»Hyvää yötä, lapseni!» vastasi hän, katsellen tyttöä hellästi,
silmissään hieman hämmentynyt ilme. »Hyvää yötä, ja näe kauniita unia
tänä ensimmäisenä kotona viettämänäsi yönä!»
»Kotona!» kuiskasi Stella. »Kotona! Olet kovin hyvä, setä.»
Rouva Penfold oli saanut aikaan ihmeitä niin lyhyessä ajassa, ja Stella
huomasi seisovansa yksin pienessä, vaatimattomasti, mutta mukavasti
sisustetussa huoneessa. Kun hänen katseensa kiersi ympäri huoneen,
kävivät hänen silmänsä kosteiksi. Se oli niin viehättävä vastakohta
sille elottomalle, paljasseinäiselle salille, jossa hän oli asunut
kaksi raskasta vuotta yhdessä parinkymmenen yhtä onnettoman tytön
kanssa, ja muutos oli niin äkillinen, että hän tuskin saattoi uskoa
sitä todelliseksi. Mutta nuoruudessa ollaan aina valmiit sopeutumaan
elämän yllättäviin käänteisiin, ja hän vaipui sikeään uneen, nukkuen
unia näkemättä aamuun saakka.
Sillä välin oli loordi Trevorne ratsastanut ylöspäin kukkuloiden
rinteitä, metsän halki, kartanoa ympäröivälle avoimelle kentälle.
Rakennus sijaitsi puistossa, jossa kasvoi kastanjoita ja tammia ja
jonka läpi loordi Trevorne saapui. Hän ratsasti lehtokujaa myöten
pengermälle. Siellä hän laskeutui satulasta, jätti ratsunsa tallirengin
hoivaan ja astui sisään rakennuksen läpi ulottuvan pitkän käytävän
alapäässä olevasta ovesta.
Käytävä oli hillitysti valaistu; varjostetut, korkeiden
pronssipatsaiden kannattamat lamput valoivat miellyttävää hohdetta
tummalla tammilaudoituksella riippuviin lukemattomiin tauluihin.
Holvatusta katosta riippui repaleisia lippuja, joista useimpia
aikaisemmat Wyndwardit olivat kantaneet taisteluissa, ja salin jonkun
verran synkkää vaikutusta lievensivät säännöllisten välimatkojen
päässä kiviruutuisella lattialla seisovien ritaripatsaiden välkkyvät
varustukset ja jykeviä ovia sekä korkeita ikkunoita peittävät
tummanpunaiset verhot. Koko huoneen asu, sen ilmakin tuntui huokuvan
vanhan, mahtavan suvun henkeä. Vaikka talo oli täynnä vieraita, ja
seurusteluhuoneessa oli parhaillaan koolla loistava seurue, ei suureen
eteissaliin tunkeutunut ainoatakaan ääntä. Pari, kolme palvelijaa,
jotka seisoivat ovien vieressä tai istuivat penkeillä, haastellen
hiljaa keskenään, vaikenivat heti kun loordi Trevorne astui sisään, ja
muuan heistä lähestyi ottamaan vastaan mahdollisia käskyjä.
»Lähetä Oliver luokseni!» virkahti loordi mennessään miehen ohitse.
»Olen huoneessani.»
Hän nousi portaita myöten pääkäytävään ja astui sitten erääseen puiston
puolella olevaan huoneeseen. Hänen asuntoonsa kuului vastaanottohuone,
pukeutumishuone ja makuukamari. Ensinmainittu kuvasti selvästi
omistajansa makua ja harrastuksia. Se sisälsi sekavan kokoelman
urheilu- ja taide-esineitä. Siellä oli nyrkkeilykintaita ja miekkoja;
pyssyteline ynnä runsas valikoima pyssyjä; onkivapoja ja ratsuraippoja
riippui antiikkisen, avotakkaisen, pesäristikolla varustetun uunin
yläpuolella.
Yhdellä seinällä oli ainoalaatuisia, arvaamattoman kallisarvoisia
syövytyksiä, toisella puolitusinaa öljymaalauksia, kolmannen
vierustalla seisoi piano ja maalausteline, johon kiinnitetyllä
kankaalla oli keskentekoinen Venus nousemassa meren vaahtoisesta
kehdostaan.
Hän astui huoneeseen, viskasi hattunsa tuolille ja pyyhkäisi kädellä
tukkaansa, hymyillen miettivästi ja samalla rauhattomasti. — Stella!
— hän tuumi, — Stella. Se oli väärin. Tähden pitäisi olla kirkas ja
kultainen, pelkkää valoa ja auringonpaistetta, kun taas hän — hyvä
Jumala, mitkä silmät! Ne olivat varmasti suloisimmat, herttaisimmat
kasvot, mitä ihminen on ikinä nähnyt. Kummako sitten, että pidin niitä
vain näkynä, kun ne niin äkkiä ilmestyivät yläpuolelleni? Jos nuo
kasvot voisivat sellaisina kuin ne näin hymyillä ensi keväänä Akatemian
seinältä, niin kuinka suurin joukoin keräytyisikään typerää väkeä niitä
töllistelemään! Jos — niin, mutta kukapa voisi sen tehdä? Ei kukaan! Ei
yksikään ihminen! Yhtä hyvin saattaisi koettaa siepata auringonvaloa
siveltimeen ja vetää sitä kankaalle — yhtä hyvin —
Hänen mietteensä katkesivat äkkiä, kun hänen katseensa osui kankaalla
hymyilevään Venus Afroditeen. Astuen huoneen poikki taulun eteen hän
pysähtyi katselemaan sitä arvostelevasti.
— Venus, jolla on kalpeat, vaaleanpunertavat kasvot ja ilmeettömät,
siniset silmät, haalistuneenkeltainen tukka ja typerä, teeskentelevä
hymy! Ei enää ikinä Venus näytä minusta tuollaiselta. Ei; tästä
lähtien näen hänet samanlaisena kuin tänä yönä; tukka mustaa silkkiä,
kaareutuvat kulmakarvat varjostamassa tummanruskeita silmiä, joiden
syvyydestä voi havaita sielun pilkistävän. Sellainen on Venus eikä
tällainen.
Pilkallisesti hymyillen hän sieppasi siveltimen ja vetäisi leveän,
mustan, turmelevan juovan kauniiden kasvojen ylitse.
— Näin haihtuivat ikuisiksi ajoiksi kaikki aikaisemmat haaveeni
naisellisesta viehkeydestä. Viehkeydestä! Tätä iltaa ennen en ole
kertaakaan sitä nähnyt. Stella! Tähti! Niin, oikea nimi hänellä
sittenkin on. Hän tuikahti minulle tähden lailla.
Ovelle koputettiin, ja hänen kamaripalvelijansa Oliver astui sisään.
Loordi Trevorne tuijotti häneen jonkun aikaa hajamielisesti, heräten
sitten haaveistaan.
»Mitä nyt, Oliver?»
»Olette kutsunut minua, mylord.»
»Ah niin! Unohdin sen kokonaan. Haluan peseytyä ja muuttaa pukua.»
Oliver meni meluttomasti toiseen huoneeseen ja auttoi isäntäänsä
vaihtamaan samettisen tupakkanutun sijalle seurustelupuvun, harjasi
Trevornen tiheän, lyhyeksi leikatun kastanjanruskean tukan ja aukaisi
oven.
»Missä vieraat ovat? Onko heistä ketään tupakkasalissa?»
»Kyllä, mylord; loordi Barton ja kapteeni Halliday. Sandfordin markiisi
ja sir William ovat biljardisalongissa.»
Leycester nyökäytti päätänsä, laskeutui portaita myöten alakertaan ja
suuntasi askeleensa seurusteluhuoneeseen. Se oli kartanon muiden osien
mukainen, upea, runsaasti koristettu sali, jota valaisivat himmeiksi
hiottujen lasikupujen sisällä palavat kynttilät. Salin toisessa päässä
oli komea piano, jonka ääressä istui nainen, soittaen ja laulaen,
toisten seisoessa ympärillä kupit käsissä. Lähellä takkaa oli pöytä
hopeisine kahvivehkeineen, joiden ääressä kreivitär puuhaili.
Lady Wyndward oli vielä kukkeimmillaan, vaikkakin Leycester oli
kaksikymmentäneljävuotias; hän oli mennyt avioliittoon kahdeksantoista
ikäisenä ja oli nyt saavuttanut täydellisen äidillisen kauneuden;
tarvitsi vain vilkaista häneen oivaltaakseen, mistä Leycester
oli saanut harvinaisen edullisen ulkomuotonsa. Hänen lähellään
seisoi pitkä, hoikka mies, jolla oli ylpeät, säännölliset kasvot ja
teräksenharmaa, pitkänlainen tukka, joka oli kammattu taaksepäin
korkealta otsalta. Se oli kreivi. Hän seisoi musiikkia kuunnellen,
tummien, terävien silmien katse maahan luotuna; mutta hän huomasi
Leycesterin saapumisen ja kohotti päätänsä, rypistäen hieman
otsaansa. Lady Wyndward näki hänen ilmeensä ja arvasi syyn, mutta
hänen kasvoillaan ei näkynyt pienintäkään ihmetyksen tai närkästyksen
merkkiä. Ne pysyivät aina rauhallisina ja kiihkottomina, ikäänkuin
niiden omistaja olisi halveksinut tavallisten kuolevaisten heikkoutta.
Leycester pysähtyi hetkiseksi, silmäillen seuruetta, sitten hän meni
salin poikki pöydän luokse. Lady Wyndward katsahti ylöspäin, hymyillen
ystävällisesti.
»Haluatko kahvia, Leycester?»
»Kiitos, kyllä», vastasi varakreivi.
Kreivitär tarjosi hänelle kupin, ja hänen ottaessaan sen lähti pianon
ympärille kertyneestä ryhmästä eräs nuorukainen ja tuli hymyillen hänen
luokseen. Hän oli loordi Grayford, Leycesterin läheisin ystävä.
»Missä olet ollut, Leycester?» kysyi hän, lasinen kätensä toisen
leveälle olalle.
Näiden kahden välinen suhde oli melkein veljellistä kiintymystä.
He olivat yhdessä olleet Etonissa, missä Leycester, kookas jäntevä
poika, oli otellut hennon ja heikon toverinsa tappelut; he olivat
olleet asuintovereja Oxfordissa, olleet kumppanuksia kaikessa
hurjamielisyydessä, joka oli tehnyt heidän yliopistoaikansa
kuuluisaksi, ja olivat yhä eroamattomia. Leycester oli pitkästä pojasta
kasvanut rotevaksi mieheksi; loordi Grayford oli täyttänyt hintelän
poika-aikansa lupaukset ja kehittynyt hoikaksi nuorukaiseksi, jolla oli
vaaleat hiukset ja velton miellyttävä olemus, kuten heikoilla ihmisillä
joskus on, ja naismaisen lempeä luonne.
Leycester kääntyi hymyillen häneen päin ja kreivi katsahti sinnepäin
kuullakseen poikansa vastauksen; kreivitär käsitteli kahvipannua
ikäänkuin hän ei olisikaan kuunnellut yhtä tarkkaavasti.
»Kävin ottamassa pienen nelistyksen. Tupakkahuoneessa oli seurue
puolinukuksissa, ja kun olin kuullut Bartonin intialaisen jutun
sata kertaa, tuntui se olo siellä jotensakin pitkäpiimäiseltä;
sitten muistui mieleeni, että raudikko on jo viiden viikon ajan
saanut maltittomana pureksia pilttuutaan, ja päätin antaa sen vähän
jaloitella.»
Kreivi kääntyi otsaansa rypistäen toisaalle. Loordi Grayford naurahti.
»Somaa käyttäytymistä!» hän huudahti. »Ja täällä me olemme haeskelleet
sinua joka sopukasta.»
»Miksi ette tulleet meidän luoksemme seurustelusaliin, loordi
Trevorne?» kysyi eräs lähellä istuva kaunis neito. »Me emme olisi
rasittaneet teitä intialaisilla jutuilla.»
»Mutta minähän olisin ollut vaivaksi teille, lady Constance», vastasi
Leycester.
»Kenties», arveli neito hymyillen. »Olette vaatimattomampi kuin olen
luullut.»
Leycester istuutui hänen viereensä ja alkoi puhella hänen kanssaan
loppumattomia turhanpäiväisyyksiä, joita niin keveästi kirposi hänen
huuliltaan, mitättömiä vaihtokolikoita, jotka hänen sointuva äänensä ja
harvinainen hymynsä tuntuivat muuttavan täysipainoiseksi rahaksi. Mutta
keskustellessa kulkivat hänen ajatuksensa tummatukkaiseen tyttöön, joka
oli ilmestynyt hänen näkyviinsä maantien vierellä kasvavan pensaikon
vihreästä, tuoksuisesta siimeksestä, ja pian hän kuvitteli mielessään
neitoa puuhailemassa niityllä olevan talon pikkukamarissa, keskellä
vanhan taiteilijan työhuoneen miellyttävää sekasortoa. Vähitellen
muuttuivat hänen vastauksensa hajanaisiksi ja epäjohdonmukaisiksi.
Pian hän nousi seisomaan ja asteli salin poikki, pysähtyen silloin
tällöin vaihtamaan sanan, pari jonkun vieraan kanssa. Hänen solakka,
kaunis vartalonsa kohosi korkeammalle kuin muiden miesten, ja hänen
siromuotoinen päänsä oli haaveilevassa takakenossa asennossa. Naiset
loivat hänen jälkeensä ihailevia, kaihoisia silmäyksiä, ja monet
heistä olisivat ponnistaneet koko viehätysvoimansa pidättääkseen hänet
luonaan, jolleivät olisi kokemuksesta tienneet, että hänen silloisessa
mielentilassaan heidän sulonsa eivät häneen pystyneet.