Päivä, pari edellisessä luvussa kerrottujen tapahtumien jälkeen
istuivat Stella ja hänen setänsä aamiaispöydässä, ja edellinen kuvaili
hupaisasti seuruetta, joka edellisenä iltana oli ollut vaatimattomalla
illanvietolla tohtorin rouva Hamiltonin luona.
»Oliko sinulla hauskaa?» kysyi setä, katsellen häntä haaveksivasti.
»Oi, hyvin hauskaa; he olivat niin ystävällisiä. Rouva Hamilton on
mitä herttaisin vanha rouva; ja tohtori oli perin hyvä minua kohtaan.
Sitten kohtasin pastorin, herra Fieldingin — hän on todella varsin
juhlallinen herrasmies. Hän kertoi tavanneensa sinua harvoin, mutta
toivoi näkevänsä minut kirkossa.»
Herra Etheredge hieroi otsaansa ja näytti melkein syntipukilta.
»Luulenpa, että tuo oli takakäteen annettu näppäys minulle, Stella»,
virkkoi hän miltei surullisesti. »Näetkö, en käy usein kirkossa.
Aina on aikomukseni mennä sinne, mutta tavallisesti minulta aika
unohtuu, tai kuljeskelen metsissä ja vainioilla enkä muista koko
jumalanpalvelusta, ennenkuin se on jo liian myöhäistä.»
»Mutta sinähän olet syntinen, hirveän syntinen», vastasi Stella
vakavasti, mutta hilpeä tuike tummissa silmissä. »Huomaanpa, että minun
on huolehdittava sisäisestä olemuksestasi samoin kuin aterioistasikin,
setä. Mutta jatketaanhan; siellä oli eräs herra Adelstone, lontoolainen
nuorukainen. Hän olikin eilisillan salonkileijona. Luullakseni hän oli
herra Fieldingin sisarenpoika. En pitänyt hänestä paljoa. Se oli hyvin
huonon maun merkki, pelkään, sillä kaikki näyttivät ihailevan häntä
äärettömästi, ja niin teki hän itsekin.»
Herra Etheredge katsahti häneen huolestunut ilme kasvoillaan. »Minun on
sanottava, Stella, että sinä olet liian arvosteleva. Luulen, ettemme
ole siihen tottuneet.»
Stella nauroi. «Ei juolahda mieleenikään haaveksia, että herra
Adelstone olisi vähääkään huomannut häntä arvosteltavan purevasti;
hän tuntui olevan perin tyytyväinen kaikkiin, itseensä erikoisesti.
Kieltämättä hän oli hyvin puettu. Sitten hänellä oli maailman somimmat
pienet kätöset ja jalat, ja hänen tukkansa oli niin sileä kuin mustan
ja ruskean kirjavan terrierin, joten hänellä oli jonkun verran syytäkin
olla tyytyväinen.»
»Mikä hänen tekonsa sitten loukkasi sinua, Stella?» kysyi vanhus
melkein äkäisesti.
Tyttö naurahti hienon punan kohotessa hänen kasvoilleen; mutta hän
vastasi aivan avoimesti: »Hän lausui minulle kohteliaisuuksia, setä, ja
minä — minä kammoan niitä! Etenkin kun niiden lausujan huulilla väikkyi
itsetyytyväinen hymy, joka osoittaa, että hän ajattelee enemmän omaa
kaunopuheisuuttaan ja ritarillisuuttaan kuin sitä henkilöä, jota hän
imartelee.»
Vanhus katsoi häntä kasvoihin. »Tahdotko tehdä minulle mieliksi ja
vielä kerran sanoa, kuinka vanha olet?»
Tyttö purskahti nauruun. »Olenko liian järkevä, setä? Mutta älä välitä
siitä — lupaan olla hyvä.»
Hänen puhuessaan avautui ovi, ja rouva Penfold ilmoitti: »Herra
Adelstone.»
Nuori, solakka, tumma, moitteettomasti puettu mies seisoi oviaukossa,
hattu toisessa, kukkakimppu toisessa kädessä. Hänen kasvonsa olivat
eittämättä kauniit, vaikka ankara arvostelija olisi voinut pitää
vikana sitä, että hänen silmänsä olivat liian pienet ja liian lähellä
toisiaan, ja olisi vielä voinut lisätä, että hänen huuliensa ohuus
lähenteli rumuutta; mutta hän oli yhtä kaikki hauskannäköinen, ja
huolimatta hyvin sopivasta puvusta, tahrattomista, harmaapäällyksisistä
kengistä ja valkoisista käsistä, joissa välkkyi valikoitu kokoelma
sormuksia, kuvastui hänen olemuksestaan voimaa; ei kukaan olisi voinut
epäillä, että hän oli typerä tai että häneltä puuttui huomiokykyä.
Herra Etheredgen katsahtaessa ylöspäin oli hänen kasvoillaan
tavanmukainen hämmentynyt ilme, kuten aina hänen ottaessaan vastaan
vieraita, mutta Stella ojensi kätensä, hymyillen rauhallisesti ja
hillitysti. Jo yhdeksäntoistavuotisessa nelosessakin on hyvin paljon
naista.
»Hyvää huomenta, herra Adelstone. Tulitte parhaiksi juomaan kupin
kahvia.»
»Minun pitäisi pyytää anteeksi tunkeutumistani näin sopimattomalla
ajalla», huomautti herra Adelstone kumartuessaan puristamaan ojennettua
kättä; »mutta kelpo emäntänne ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että
poistuisin käymättä täällä jäähyväisillä. Pelkään olevani vastuksena.»
»Ette millään muotoa», murahti taiteilija. »Kas tässä tuoli, herra
Adelstone.»
»Toivon, ettette ole väsynyt eilisiltaisesta vähäisestä huvittelusta,
neiti Etheredge», jatkoi vieras istuutuessaan.
Stella nauroi. »En ensinkään. Tullessanne olin juuri kertomassa
sedälle, kuinka hupaista siellä oli. Olin ensimmäistä kertaa
vieraskutsuilla Englannissa, kuten tiedätte.»
»Oi, ette saa nimittää sitä vieraskutsuiksi», huudahti herra Adelstone.
»Mutta olen hyvin iloinen, että teillä oli siellä hauskaa.»
»Kuinka kauniita kukkia!» huomautti Stella, vilkaisten kimppuun.
»Saanko tarjota ne teille?» sanoi toinen, ojentaen niitä hänelle.
»Kuulin teidän eilenillalla kasvihuoneessa ihailevan niitä ja toin
niitä sen vuoksi teille pappilan ansarista.»
»Minulleko? Oi, sitä en aavistanut! Olen kovin pahoillani, että olette
vaivautunut. Se oli perin ystävällistä. Olette varmaankin raastanut
kasvi-parkoja hirveästi.»
»Niille tuottaisi täyden lohdutuksen, jos ne voisivat tietää, kenelle
niiden kukat katkottiin», vastasi mies hieman kumartaen.»
Stella katsoi hymyillen häntä silmiin ja vilkaisi veitikkamaisesti
setäänsä. »Sepä oli somaa», hän kuiskasi, »kukka-raukat, on sääli,
etteivät ne voi sitä tietää. Ettekö te voisi kertoa sitä niille? Onhan
olemassa kukkaiskieli, tiedättehän!»
Herra Adelston hymyili. Hän ei ollut tottunut saamaan
kohteliaisuuksiinsa niin sattuvia vastauksia ja jäi hetkiseksi ymmälle,
samalla kun hänen katseensa ovelasti välähtäen siirtyi pois neidon
kasvoista.
Herra Etheredge katkaisi painostavaksi käyvän äänettömyyden. »Pankaa
ne tuonne maljakkoon, herra Adelstone, tehkää hyvin, ja tulkaa sitten
haukkaamaan hieman aamiaista. Ette suinkaan ole vielä ehtinyt syödä.»
Adelstone odotti, kunnes Stella toisti kehoituksen, ja siirsi sitten
tuolinsa pöydän ääreen. Stella soitti ja pyysi kupin ja lautasia sekä
kaatoi hänelle kahvia. Hyvin vaivattomasti syventyessään keveään
puheluun tarkkaili hän valppain silmin Stellan käsivarren jokaista
viehkeätä liikettä, vilkaisten silloin tällöin neidon kauniisiin
kasvoihin. Puhelu oli hyvin sujuvaa ja koko huvittavaa. Herra
Adelstone oli nähnyt jos jotakin. Hän kertoili Lontoon pian alkavasta
huvikaudesta, ja Stella istui, kuunnellen puolittain viehättyneenä,
puolittain hämillään, sillä hänelle oli Lontoo tuntematon maa, ja
loistavat ylimysnimet, joita valui puhujan liukkaalta kieleltä, olivat
hänelle aivan outoja.
Senjälkeen Adelstone keskusteli herra Etheredgen kanssa Akatemian
tulevasta näyttelystä; hän tuntui perinpohjin tuntevan kaikki
näytteille pantavat taulut ja tietävän, mikä niistä herättäisi
huomiota, mikä ei. Sitten hän kääntyi uudelleen puhuttelemaan Stellaa.
»Teidän on käytävä Lontoossa, neiti Etheredge; koko maailmassa ei ole
toista sellaista paikkaa — ei edes Pariisi eikä Rooma.»
»Ei ole kovinkaan todennäköistä, että pitkään aikaan saan nähdä
Lontoota. Setäni ei usein käy siellä, vaikkakin se on näin lähellä,
ethän?»
»En, en», myönteli vanhus, »en usein.»
»Kentiespä teitä onkin siitä syystä onniteltava», huomautti herra
Adelstone. »Sen viehättävyydestä huolimatta olen iloinen päästessäni
sieltä pois.»
»Asutteko siellä?» kysyi Stella.
»Kyllä», vastasi hän tyynesti, mielihyvin pannen merkille pienen
mielenkiintoisen välähdyksen neidon silmässä. »Asun virkahuoneistossa,
yhdessä vanhoista lakikouluista. Olen lakimies!»
»Aiotteko viipyä täällä kauan?» tiedusteli herra Etheredge kohteliaan
huomaavasti.
Herra Adelstone oli vaiti hetken ja vilkaisi Stellaan, ennenkuin
vastasi: »En tiedä. Aioin lähteä takaisin tänään, mutta — taidanpa
muuttaa mieltäni.»
»Oi, kuinka kaunis ilma nyt onkaan!» lausui herra Etheredge. »Olisi
sääli nyt poistua Wyndwardista Lontooseen.»
»Niin; minusta on nyt vielä vaikeampi lähteä kuin aikaisemmin»,
vastasi herra Adelstone, antaen katseensa hetkiseksi pysähtyä Stellan
kasvoihin. »Sallitteko minun katsella taulujanne?» lisäsi hän sitten,
kääntyen taiteilijaan päin.
»Johan toki», myönsi vanhus.
Jasper Adelstone käveli ympäri huonetta, nostellen kankaita ja
tarkastellen niitä. Stella seisoi ikkunan ääressä ja hyräili hiljaa.
Äkkiä hän kuuli herra Adelstonen tahtomattaan huudahtavan, ja
käännyttyään ympäri hän näki, että miehellä oli loordi Trevornen
muotokuva käsissään. Herra Adelstonen kasvot olivat häneen päin, ja kun
hänen pyörähdyksensä oli nopea, ennätti hän huomata, että katselijan
otsalla oli synkkä, tyytymätön ryppy, joka pysyi tuokion hänen
kasvoillaan, mutta katosi, kun heidän silmäyksensä yhtyivät.
»Loordi Trevorne!» virkahti hän, naurahtaen ja kohottaen
kulmakarvojaan. »Erinomainen esimerkki taiteilijan idealistisesta
silmästä. Herra Etheredge on maalannut loordi Trevornea muistuttavan
kuvan ja itse lisännyt siihen ihanteellisen, runollisen tunnun.»
»Tarkoitatteko, että se ei ole hänen näköisensä?» sanoi Stella.
Herra Etheredge, joka oli tarttunut siveltimeensä heti aamiaisen
jälkeen, jatkoi työtään kuulematta heidän kummankaan sanoja.
»En», vastasi herra Adelstone, katsoen kuvaa kylmä ilme kasvoillaan.
»Se on hänen näköisensä, mutta se — imartelee häntä. Se antaa hänelle
runollisia ominaisuuksia, joita hänellä ei ole.»
»Tunnetteko hänet?» kysyi Stella.
»Kukapa ei häntä tuntisi?» vastasi hän, ohuiden huulien kaareutuessa
ivalliseen virnistykseen. »Loordi Trevorne on tehnyt itsensä liian
mainehikkaaksi — olin sanomaisillani pahamaineiseksi —»
Helakka puna lehahti Stellan kasvoille, jotka seuraavalla hetkellä
kävivät taaskin kalpeiksi. »Älkää», hän sanoi, lisäten sitten nopeasti:
»Tarkoitan: älkää unohtako, että hän ei ole saapuvilla puolustamassa
itseään.»
»Pyydän anteeksi! En tietänyt, että hän on teidän ystäviänne», selitti
Adelstone.
»Loordi Trevorne ei ole ystäviäni», huomautti Stella rauhallisesti.
»Siitä olen iloinen», vastasi toinen.
Stellan silmät kävivät hänelle ominaisella tavalla tummemmiksi ja
syvemmäksi, ja väri palasi hänen kasvoilleen. Herra Adelstone oivalsi
heti tehneensä virheen ja ehätti sitä korjaamaan.
»Suokaa anteeksi, jos olen olettanut lyhyen tuttavuutemme liian
läheiseksi, mutta sillä hetkellä ajattelin vain, että olitte ollut
liian vähän aikaa Englannissa tunteaksenne henkilöitä, jotka ovat
meille hyvin tuttuja, ja ettette tuntisi loordi Trevornen oikeata
luonnetta.»
Stella nyökäytti päätään vakavasti. Sisäinen ääni yllytti häntä
pukeutumaan sotisopaan poissaolevan puolesta; sana »pahamaineinen»
pisteli ja kalvoi hänen mieltään. »Te sanoitte, että loordi Trevorne on
’pahamaineinen’», huomautti hän, hymyillen totisesti. »Varmastikin se
on liian voimakas sana.»
Adelstone mietti hetken, silmät tiukasti neidon kasvoihin tähdättyinä.
»Kenties; mutta varma en siitä ole. Tosin käytin sitä vain vastakohtana
sanalle ’mainehikas’, mutta en sittenkään usko tehneeni sillä hänelle
vääryyttä. Sellaisen miehen, jonka nimi on tunnettu ympäri koko
maan, täytyy olla kuuluisa joko hyvästä tai pahasta, viisaudesta
tai hulluudesta. Loordi Trevorne ei ole kuuluisa hyveistään eikä
viisaudestaan. Mitään muuta en voi sanoa.»
Sen jälkeen vallitsi hiljaisuus vähän aikaa. Jasper Adelstone seisoi
kuva kädessään, silmäillen Stellan kasvoja peitetyn tarkkaavasti.
Vaikka hän olikin näennäisesti rauhallinen, sykki hänen sydämensä
nopeasti. Stellan kauneus oli senlaatuinen, joka panee miehen sydämen
lyömään kiivaasti tai pysähtymään täydelleen. Häntä katsellessa
sykki Adelstonen sydän rajusti, ja hänen pienet, kirkkaat silmänsä
kiiluivat; edellisenä iltana hän oli pitänyt Stellaa kauniina, mutta
tänä aamuna hänen viehkeytensä esiintyi koko raikkaassa puhtaudessaan,
ja arvosteleva maailmanmies tunsi menettävänsä sydämensä. Hän
laski kuvan äkkiä lattialle ja astui neitoa kohti. »Teillä ei ole
aavistustakaan kuinka kaunista ja raikasta on niityillä. Ettekö tahdo
lähteä kävelemään joelle kanssani?» pyysi hän, aikoen vallata Stellan
yllättävällä ryntäyksellä.
»Miten vain, mutta se on mahdotonta», vastasi neito, katsoen häntä
naurusuin. »Minua odottavat taloustehtäväni, ja minun on aika käydä
niihin käsiksi.»
Herra Adelstone tarttui heti hattuunsa, kääntyen toisaalle salatakseen
kiukkuaan, joka rypisti hänen otsaansa ja väänsi hänen kasvojaan.
Mennen maalarin luokse hän sanoi: »Hyvästi!»
Herra Etheredge säpsähti ja tuijotti häneen; hän oli kokonaan unohtanut
vieraan. »Hyvästi, hyvästi joko lähdette? Pyydän anteeksi. Ettekö jää
juomaan teetä kanssamme?»
»Herra Adelstone haluaa välipalaa ensin, setä», selitti Stella.
»Hyvästi», jatkoi hän, ojentaen kätensä, »hyvin paljon kiitoksia
kukista».
Adelstone puristi hänen kättään niin kauan kuin uskalsi, poistuen
sitten talosta. Kenties huomaamatta pääsi Stellalta helpotuksen huokaus.
»Hyvin hupaisa nuorukainen, Stella», virkkoi herra Etheredge
siirtämättä katsettaan kankaasta. »Hyvin pystyvä myöskin. Muistan
hänet niiltä ajoilta, kun hän oli aivan pieni poika, ja aina sanoin
silloin, että hän tulisi menestymään. Kerrotaan hänen päässeenkin hyvin
eteenpäin. Minusta se ei ole ihme. Jasper —»
»Jasper!» toisti Stella. »Kuinka kamala nimi!»
»Mitä? Kamalako? Enpä tiedä — en tiedä.»
»Mutta minä tiedän», virkkoi Stella nauraen. »Entä sitten, mitä aioit
sanoa?»
»Että Jasper Adelstone on mies, joka hellittämättä yrittää kunnes
saavuttaa sen, mihin on mieltynyt.»
»Hauskaa kuulla», hymähti Stella avatessaan oven. »Hänen tähtensä
toivon, ettei hän mieltyisi aurinkoon tahi Kuuhun!» Purskahtaen
nauramaan hän sitten juoksi keittiöön, missä rouva Penfold odotti häntä
salaamatta maltittomuuttaan.
Valkealla, puhtaaksi pestyllä pöydällä oli torttujen valmistukseen
tarvittavat laitteet. Stella, joka itsepintaisesti tahtoi tehdä itsensä
hyödylliseksi, oli houkutellut rouva Penfoldin opettamaan hänet niitä
paistamaan. Aluksi oli tämä kelpo nainen vastustellut. »Te jauhoatte
itsenne, neiti Stella, ja pilaatte setänne ruuansulatuksen, neiti, sen
te saatte aikaan», oli hän selittänyt.
»Mutta jauhothan voidaan harjata pois, eikä sedän tarvitse syödä
torttuja ja makeisia vähään aikaan. Kyllä minä ne syön, minä en välitä
koko ruuansulatuksesta», oli Stella puolestaan vakuuttanut, ja rouva
Penfold oli mukautunut.
»Pelkäsin teidän tehneen kaikki ennen tuloani, mutta te ette tahdo olla
niin halpamainen, että pyrkisitte etuilemaan, ettehän?» sanoi Stella
sitoessaan eteensä erittäin hauskan esiliinan.
»Tuo kaikki on hölynpölyä, neiti Stella», murahti rouva Penfold;
»siihen ei ole tilaisuuttakaan.»
Jauhoisella kädellään Stella kohotti taikinakaulainta sankarimaiseen
tapaan ja prinsessan ilme kasvoillaan. »Rouva Penfold», hän
huudahti, »sellainen nainen, olkoon hänen asemansa mikä hyvänsä,
joka ei osaa tehdä hillovanukasta tai omenatorttua, ei ansaitse
englannittaren nimeä. Antakaa tänne hillo! Ei sentään! Eikö teidänkin
mielestänne raparperi olisi mainiota muutteeksi? Kummastakohan
setä pitää enemmän, hillosta vaiko raparperista? Taidanpa mennä
kysymään häneltä itseltään.» Sitten hän pudotti pulikan — jonka
rouva Penfold sai siepatuksi, ennenkuin se putosi lattialle —
puisteli pois viidennentoista osan häneen tarttuneista jauhoista
ja juoksi taiteilijan työhuoneeseen. »Setä! Olen tullut jättämään
sinun ratkaistavaksesi raparperien ja mansikkahillon välisen
paremmuuskilpailun; toinen on suloinen ja makea kielestä, mutta jonkun
verran äitelä; toinen on raikas ja pirteä, mutta hieman hapan.»
»Voi taivahan taatto! Mitä sinä höpiset?» huudahti ällistynyt maalari,
töllistellen tyttöön ihmeissään.
»Raparperia vaiko hilloa? Nyt, ylevä roomalainen, puhu tai kuole!»
huudahti Stella, käsi koholla ja huulet avoinna naurussa.
Herra Etheredge tuijotti häneen taiteilijan ihailevin katsein. »Ahaa,
vanukas!» hän puhkesi puhumaan, mutta pysähtyi äkkiä, jääden silmät
pyöreinä katselemaan Stellan taakse.