Stella katseli poistuvan varakreivi Trevornen jälkeen, kunnes kookas
raudikko oli vienyt hänet pois näkyvistä. Vielä senjälkeenkin tyttö
seisoi paikoillaan vaipuneena uinailevaan haaveiluun, joka ei
pukeutunut selviksi ajatuksiksi, kunnes puistossa huhuilevan sedän ääni
herätti hänet.
»Missä olet ollut, Stella?» kysyi vanhus, kun neito juoksi puistoon ja
tuli hänen luokseen. »Arvelin sinun muuttaneen mieltäsi ja lentäneen
takaisin Italiaan. Rouva Penfold on etsimässä sinua niityiltä.»
Nauraen kiersi Stella kätensä hänen kaulaansa. »Niin helposti et
pääse minusta eroon, setä. Ei, olin vain kävelyllä puiston vieritse
kulkevalla sievällä tiellä. Kas tässä on vähän kukkia; eivätkö ne ole
suloisia? Mutta ne eivät ole retkeni ainoa tulos, setä», hän jatkoi.
»Minulle sattui seikkailu.»
Vanhus asteli piippu suussa ja kädet selän takana.
»Seikkailu!»
»Niin.» Stella nyökäytti päätänsä. »Kohtasin loordi Trevornen.»
»Loordi Trevornen!» hämmästeli Etheredge. »En tietänyt edes, että hän
oli kotosalla. Onko maalaamani kuva hänen näköisensä?» lisäsi hän,
kääntyen hymyillen tyttöön päin.
»Kyllä, setä, se on; mutta en nähnyt aivan selvästi, kuten arvaat;
olihan kuutamo. Hän ratsasti tavattoman isolla raudikolla.»
»Tunnen sen», mutisi vanhus. »Ja hän kiiti hurjasti kuin kadotettu
sielu. Otaksuttavasti hän vilahti sivuitsesi kuin meteori. Niin, sinä
et voinut nähdä häntä etkä voi arvostella kuvaa.»
»Ei hän niin vilahtanut ohitseni. Epäilemättä hän olisi sen tehnyt,
mutta raudikko pani vastaan. Luultavasti se pelästyi minua, sillä minä
seisoin töyryllä tien vieressä.»
»Pysähtyikö hän?» kysyi Etheredge. »Sepä ihme; niinkin vähäinen seikka
kuin ratsun säikähtäminen riittää saamaan hänet raivoihinsa! Hän
pysähtyi!»
»Sillä hänen oli pakko», huomautti Stella hiljaa syvän, neitseellisen
kainouden punan levitessä hänen kasvoilleen, kun hän ajatteli, että
juuri hän olikin pysäyttänyt loordi Trevornen.
»Oliko hän vimmoissaan?»
»Ei; sananlaskun lammaskaan ei olisi voinut olla lauhkeampi», huudahti
Stella, purskahtaen sointuvaan nauruun.
»Hänen on täytynyt olla hyvällä tuulella. On kummallista, että hän
oli tänä iltana ulkosalla. Kartano on täynnä kaupungista saapuneita
ihmisiä; mutta siitä hän ei välittele, jos häntä haluttaa ratsastaa.
Entä kuvani?»
»Se on hänen näköisensä. Niin, hän on hyvin komea mies; hänellä oli
tänä iltana väljä, tummanpunainen samettivaippa yllään; en tietänyt,
että miehet nykyisin käyttävät sellaisia värejä.»
»Tupakkanuttu», selitti setä. »Epäilemättä hän oli noudattanut
hetkellistä mielijohdetta — satuloinut ratsunsa ja ajaa karauttanut
joen poikki. No niin, todennäköisesti et nyt vähään aikaan häntä enää
näe. Hän viipyy kartanossa harvoin kauempaa kuin päivän tai pari.
Kaupunki viehättää häntä liiaksi.»
Stellan huulet aukenivat, ja hän oli vastaamaisillaan, että loordi
Trevorne oli äkkiä päättänyt jäädä tänne, mutta jokin selittämätön
tunne esti häntä virkkamasta mitään.
Äkkiä koputettiin ovelle, ja rouva Penfold astui sisään, tuoden
kynttilöitä. »Teittepä minulle aika kepposen, neiti Stella», hän sanoi,
hymyillen nuhtelevasti. »Luulin teidän eksyneen. Huoneenne on kunnossa,
neiti.»