus hymyillen. »Jollekin toiselle esittäisin syitä
ja koettaisin naamioida kieltäytymistäni. Mutta teille on kaikki muu
paitsi yksinkertainen ’ei’ aivan hyödytöntä.»
»Se pahoittaa mieltäni», huomautti loordi Trevorne kääntyessään
toisaalle. »Aioin sen lahjaksi sisarelleni Lilianille.»
Vanhus laski siveltimen kädestään ja pyörähti häneen päin. »Miksi ette
sanonut sitä heti?» hän kivahti.
»Halusin nähdä, tekisittekö jotakin minulle — minulle itselleni»,
selitti loordi Trevorne peittelemättömän naivisti.
»Haluatte sen lady Liliania varten», huudahti herra Etheredge. »Minä
teen sen luonnollisesti.»
»En sano teille kiitoksia», huomautti Leycester. »Minulla ei ole mitään
syytä kiittää teitä. Sisareni saa sen tehdä. Milloin tulette —»
»Ensi viikolla — ensi kuussa —»!
»Nyt heti», keskeytti Leycester, ojentaen vanhukselle kätensä
erikoisella tavalla, jonka luonteva sulavuus tehosi Stellaan.
»Tiesinhän sen! Tiesinhän sen! Teille pitää aina kaiken tapahtua nyt
heti.»?
»Kevät ei teitä odota! Nytkin, puhuessamme, muuttuu lehtien vehreys,
hyvin hitaasti kyllä, mutta varmasti; yhdessä viikossa on se mennyttä,
ja sen kanssa koko kauneus. Tulette nyt, niinhän?»
Herra Etheredge katsahti ympärilleen koomillisen neuvottomana; sitten
hän naurahti. »Kuinka kauan siihen menee?»
»Muutamia tunteja!»
»Kaikki vehkeet on hilattava sinne —»
Leycester meni vanhanaikaisen kaapin luokse. »Minä kannan ne ja teidät
kaupanpäällisiksi, jos haluatte.» Sitten hän pysähtyi äkkiä, seisoen
käsi kaapin päällä, ja kääntyi Stellaan päin. »Pyydän anteeksi! Teen
synnin toisensa jälkeen. Unohdin, että täällä nyt on kodinhengetär.
Olen niin tottunut käsittelemään setänne tavaroita vapaasti; tiedän
niin hyvin kaikkien hänen kapineittensa säilytyspaikat, että —»
»Teidän tietonne on sitten suurempi kuin setäni», virkkoi Stella
nauraen. »Älkää pyytäkö minulta anteeksi!»
»Saanko?» kysyi loordi, aukaisten kaapin ja ottaen esille
luonnoslehtiön ja värilaatikon. Sitten hän selvitti kokoonkäännettävän
kenttätuolin nurkassa olevan taiteellisen romun joukosta ja
valmistautui lähtemään.
Herra Etheredge tarkkaili hänen puuhiaan murheellisen näköisenä; mutta
nähdessään, että vastustaminen oli hyödytöntä, hän murahti: »Missä on
hattuni, Stella? Nähtävästi minun on pakko lähteä.»
Leycester seisoi, katsellen Stellaa kaihoisin, hartain silmin. »Olen
mennyt niin pitkälle», hän sanoi, »että mieleni tekee uskaltautua
vieläkin pitemmälle. Ettekö tekin tule mukaan?»
Stella säpsähti ja hänen silmänsä välähtivät innostuneesti; sitten
hän ojensi torjuen kätensä ja purskahti nauruun, vastaten: »Minun on
tehtävä vanukasta.»
»Jos tietäisitte, kuinka kaunis aamu nyt on — kuinka suurenmoiselta
joki näyttää — niin antaisitte vanukkaan mennä menojaan.»