»Olen ollut apuna viimemainitussa huvituksessa», vastasi hän keveästi.
»Minulle kerrottiin, että olit ulkosalla», sanoi neito hiljaa.
Leycester nyökkäsi päätään. »Niin olinkin; kävin vähän juoksuttamassa
raudikkoa.»
»Poistuit vieraiden luota ensimmäisenä iltana! Se oli sinun tapaistasi,
Ley! Mutta ilta oli herttainen. Katselin auringonlaskua. Jos olisin
tietänyt sinun menevän ratsastamaan, olisin pitänyt silmällä. Minusta
on hauska nähdä sinut ison raudikkosi selässä. Ratsastitko niittyjen
poikki?»
»Kyllä; niittyjen poikki.» Hän istui hetkisen vaiti, huudahtaen sitten
äkkiä: »Lil, minä näin tänä iltana näyn. Kauneimman tytön mitä ikinä
olen tavannut, sinua lukuunottamatta.»
Lilian ei pannut vastaan, naurahti vain. »Tytön! Minkä näköinen hän
oli?»
»En voi sitä selittää. Jouduin äkkiä hänen eteensä. Raudikko
havaitsi hänet ensiksi ja oli siksi inhimillinen että hämmästyi
liikkumattomaksi.»
»Etkö osaa kuvailla häntä?»
»En; jos sitä koettaisin, niin sinä nauraisit. Se on naisten tapa. Ja
minkä sille voi, että olet nainen, Lil!»
»Oliko hän tumma vaiko vaalea?»
»Tumma», vastasi Leycester. »Silloin en sitä huomannut; katsellessani
häntä oli mahdotonta ajatella, oliko hän tumma vaiko vaalea, mutta
perästäpäin muistin. Lil, muistatko sen kuvan, jonka lähetin sinulle
Pariisista — tytön, jolla oli tummat silmät ja pitkä, silkkinen tukka
— ei musta, vaan auringonpaisteessa ruskealta välkkyvä — pitkät
silmäripset, jotka varjostivat silmiä, ja huulet kaartuneina puolittain
vakavaan hymyyn?»
»Muistan, Ley. Oliko hän sen näköinen?»
»Oli; mutta elävä. Kuvittele kuvan esittämä tyttö eläväksi. Voit
aavistaa, minkälainen ääni hänellä olisi. Pehmeä ja sointuva, mutta
kirkas kuin kulkusen kilinä ja helkkyen hienon tenhoisasti, puolittain
vakavasti, puolittain ilakoiden.»
»Ley! Ley, olet tullut runoilemaan luokseni tänä iltana.»
»Runoilemaan! Se on totta. Sinä olet oikeassa; sellaiset kasvot ja
sellainen ääni tekisivät runoilijan jäykimmästäkin miehestä, mitä
maan päällä elää.»
»Sinä et ole jäykkä, Ley! Mutta kuka se tyttö; on? Mikä hänen nimensä
on?»
»Hänen nimensä» — Leycester empi hetkisen, ja hänen tietämättään
sai hänen äänensä ihmeellisen soinnun — »on Stella. Hän on
Etheredge-vanhuksen, tuolla talossa asuvan taiteilijan, veljentytär.»
Lilianin silmät menivät levälleen. »Todellako, Ley? Minun täytyy saada
nähdä hänet!»
Leycester punehtui katsoessaan sisartaan. Lilian vilkaisi hänen palaviin
kasvoihinsa ja kalpeni sitten äkkiä.
»Ei», hän lausui vakavasti. »En tahdo nähdä häntä. Ley — Sinä unohdat
hänet huomiseen mennessä. Anna minun katsoa silmiisi!» Leycester
kääntyi Lilianiin päin, ja neito katsoi suoraan hänen silmiinsä,
kiertäen sitten kätensä hänen kaulaansa. »Oi, Ley! Onko se vihdoinkin
tullut?»
»Mitä tarkoitat?» kysyi nuorukainen, ei vihaisesti, mutta hieman
tuikeasti, ikäänkuin olisi pelännyt vastausta.
»Ley», sanoi Lilian, »sinä et saa tavata häntä enää. Lähdet pois
huomenna, lähdethän?»
»Miksi?» ihmetteli veli. »Sinun tapaistasi ei ole lähettää minua pois,
Lil.»
»Ei, mutta nyt teen sen. Minä, joka odottelen sinun saapumistasi minua
katsomaan elämäni suloisimpina nautintoina, minä pyydän sinua menemään,
Ley. Ajattele! Sinun täytyy lähteä heti, oman itsesi tähden yhtä hyvin
kuin hänenkin vuoksensa.»
Leycester nousi seisomaan, katsoen häntä hymyillen. »Itseni tähden
kenties, mutta ei hänen. Sinä, tyttö-hupakko, luuletko, että koko
sukupuolesi on yhtä puolueellinen kuin itse olet? Sinä et ole nähnyt
häntä, kuten minä näin hänet tänä iltana, et kuullut hänen terävää
sukkeluuttaan minun kustannuksellani. Hänen tähtensä! Sinä saat minut
nauramaan, Lil.»
»Minä en voi nauraa, Ley. Ethän jää tänne! Mitä hyvää siitä voisi
koitua? Tunnen sinut niin hyvin. Sinä et rauhoitu, ennenkuin olet
tavannut Venuksesi uudelleen, ja sitten — oi, mitä muuta hän voisikaan
kuin rakastua sinuun? Ley, kaikki aikaisemmat seikkailusi ovat saaneet
minut nauramaan, sillä aina niiden aikana tiesin sydämesi olevan
vapaan; saatoin katsoa silmiisi ja nähdä niiden syvyydestä hilpeän
naurun; mutta nyt en voi. Sinun täytyy poistua. Lupaa se minulle!»
Leycesterin kasvot kävivät kalpeiksi hänen katseestaan, ja uhmaava
ilme, joka Lilianin seurassa tuli niin harvoin näkyviin, hiipi hänen
silmiinsä ja hänen suunsa ympärille. »En voi luvata Lil», sanoi hän.